Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?
17.03.2024 |
Itselläni ei ole vielä kokemusta vain homman menettämisestä tai kuolemasta mutta tulevaisuutta ajatellen mietin, miltä se tuntuu. Joo, surua ja ikävää varmasti, mutta tuntuuko se tunnepuolella kriisiltä, että on itse seuraavana tässä sukupolviketjussa tai jotain muuta sellaista?
Kommentit (110)
Kyllä siinä maailma romahtaa. Surra ei ehdi kun heti on alettava hautajaisia järjestämään ja hoitamaan asioita. Sitten siitä kuitenkin selviää kun aikaa kuluu, vaikken olisi uskonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmat vanhemmat elossa, joten en osaa sanoa. Olen itsekin alle 50-vuotias ja vanhemmat ei vielä kovin vanhoja.
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Helpottunut olo, viimeinkin kotikiusaajasta pääsee eroon.
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhemmat elossa, joten en osaa sanoa. Olen itsekin alle 50-vuotias ja vanhemmat ei vielä kovin vanhoja.
Miksi sitten vastasit, kun et tiedä asiasta mitään? Ja kuka sanoo, että vanhempien on kuoltava vasta vanhoina? Minun isäni kuoli samana vuonna kun täytin 50, eksäni kuoli 64-vuotiaana, jolloin hänen poikansa oli 34.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siinä maailma romahtaa. Surra ei ehdi kun heti on alettava hautajaisia järjestämään ja hoitamaan asioita. Sitten siitä kuitenkin selviää kun aikaa kuluu, vaikken olisi uskonut.
Miten niin romahtaa? Missä järjestyksessä te sitten olitte ajatelleet kuolla? Hautajaisten järjestäminen ja asioiden hoitaminen sisältyvät suruun.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kauheaa. Olen menettänyt molemmat kaksi vuotta sitten. Valtava kaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei tunnu elämä enää samalta kuin ennen. Öisin olen nähnyt painajaisia ja ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
On, on, mutta ei sitä voi verrata lapsen kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuuluukin kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siinä maailma romahtaa. Surra ei ehdi kun heti on alettava hautajaisia järjestämään ja hoitamaan asioita. Sitten siitä kuitenkin selviää kun aikaa kuluu, vaikken olisi uskonut.
Miten niin romahtaa? Missä järjestyksessä te sitten olitte ajatelleet kuolla? Hautajaisten järjestäminen ja asioiden hoitaminen sisältyvät suruun.
Kyllä se vaan romahtaa. Varsinkin jos tapahtuu yllättäen ja vanhemmat ovat rakkaita. Harva kai siitä olan kohautuksella selviää.
Vierailija kirjoitti:
Se on kauheaa. Olen menettänyt molemmat kaksi vuotta sitten. Valtava kaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei tunnu elämä enää samalta kuin ennen. Öisin olen nähnyt painajaisia ja ahdistaa.
Etkö ollut varautunut siihen, että vanhempasi joskus kuolevat? Olisitko mieluummin halunnut kuolla ennen heitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli pari vuotta sitten 81-vuotiaana. Kun leskensä soitti asiasta, ei se kummempaa tunnekuohua aiheuttanut. On luonnollista, että vanhat ihmiset kuolevat. Reaktio olisi varmaan ollut toisenlainen, jos hän olisi kuollut ollessani vielä lapsi.
Hautajaisissa valui jokunen kyynel silmäkulmasta, mutta sekin taisi olla enemmän hartaan tunnelman aiheuttamaa kuin todellista surua. Näin, vaikka olimme aina läheisiä.
Olen varma, että paljon pahemmalta tuntuisi, jos menettäisin vaimoni tai lapseni, jos minulla sellaisia olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
On, on, mutta ei sitä voi verrata lapsen kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuuluukin kuolla.
Tässä ketjussa puhutaan vanhemman menettämisestä, ei lapsen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli yllättäen ja suht nuorena. Kyllä minä romahdin henkisesti aika totaalisesti. Masennuin pitkäksi aikaa, jouduin ottamaan sairaslomaa töistä ja parisuhdekin kärsi (erosimme vuoden sisään). Osa minusta kuoli äidin mukana, enkä ole koskaan toipunut entiselleni. En ole enää (niin) masentunut, mutta tuntuu, että elämästä puuttuu puolet.
Sanomattakin lienee selvää, että äitini ja minä olimme hyvin läheisiä. Siitä kai se on kiinni, kuinka rakas ihminen on kyseessä, ja onko poismeno ns. äkkishokki vai normaalin elämänkierron mukainen.
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhemmat elossa, joten en osaa sanoa. Olen itsekin alle 50-vuotias ja vanhemmat ei vielä kovin vanhoja.
Minun isäni lähti 3v sitten ja vuosi sitten olin hilkulla itse lähteä alle 50v. Sisko samoin vuosia sitten. Mikään ei kerro järjestystä.
Vanhempien kuolemaa seuraa heidän asunnon myynti. Se lähinnä mielessä.
Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen. Toista en muista lainkaan eikä minulla oikeastaan ole ollut koskaan mitään vanhemmuussuhdetta häneen. Toisen muistan aika hyvin, hänestä on aina puhuttu paljon, kerrottu muistoja, katseltu kuvia jne.
Koska olin niin nuori niin se menetys on ollut lähinnä ikävää ja tavallaan haikeutta. Joskus olen miettinyt että millaista olisi jos vanhempani olisi vielä elossa, mutta en oikeastaan osaa kuvitella sitä koska olen elänyt elämäni käytännössä suurimmaksi osaksi ilman häntä. Tavallaan se menetys siis tuntuu luonnolliselta, näin on ollut lähes koko elämäni.
Vanhempani joiden kanssa olen elänyt lähes koko lapsuuden ovat edelleen elossa ja heidän menettämisensä olisi varmasti hyvin erilaista, koska kokisin kaiken aikuisen näkemyksellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
On, on, mutta ei sitä voi verrata lapsen kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuuluukin kuolla.
Tässä ketjussa puhutaan vanhemman menettämisestä, ei lapsen!
Vastaan silti, koska minulta on kuollut sekä isä että lapsi.
Alussa oli valtava shokki, kun isäni menehtyi hyvin lyhyen sairastamisen jälkeen. Oli sitä ennen hyvässä kunnossa fyysisesti. Hänellä oli pitkälle edennyt syöpä, jolle löydettäessä ei ehditty tehdä enää juuri mitään.
Nyt neljän vuoden jälkeen on haikea olo, turvattomuuden tunne ja suru myös ajoittain. Aika auttoi kuitenkin asiassa eteenpäin. Ja puhuminen ystäville ja ammattilaiselle. Edelleen kaipaan keskusteluja isäni kanssa ja näen unia, joissa hän on mukana. En unohda isää koskaan, vaikka vuosia vierisi.
Alue: Aihe vapaa
Riippuu vanhemmasta ja tilanteesta.