Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?

En suoraan sanoen musita koska olin silloin 4-vuotias.

Ei oikein miltään

Isä hakkasi minua veljeäni ja äitiäni joka kerta kun oli humalassa eli lähes jokapäivä kun olin lapsi kun kuulin että oli kuollut kadulle niin ei tuntunut miltään ei hyvältä tai pahalta.

Vierailija kirjoitti:

En suoraan sanoen musita koska olin silloin 4-vuotias.

Miksi kommentoit jos et tiedä mitään?

Menetysten vertailu on ihan turhaa koska menetykset on erilaisia.

Molemmat kuoli parin vuoden aikana kun olin alle 40v eikä maailma romahtanut. Varmaan riippuu paljon siitä että miten riippuvainen on vanhemmistaan.  Molempiin oli hyvät välit mutta olin jo aikoja sitten varautunut heidän kuolemaansa koska alkoholi oli heille tärkeä osa elämässä ja sen takia itsenäistyin hyvin nuorena ja yhteydenpito oli minun puolestani melko vähäistä, humalaisten kanssa kun en jaksa seurustella. Eikä siinä ehtinyt surra, kaikki aika meni vanhempien hoitamattomien asioiden selvittämiseen ja hautajaisiin ja perunkirjoituksiin ja perinnönjakoon. Voimia teille joilla nämä asiat on edessä, olen hyvin kiitollinen siitä että ei ole enempää vastaavia asioita minulla tiedossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kauheaa. Olen menettänyt molemmat kaksi vuotta sitten. Valtava kaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei tunnu elämä enää samalta kuin ennen. Öisin olen nähnyt painajaisia ja ahdistaa.

Etkö ollut varautunut siihen, että vanhempasi joskus kuolevat? Olisitko mieluummin halunnut kuolla ennen heitä?

Miten itse olet/olit varautunut vanhempiesi kuolemaan? Voisi auttaa monia, joilla varautuminen vielä tekemättä.

Miten ihmeessä tståkin tuli joku vertailukeskustelu

Minulle isän kuolema neljä vuotta sitten oli kova paikka. Itselläni on traumamenneisyys joka ei liity mitenkään vanhempiini mutta koin isän kuoleman aikoihin vahvoja traumatakaumia ja olin epävakaassa tilassa.

Siihen päälle läheisen, turvallisen vanhemman poismeno oli todella ahdistavaa. 

Olen ollut vielä aikuisiässäkin vanhempieni lellimä ja he ovat auttaneet minua paljon. Isä tykkäsi autolla ajamisesta ja kuskali mua minne halusin. Hän oli kuin vahva peruskallio elämässäni. 

Isän kuolema jälkeen minun piti luoda itse turvallisuuden tunne. Oppia luottamaan itseeni. Yrittää jättää traumakokemukset ja menneisyyden painajaiset taakseni tai ainakin yrittää elää tässä hetkessä. Ei ollut helppoa mutta aika auttoi.

Menetin isän koska tämä ei enää pystynyt olemaan elämässäni. Lapsena toivoin jossain vaiheessa jotain ihmettä että isä tulisi takaisin, mutta turhaan. Tuntui ja tuntuu kamalalta ja hylätyltä. En tiedä eläköön nykyään, olisi reilu 60v.

Ei miltään,sen spurgun hengissä pysyminen oli lähinnä lääketieteellisesti mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat elossa, joten en osaa sanoa. Olen itsekin alle 50-vuotias ja vanhemmat ei vielä kovin vanhoja.

Miksi sitten vastasit, kun et tiedä asiasta mitään? Ja kuka sanoo, että vanhempien on kuoltava vasta vanhoina? Minun isäni kuoli samana vuonna kun täytin 50, eksäni kuoli 64-vuotiaana, jolloin hänen poikansa oli 34.

 

Isäni kuoli kun olin 11v. Äiti kun olin 38v. Isän kuolemasta en toivu koskaan.

Olin parikymppinen kun isä kuoli sairastettuaan pari vuotta syöpää. Se aika oli yhtä h*lvettiä ja siitä toipuminen kesti kauan, en oikein osannut puhuakaan siitä. Minusta ja äidistäni tuli tosi läheiset. Nyt äitini kuoli 87-vuotiaana äkillisesti ja shokki on kova. Aivan sama mitä sanotaan siitä, että hänhän oli jo vanha ja eli pitkän elämän. Kaikki sanoivat, että hän on hyvässä kunnossa ikäisekseen, pirteä ja elämässä kiinni, pää toimi loppuun asti. Hän oli minun ainutkertainen äitini. Järjestelen siskoni kanssa hautajaisia ja olo on epätodellinen. En ole vielä paljoa edes itkenyt, sen aika tulee myöhemmin. 

Molemmat vanhempani ovat kuolleet eikä kiinnosta koko asia pätkääkään. 

Oma äitini kuoli pikkuhiljaa, jos Alzheimer-potilaasta saa näin sanoa. Hänen persoonallisuutensa hävisi pala palalta ja lopulta oli jäljellä vain kuori. Itkin monta vuotta sekä hänen että häntä hoitavan isäni tilannetta aina auttamisreissulta palatessani. Lopulta kuolema oli ytimeltään helpotus. Uskon että nuo etukäteisitkut muokkasivat suhtautumistani.

Vierailija kirjoitti:

Alussa oli valtava shokki, kun isäni menehtyi hyvin lyhyen sairastamisen jälkeen. Oli sitä ennen hyvässä kunnossa fyysisesti. Hänellä oli pitkälle edennyt syöpä, jolle löydettäessä ei ehditty tehdä enää juuri mitään.

Nyt neljän vuoden jälkeen on haikea olo, turvattomuuden tunne ja suru myös ajoittain. Aika auttoi kuitenkin asiassa eteenpäin. Ja puhuminen ystäville ja ammattilaiselle. Edelleen kaipaan keskusteluja isäni kanssa ja näen unia, joissa hän on mukana. En unohda isää koskaan, vaikka vuosia vierisi. 

Minulla täysin sama kokemus, isä lähti muutamassa kuukaudessa oireiden alkaessa. Se paha olo ja suru olivat jotain niin kokonaisvaltaista, mieli ja keho turtana vereslihalla. Ei siihen auta kuin aika, surun helpottamiseen ei ole oikoteitä. Lohdullista oli, että isä oli tyytyväinen elettyyn elämään ja suhtautui tulevaan kuolemaan tyynesti.

Isän kuolemaa en ehtinyt surra kun oli miljoona järjestettävää asiaa, tai tuli se suru sitten muutaman kuukauden jälkeen. Toisaalta se oli helpotuskin, moni asia järjestyi sen myötä.

Äiti kuoli äskettäin, ja se todellakin oli helpotus, ei pysty suremaan koska sairas ihminen pääsi pois. Jonkunlainen ikävä tietysti mutta en sure. 

Vanhemmat kuolee, kaikki turva menee. Kuviteltukin. Erään aikakauden loppu. Itse siirtyy jonossa eteen. Yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Miehen äiti kuoli vuosi sitten. Vähän mies oli alakuloinen pari päivää, mutta toki oli jo 3-4kk ennen kuolemaa alkanut toivoa tilanteen päättymistä. Kuihtui hoitokodissa, alzheimer jne. Mitäpä sitä isommin roikkua ysikymppisessä, joka ei tunne enää ketään ja hiipuu vuosi vuodelta pois. Luopuminen tapahtuu asteittain, kun sen vanhan heikkenemisen näkee. Mies kävi 2-3 krt/vko katsomassa äitiään loppuun saakka. Viimeisinä kuukausina näki harvoin enää hereillä. Istui hetken ja lähti. Mies perusteli käyntejä sillä, että hoitokodissa tietävät, että äidillä on läheisiä, joita kiinnostaa. Ihan mukavia hoitajia ja hoito oli hyvää, ei siinä mitään.

Sen olen huomannut, että lapsettomat ja erityisesti ilman puolisoa olevat roikkuvat vanhoissa vanhemmissaan ihan hirveästi. Kun ei ole muuta perhettä. Nämä, joilla on lapsia, ehkä jo lapsenlapsia, puoliso ja oma elämä, ovat valmiimpia luopumaan. Elämä on kuitenkin jo muualla.

Yksin eläville kyllä myös lankeaa (joskus ehkä myös pyytämättä ja yllätyksenä) se osa olla iäkkään vanhemman tukena ja asioiden hoitajana. Harvemmin se on mitään henkistä roikkumista aikuisen lapsen taholta. Olen myös huomannut sen ilmiön, että hautajaisjärjestelyihin ja perinnön jakoon löytyy kyllä uudet päsmärit. Yleensä ne, jotka ei ole vuosien varrella olleet pesemässä ikkunoita, hakemassa lääkkeitä, saattamassa terveyskeskukseen, kuuntelemassa murheita.  Perinnönjaossa pitäisi ensiksi maksaa käteisvaroista "kiitos" ja sitten vasta jakaa tasan.

Vierailija kirjoitti:

Miehen äiti kuoli vuosi sitten. Vähän mies oli alakuloinen pari päivää, mutta toki oli jo 3-4kk ennen kuolemaa alkanut toivoa tilanteen päättymistä. Kuihtui hoitokodissa, alzheimer jne. Mitäpä sitä isommin roikkua ysikymppisessä, joka ei tunne enää ketään ja hiipuu vuosi vuodelta pois. Luopuminen tapahtuu asteittain, kun sen vanhan heikkenemisen näkee. Mies kävi 2-3 krt/vko katsomassa äitiään loppuun saakka. Viimeisinä kuukausina näki harvoin enää hereillä. Istui hetken ja lähti. Mies perusteli käyntejä sillä, että hoitokodissa tietävät, että äidillä on läheisiä, joita kiinnostaa. Ihan mukavia hoitajia ja hoito oli hyvää, ei siinä mitään.

Sen olen huomannut, että lapsettomat ja erityisesti ilman puolisoa olevat roikkuvat vanhoissa vanhemmissaan ihan hirveästi. Kun ei ole muuta perhettä. Nämä, joilla on lapsia, ehkä jo lapsenlapsia, puoliso ja oma elämä, ovat valmiimpia luopumaan. Elämä on kuitenkin jo muualla.

Ei se nyt ihan noinkaan ole että lapseton roikkuisi vanhemmissaan. Riippuu varmaan paljon siitä millaiset välit ja perhesuhteet on olleet. Mä ainakin olen olen ollut hyvinkin "erilläni" vanhemmistani teini-iästä lähtien, ei oltu mitenkään hirveän läheisiä. Äiti oli pitkään hoivakodissa ja siellä tietysti kävin paljolti velvollisuudesta koska ketään muutakaan ei siihen hommaan ollut. 

Kuitenkin kerrot että miehesi kävi monta kertaa viikossa, vaikka hänellä mitä ilmeisimmin on ainakin puoliso?