Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?

Tässä ketjussa osa olettaa, että kaikkien vanhemmat kuolevat vanhoina ja että vanhempien kuolemaan pitää olla varautunut. Miten vanhemman kuolemaan pitäisi olla varautunut, kun itse on vaikka lapsi tai nuori aikuinen ja vanhemmillakin pitäisi olla vielä vuosikymmeniä elämää edessään.

On aika erilaista menettää vanhempansa, kun kaikki jää kesken ja itse olisi tarvinnut vielä vanhempien tukea ja neuvoja kuin saatella hautaan sairas vanhus, joka on saanut elää täyden elämän. Oman vanhemman hyvästely, kun hän on jo vanha, on yleensä surullista sekin, mutta erilaista kuin silloin kun vanhempi kuolee niin, että oletettavasti elämää olisi ollut vielä vuosikymmeniä yhdessä. 

Vanhemman kuoleman kokemiseen vaikuttavat niin monet asiat. Se minkälainen suhde vanhempaan oli, se minkä ikäisenä vanhempi kuolee ja myös se onko kuolema äkillinen vai onko sitä osattu jo odottaa. Yleensä vanhemman kuolema on joka tapauksessa jonkinlainen kriisi, mutta kriisin syvyyteen ja sen vaikutuksen kestoon vaikuttavat todellakin monet asiat.

Kriisi? Ei ollut.

Isäni kuoli, kun olin 36. Tuli tavallaan äkkiä, kuinka nopeasti kaikki kävi. Mutta oli kuitenkin ollut jo pidempään hoitokodissa. Oli kuollessaan 74 vuotias.

Eniten suretti oman lapsen puolesta, kun hän ei kerinnyt vaariinsa kanssa kauempaa olemaan. Suru ei ollut lamaannuttavaa, kun tiesi, että kivut ovat ohi nyt.

Muutama vuosi sitten sukulaisperheessä äiti menehtyi täysin odottamatta. Jälkeen jäi kaksi juuri teini-iän saavuttanutta lasta ja aviomies. Tämä oli niin sydäntä riipaiseva kaikille, että en tiedä olisinko itse selvinnyt tilanteesta.T

oisaalta ehkä se oli juuri tuo ikä mikä pelastikin. Uskoa tulevaisuuteen löytyy.

Isäni kuoli kun olin lapsi ja kamalaa oli. Äitini kuoli kun ikäni alkoi nelosella eli olin keski-ikäinen. Liian aikaisin hänkin lähti. Olen myös kokenut avioeron vaikka en olisi halunnut  ja kasvattanut lapseni yksin, olisin kaivannut omia vanhempia tueksi. Lapseni ovat vielä koulussa. Ollaan totuttu elämään ilman laajempaa perhettä. Sukua on vielä vähän elossa, mutta ei olla yhteyksissä kuin kerta pari vuodessa. Joskus se tuntuu surulliselta, että lasten asiat ei oikein kiinnosta ketään muuta kuin minua. Asialle ei kuitenkaan voi tehdä mitään. 

Äitipuoli kuoli kun olin 10-vuotias, löytyi neljäkymppisenä kotoa kuolleena. Se miltä se tuntui olikin sitten monimutkaisempi asia. Tavallaan se tuntui ei-miltään. Kaikki muut asiat oli ihan niin sanotusti normaalisti, tein ihan samoja asioita kuin yleensäkin, mutta samalla tiesin ja ymmärsin ettei hän ole enää ikinä täällä. Muistan tunteneeni harmistusta siitä että me ei voidakaan mennä yhdessä eläinpuistoon mitä oli suunniteltu ja että hän ei näe meidän koulun näytelmää. Ikävää, surua. Mutta toisaalta arki jatkui normaalina ja muut läheiset oli edelleen yhdessä.

Onhan se rankkaa. Riippuu varmasti paljon minkä ikäisenä kuolevat ja kuinka riippuvainen lapsi on aikuisesta. Olimme sisarusteni kanssa itsenäisiä, mutta säännöllisesti tekemisissä vanhempiemme kanssa. Pitkään tuntui oudolta, kun ei voinut soitella ja kysellä ja kertoa kuulumia. Asunnon tyhjentäminen ja myyminen oli rankkaa ja nostalgista. He kuitenkin kuolivat vanhuusiässä, joten elämän normaalia kulkua.

Omat lapseni ovat läheisiä, mutta seisovat omilla jaloillaan. Asumme eri kaupungeissa, mutta näemme ja olemme yhteydessä säännöllisesti. He eivät kuitenkaan ole erityisemmin riippuvaisia meistä. Ostavat asunnot ja autot itse, kysymättä meidän mielipiteitä, soittavat kyllä, jos tietävät, että meillä on kokemusta ja osaamista jostain asiasta. Opiskeluaikojen jälkeen ovat rahallisesti pärjänneet hyvin. Tulevat suremaan, mutta pärjäävät kun kuolemme pois ja näinhän sen kuulukin mennä.

Lasten kasvatus opetus: Haluan antaa sinulle siivet, jotta voit lentää, ja juuret, jotta et unohda.

Vierailija kirjoitti:

Äitipuoli kuoli kun olin 10-vuotias, löytyi neljäkymppisenä kotoa kuolleena. Se miltä se tuntui olikin sitten monimutkaisempi asia. Tavallaan se tuntui ei-miltään. Kaikki muut asiat oli ihan niin sanotusti normaalisti, tein ihan samoja asioita kuin yleensäkin, mutta samalla tiesin ja ymmärsin ettei hän ole enää ikinä täällä. Muistan tunteneeni harmistusta siitä että me ei voidakaan mennä yhdessä eläinpuistoon mitä oli suunniteltu ja että hän ei näe meidän koulun näytelmää. Ikävää, surua. Mutta toisaalta arki jatkui normaalina ja muut läheiset oli edelleen yhdessä.

Pettymys oli se sana mitä tarkoitin. Tunsin olevani pettynyt ja harmissani. Mutta en jatkuvasti, vaan toisinaan niiden tiettyjen asioiden kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen. Toista en muista lainkaan eikä minulla oikeastaan ole ollut koskaan mitään vanhemmuussuhdetta häneen. Toisen muistan aika hyvin, hänestä on aina puhuttu paljon, kerrottu muistoja, katseltu kuvia jne.

Koska olin niin nuori niin se menetys on ollut lähinnä ikävää ja tavallaan haikeutta. Joskus olen miettinyt että millaista olisi jos vanhempani olisi vielä elossa, mutta en oikeastaan osaa kuvitella sitä koska olen elänyt elämäni käytännössä suurimmaksi osaksi ilman häntä. Tavallaan se menetys siis tuntuu luonnolliselta, näin on ollut lähes koko elämäni.

Vanhempani joiden kanssa olen elänyt lähes koko lapsuuden ovat edelleen elossa ja heidän menettämisensä olisi varmasti hyvin erilaista, koska kokisin kaiken aikuisen näkemyksellä.

Oletko orpo vai et? Puhu kuitenkin vanhemmista joten sinulla on vanhemmat mutta samalla väität menettäneet heidät. Oletko vai etkö?

Onnenmyyrä hautaa vabhempansa. Vaihtoehto on elämän hirvein asia.

Vierailija kirjoitti:

Onnenmyyrä hautaa vabhempansa. Vaihtoehto on elämän hirvein asia.

Mikä on hautaamisen vastakohta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnenmyyrä hautaa vabhempansa. Vaihtoehto on elämän hirvein asia.

Mikä on hautaamisen vastakohta?

Ylösnousemus?

             kauhea suru   vanhempani olivat hulluja   silti

Miehen äiti kuoli vuosi sitten. Vähän mies oli alakuloinen pari päivää, mutta toki oli jo 3-4kk ennen kuolemaa alkanut toivoa tilanteen päättymistä. Kuihtui hoitokodissa, alzheimer jne. Mitäpä sitä isommin roikkua ysikymppisessä, joka ei tunne enää ketään ja hiipuu vuosi vuodelta pois. Luopuminen tapahtuu asteittain, kun sen vanhan heikkenemisen näkee. Mies kävi 2-3 krt/vko katsomassa äitiään loppuun saakka. Viimeisinä kuukausina näki harvoin enää hereillä. Istui hetken ja lähti. Mies perusteli käyntejä sillä, että hoitokodissa tietävät, että äidillä on läheisiä, joita kiinnostaa. Ihan mukavia hoitajia ja hoito oli hyvää, ei siinä mitään.

Sen olen huomannut, että lapsettomat ja erityisesti ilman puolisoa olevat roikkuvat vanhoissa vanhemmissaan ihan hirveästi. Kun ei ole muuta perhettä. Nämä, joilla on lapsia, ehkä jo lapsenlapsia, puoliso ja oma elämä, ovat valmiimpia luopumaan. Elämä on kuitenkin jo muualla.

Vierailija kirjoitti:

Onnenmyyrä hautaa vabhempansa. Vaihtoehto on elämän hirvein asia.

Ei kai nuo mitkään vaihtoehtoiset tilanteet ole. Isäni menetti toisen vanhempansa lapsena ja toisen aikuisena. Sen lisäksi on menettänyt yhden lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli, kun olin 36. Tuli tavallaan äkkiä, kuinka nopeasti kaikki kävi. Mutta oli kuitenkin ollut jo pidempään hoitokodissa. Oli kuollessaan 74 vuotias.

Eniten suretti oman lapsen puolesta, kun hän ei kerinnyt vaariinsa kanssa kauempaa olemaan. Suru ei ollut lamaannuttavaa, kun tiesi, että kivut ovat ohi nyt.

Muutama vuosi sitten sukulaisperheessä äiti menehtyi täysin odottamatta. Jälkeen jäi kaksi juuri teini-iän saavuttanutta lasta ja aviomies. Tämä oli niin sydäntä riipaiseva kaikille, että en tiedä olisinko itse selvinnyt tilanteesta.T

oisaalta ehkä se oli juuri tuo ikä mikä pelastikin. Uskoa tulevaisuuteen löytyy.

Tämä on kamalinta, jos joutuu lapset jättämään. Se on kuolevalle ihan yhtä hirveää, jos tilanteen tietää. Taannoin juttelin naisen kanssa, joka oli jo tosi heikossa kunnossa. Kaksi lasta. Hänellä oli syöpä. Yritti olla urhea, mutta lasten poistuttua purskahti itkemään siitä, kuinka kokee lasten puolesta hätää ja tuskaa. Se oli kamalaa. Aloin itkeä itse kuin vesiputous, kun ajattelin, että olisin itse samassa tilanteessa. Lapsemme ovat suunnilleen saman ikäisiä. Kamala suru sen oman kuoleman lisäksi murehtia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kauheaa. Olen menettänyt molemmat kaksi vuotta sitten. Valtava kaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei tunnu elämä enää samalta kuin ennen. Öisin olen nähnyt painajaisia ja ahdistaa.

Etkö ollut varautunut siihen, että vanhempasi joskus kuolevat? Olisitko mieluummin halunnut kuolla ennen heitä?

 

En todellakaan ollut varautunut siihen että isäni yllättäen kuolee alle kuuskymppisenä ja minun ollessa 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli, kun olin 36. Tuli tavallaan äkkiä, kuinka nopeasti kaikki kävi. Mutta oli kuitenkin ollut jo pidempään hoitokodissa. Oli kuollessaan 74 vuotias.

Eniten suretti oman lapsen puolesta, kun hän ei kerinnyt vaariinsa kanssa kauempaa olemaan. Suru ei ollut lamaannuttavaa, kun tiesi, että kivut ovat ohi nyt.

Muutama vuosi sitten sukulaisperheessä äiti menehtyi täysin odottamatta. Jälkeen jäi kaksi juuri teini-iän saavuttanutta lasta ja aviomies. Tämä oli niin sydäntä riipaiseva kaikille, että en tiedä olisinko itse selvinnyt tilanteesta.T

oisaalta ehkä se oli juuri tuo ikä mikä pelastikin. Uskoa tulevaisuuteen löytyy.

Tämä on kamalinta, jos joutuu lapset jättämään. Se on kuolevalle ihan yhtä hirveää, jos tilanteen tietää. Taannoin juttelin naisen kanssa, joka oli jo tosi heikossa kunnossa. Kaksi lasta. Hänellä oli syöpä. Yritti olla

Toisaalta tämä on lapsille ehkä parempi vaihtoehto.

Isäni kuoli, minulla oli jo itsellä lapsia nuorimmat kaksoset kuukauden ikäisiä, joten en hirveästi ehtinyt sen kummemmin miettimään tai pohtimaan, kuin yöllä. Kyllä siinä mietti tottuuko ikinä siihen ettei isää enää ole kun ei tule takaisin jne. No siitä selvisin, äiti on 83 vuotias kohta 84 en tiedä kauanko vielä elää. Sitten taas katsotaan miten sitten menee elämä eteenpäin 

Vierailija kirjoitti:

Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen. Toista en muista lainkaan eikä minulla oikeastaan ole ollut koskaan mitään vanhemmuussuhdetta häneen. Toisen muistan aika hyvin, hänestä on aina puhuttu paljon, kerrottu muistoja, katseltu kuvia jne.

Koska olin niin nuori niin se menetys on ollut lähinnä ikävää ja tavallaan haikeutta. Joskus olen miettinyt että millaista olisi jos vanhempani olisi vielä elossa, mutta en oikeastaan osaa kuvitella sitä koska olen elänyt elämäni käytännössä suurimmaksi osaksi ilman häntä. Tavallaan se menetys siis tuntuu luonnolliselta, näin on ollut lähes koko elämäni.

Vanhempani joiden kanssa olen elänyt lähes koko lapsuuden ovat edelleen elossa ja heidän menettämisensä olisi varmasti hyvin erilaista, koska kokisin kaiken aikuisen näkemyksellä.

Ei he ole sinun va heippa jos olet jo menettänyt vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.

 

        Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.

 

Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa. 

 

        Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?

 

Vanhemman kuolema on ennen pitkää ihan luonnonmukainen, odotettavissa oleva tapahtuma. Toki sekin herättää syviä tunteita, mutta siitä selviäminen on lopulta hyvin todennäköistä. Vain sellainen, jolta ei ole oma lapsi kuollut, kuvittelee vanhemm

Miksi pitää kommentoida niin negatiivisesti? Tämän keskustelun aiheena ei ollut vertailla menetyksiä.