Lue keskustelun säännöt.
Yli 40.v nainen - mistä olet elämässäsi katkera?
18.03.2024 |
Minä aloitan. Nainen 43.v. Olen katkera miehelleni, joka ei ollut lapsille toinen tasavertainen vanhempi vaan epävakaa ailahteleva puoliso, joka särki oman perusturvallisuuden tunteeni ja sai minut lähes uupumaan perhe-elämän taakkaan.
Nyt lasten kasvaessa alan herätä taas henkiin. Olen kaunis, eloisa, upea aikuinen nainen ja aion elää elämääni ilolla ja ottaa siitä kaiken irti. Miesten huomiosta aion nauttia vaikka olen varattu, olen nyt luotsannut lapset läpi väkivaltaisen liiton turvaan kasvamaan, raaka pikkulapsiaika on ohi ja tästä alkaa uusi vaihe.
Olen katkera, että mieheni piti minua vuosina oman arvaamattomuutensa vankina. Alan vapautua, ja se tuntuu paremmalle kuin koskaan.
Kommentit (65)
Siitä että jäin perheettömäksi ikisinkuksi. On ollut itseasiassa aika yllättävääkin kuinka paljon etenkin tämä lapsettomuus katkeroitti neljänkympin jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole enää katkera mistään. Olen kokenut todella vaikean lapsuuden ja pitkälti myös aikuisuuden. Kasvutarina olisi pitkä. Minua ja lapsiani on kohdeltu huonosti (omat vanhemmat, sisarukset, ex-puoliso), ja olin näistä pitkään surullinen ja katkerakin... mutta jossain vaiheessa oivalsin, että katkeruus syö itseäni ja onnellisuuttani valtavasti. Huonosti kohtelevat henkilöt tuskin paljoa edes ajattelivat minua, toisin kuin minä elin ikään kuin heidän vallassaan, ja uhrasin usein kuluttavia tunteita heitä ajatellessani. Sitten päätin vaihtaa omaa suhtautumista. Yritin ymmärtää heitä, miksi heistä kasvoi ihmisiä jotka latistavat muita ja tekevät pahoja tekoja. Sain asiaan jonkinlaisen ymmärryksen. Sen jälkeen päätin aktiivisesti pyrkiä itse antamaan jollain tasolla anteeksi ja jättämään heidän haitallisen vaikutuksensa menneisyyteen. Päästin siis irti katkeruudesta ja nyt elän onnellista elämää. Välillä jos alavireisenä päivänä vanhat
Mä olen katkera siitä, että mut jätettiin yksin lasten kanssa. Yhteishuoltajuus ei ollut mitään muuta kuin exän keino kostaa avioero. Ymmärsin heti alkuun, että lasten takia meidän pitäs pystyä hoitamaan vanhemmuus asiallisesti yhdessä. Hain eri tahoilta apua, mutta joka paikassa exää taputeltiin päähän, että onpa hienoa, että pidät lapsiisi yhteyttä. Ketään ei kiinnostanut mun jaksaminen, vaikka siitä puhuin.
Nyt yritän unohtaa koko p*sk an, mutta vaikeaa se on. Ymmärryksen tasolla tajuan, että mitään hyötyä katkeruudesta tai vihasta ei ole. Jos en vihaa exää, niin mitäs sitten? En osaa ajatella vihan tunteen tilalle mitään muuta tunnetta. Ymmärrän myös, että se olen minä, joka tuntee vihan tunteen. Siis olisi paljon kivempi tuntea jotain positiivista kuin vihaa.
Miten voi aktiivisesti antaa anteeksi? Joskus yritän ajatella, että exä oli niin kamala, koska sen oma ymmärrys ja suoraan sanottuna kypsyys ovat/ olivat vajavaiset. Toisekseen, jos joku olisi meille sanonut, että jos jatkatte riitelyä ym ym, niin lapsi sairastuu 10 vuoden päästä vaikka anoreksiaan, niin varmasti kumpikin olisi tehnyt kaikkensa paremman yhteishuoltajuuden eteen.
Ehkä mä olen vieläkin ihan puhki vanhempana olosta ja kaipaan lepoa. Kaduttaa se lasten hankitakin välillä, koska kaikki piti jaksaa yksin.
En mistään, ei maksa vaivaa. Elämä on hyvää, ja vastoinkäymisiä tulee kaikille.
Katkera? En mistään. Vähän ketuttaa, etten ole vieläkään rikas, en ole koskaan ollut elämässäni, vaikka melko hyvätuloinen ja yli 50v.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut katkera joistakin asioista aikoinani, kunnes ymmärsin ettei katkeruudella voita mitään.Päinvastoin pilaan sillä oman ja läheisteni elämän.
Joten opettelin itseni positiiviseksi ihmiseksi ja haluan antaa lapsillenikin positiivisen asenteen esimerkin ja ilmapiirin.
Huonot muistot pidän visusti menneisyydessä.Niitä en suostu enää edes muistelemaan, sillä se tuntuu pahalta.
Miten toi positiiviseksi ihmiseksi opettelu käytännössä tapahtui? Oletko ollut katkera jollekin ihmiselle vai tapahtumalle? Jos ihmiselle niin, mitä ajattelet hänestä nyt? Miten suhtautuisit häneen, jos joutuisit hänet kohtaamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yhtään mistään. Moni asia on mennyt pieleen, on tullut tehtyä huonoja päätöksiä niin työ- kuin yksityiselämässäkin, mutta olet sinut asioiden kanssa enkä näe mitä katkeruus hyödyttää? Katkeruus syö valtavasti energiaa ja estää pääsemästä eteenpäin.
Mä olen mennyt läpi väkivaltaisen avioliiton, petetyksi tulemisen, taloudellisen romahduksen ja voin sanoa silti nyt vuosi jälkikäteen, että mistään en ole katkera. Olen antanut anteeksi ja elämä hymyilee. En halua elää elämääni märehtimällä menneitä. Ex teki todella väärin mua kohtaan mutta on pyytänyt vilpittömästi anteeksi ja on saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 61v. Menin vuosi sitten naimisiin ja olen siitä ikionnellinen. Olen onnellinen myös lapsistani, lapsenlapsistani, suvustani ja rakkaista ystävistäni. Olen hyvässä työssä ja saan siitäbhyvää palkkaakin. Loppuelämäni talous on turvattu. Lisäksi olen saanut elää, tähän saakka, lähes täysin terveenä. En tunne katkeruutta, vain onnellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen mennyt läpi väkivaltaisen avioliiton, petetyksi tulemisen, taloudellisen romahduksen ja voin sanoa silti nyt vuosi jälkikäteen, että mistään en ole katkera. Olen antanut anteeksi ja elämä hymyilee. En halua elää elämääni märehtimällä menneitä. Ex teki todella väärin mua kohtaan mutta on pyytänyt vilpittömästi anteeksi ja on saanut.
Piti siis lukea, että *vuosia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehille ylipäätään kaikesta, itsekkyydestä, ylimielisyydestä, piinaamisesta. Onneksi ei tarvitse enää ikinä sietää niitä.
50-60-vuotiaille naisille. Nää on todella ikäviä ihmisiä kaikin puolin. Erityisesti ne, jotka lähenee eläkeikää. En tiedä miksi osa on niin kateellisia ja katkeria.
Ettei vaan todellinen ongelma löytyisi katsomalla peiliin.
En sanoisi katkera, mutta olen kyllä aika järkyttynyt näin jälkikäteen miessuhteistani. Neljä pidempää suhdetta, miehet keskenään aika erilaisia mutta jokaisella vaikeita tunneongelmia. Varmaan koetin hoitaa heistä jokaista kun en muuta mallia tiennyt. Aivan toivotonta. Sain pelätä henkeni edestä parin kanssa.
Tiedän ja uskon että hyviä järjellisiä miehiä on paljonkin, en nähtävästi vain osannut vaatia itselleni sellaista. Ei ihan hirveästi tee enää mieli suhteeseen. Lesbous ei myöskään kiinnosta yhtään. En ole onneton nykyiseen tilanteeseen, mutta olisi kyllä mukavaa jos voisi muistella jotakin todellista koettua hyvää. Mutta voinko kadehtia sellaistakaan joka on jätetty hyvästä suhteesta ja ollut rakastunut mieheensä? Ei varmasti helppoa sekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun lapsenasi olisin varmaan katkera siitä, että vanhemmat eivät laittaneet lapsia etusijalle, vaan altistivat väkivallalle.
Vierailija kirjoitti:
En sanoisi katkera, mutta olen kyllä aika järkyttynyt näin jälkikäteen miessuhteistani. Neljä pidempää suhdetta, miehet keskenään aika erilaisia mutta jokaisella vaikeita tunneongelmia. Varmaan koetin hoitaa heistä jokaista kun en muuta mallia tiennyt. Aivan toivotonta. Sain pelätä henkeni edestä parin kanssa.
Tiedän ja uskon että hyviä järjellisiä miehiä on paljonkin, en nähtävästi vain osannut vaatia itselleni sellaista. Ei ihan hirveästi tee enää mieli suhteeseen. Lesbous ei myöskään kiinnosta yhtään. En ole onneton nykyiseen tilanteeseen, mutta olisi kyllä mukavaa jos voisi muistella jotakin todellista koettua hyvää. Mutta voinko kadehtia sellaistakaan joka on jätetty hyvästä suhteesta ja ollut rakastunut mieheensä? Ei varmasti helppoa sekään.
Onko ihmekään jos olet valinnut vääränlaisia kumppaneita? Myöskään lesbous ei toimi noin. Ehkä sinun on tosiaan parempi olla itseksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä että en koskaan saanut haluamani kaltaista kumppania, enkä lapsia.
Olen myös täsmälleen näistä asioista. Yksinäinen loppuelmämä tuntuu ajatuksenakin aivan hirveältä.
Minusta taas ei. Paskoissa suhteissa on se hyvä puoli että niitä ei pysty ikävöimään. Sen lisäksi itsetuntemuksen kasvu lisää yksinolemisen mielekkyyttä. Hirveydet ovat selkeästi takanapäin ja olen aidosti helpottunut, kun ei enää tarvitse sietää sellaista mitä ei olisi koskaan pitänyt sietää.
En mistään.
On asioita, joita nyt tekisin toisin kuin aikanaan, mutta nyt ei ole aikanaan. Joten tällä mennään. Elämä on etuoikeus.
Olen katkera äidilleni siitä että hän "luotsasi lapset väkivaltaisen avioliiton läpi" sen sijaan että olisi eronnut, passittanut isän vankilaan tai päästänyt lapset turvaan väkivallattomaan sijaiskotiin. Näin ollen minulle ei koskaan päässyt syntymään perusturvallisuuden kokemusta ja joudun olemaan koko loppuelämäni ilman minkäänlaisia läheisiä ihmissuhteita, koska perusturvallisuutta ei voi oppia ensimmäistä kertaa aikuisiällä.
En tiedä ymmärränkö oikein sanan katkera. Minulle se kuulostaa siltä, ettei ole käsitellyt vaikeita asioita mitä on elämässä kohdannut. Nyt 45-vuotiaana vihdoin tuntuu että on saanut nuo käsiteltyä eikä enää tarvitse olla katkera kuten nuorena. Sain kotoa huonot eväät, valitsin reilusti vanhemman miehen, minkä takia jäin paljosta paitsi nuorena, myös lapsista. Sain huonon kokemuksen miehistä, luottamus meni. Opiskelin väärää alaa, ura ei lähtenyt koskaan kunnolla alkuun. Kaikenlaista. Olin nuorena katkera tuosta kaikesta, mutta en voisi kuvitellakaan että olisin elänyt tähän ikään hautoen katkeruutta mielessäni käsittelemättä sitä mitenkään. Olen oppinut virheistä, löytänyt sen mikä elämässä on minulle tärkeää. Elämä on tällä hetkellä parasta koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut katkera joistakin asioista aikoinani, kunnes ymmärsin ettei katkeruudella voita mitään.Päinvastoin pilaan sillä oman ja läheisteni elämän.
Joten opettelin itseni positiiviseksi ihmiseksi ja haluan antaa lapsillenikin positiivisen asenteen esimerkin ja ilmapiirin.
Huonot muistot pidän visusti menneisyydessä.Niitä en suostu enää edes muistelemaan, sillä se tuntuu pahalta.
Miten toi positiiviseksi ihmiseksi opettelu käytännössä tapahtui? Oletko ollut katkera jollekin ihmiselle vai tapahtumalle? Jos ihmiselle niin, mitä ajattelet hänestä nyt? Miten suhtautuisit häneen, jos joutuisit hänet kohtaamaan?
En ole hän keneltä kysyt, mutta itse olen toteuttanut positiivista psykologiaa ja harjoitellut kiitollisuutta. Jokaisella meistä on elämässä asioita, jotka on hyvin ja josta on kiitollinen ja onnellinen. Listaa vaikka joka ilta 5 asiaa josta olet kiitollinen. Se lisää hyvää mieltä ja voi iloita ihan pienistäkin jutuista. Kauniista auringosta, terveestä päivästä, läheisistä, puhtaista lakanoista, tavallisesta hyvästä arkiateriasta jne.
Olen katkera itselleni että olen ollut niin vaikea ja ilkeä miehille . Nyt elän yksin loppuelämän . Patjaksi vaan kelpaan .
Miehille ylipäätään kaikesta, itsekkyydestä, ylimielisyydestä, piinaamisesta. Onneksi ei tarvitse enää ikinä sietää niitä.
50-60-vuotiaille naisille. Nää on todella ikäviä ihmisiä kaikin puolin. Erityisesti ne, jotka lähenee eläkeikää. En tiedä miksi osa on niin kateellisia ja katkeria.