Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?

Isä lähti viimeisen kerran kun olin noin 10-vuotias. Ei sitä silloin ymmärtänyt, keskityin lapsuuden juttuihin, vasta aikuisena olen ikävöinyt häntä. Äidin menetin 18-vuotiaana, hänen mukaansa vastuu loppui siihen. Sossu majoitti minut johonkin alkoholistien ym. syrjäytyneiden tukiasuntoon aluksi, sieltä sitten ponnistelin omaan elämään. Silloinkin olin nuori ja nuoruuden intohimot ja elämänvoima veivät eteenpäin. Äitiä tuli ensimmäistä kertaa tosissaan ikävä kun tulin raskaaksi, se oli välillä ihan raastavaa. Muistan miten itkin maha pystyssä. Pahinta oli, että molemmat vanhemmat olivat ja ovat edelleen elossa, mutta käytännössä kuolleita, niin ettei meillä ole ollut vuosikymmeniin mitään yhteyttä. Olen ollut niin huono tytär.

Molemmat montussa, ei tunnu juuri miltään. Elämä menee eteenpäin.

Sanonta "aikuinen orpo" kuvaa tunnetta hyvin. 

Molemmat vanhemmat menehtyneet alle 70-vuotiaana, joten tämä asia jo itsessään aiheuttaa tiettyä surua. Muuten olen suhtautunut isän kuolemaan hyvin neutraalisti, koska hän oli minulle elämässä täysin etäinen ja "vieras", äiti puolestaan tästä täysi vastakohta.

Äidin kuolema oli traaginen ja hän menehtyi diagnoosin saamisesta vajaa parissa kuukaudessa. Aika kuolemaan sopeutumiseen jäi lähes olemattomaksi.

Olosuhteisiin nähden olen kuitenkin jaksanut ehkä jopa odotettua paremmin. Toki äidin poismeno jätti tietynlaisen tyhjyyden tunteen elämään ja tunteen siitä, että elämästä puuttuu jotain hyvin tärkeää ja oleellista. Näin on nyt kuitenkin vaan asian oltava. En olisi enää hänen halunnut kärsivän täällä sairautensa kanssa.

Hyvin työlääksi olen kokenut kuolemaan liittyvät kaikki asianhoidot. Nyt suurta murhetta aiheuttaa se, että vanhemman asuntoa ei meinaa saada myytyä kuin vaikeasti...

Äidin kuolema ei sinällään tuntunut miltään. Pahalta toki mutta siihen oli jo ehtinyt valmistautua, kun syöpähoidot eivät tehonneet. Eniten sitä harmitti, että äiti ei ehtinyt kokea kovasti odottamaansa isovanhemmuutta. Samoin lapsuuden perheen hajoaminen hajoaminen tuntui pahalta, kun suru ei yhdistänyt meitä vaan ajoi erilleen. 

Äidinisän kuolema pari vuotta äidin kuoleman jälkeen aiheutti enemmän sellaisen hämmennyksen tunteen, kun tajusi olevansa sukunsa toiseksi vanhin, eikä ole edes neljäkymmentä. 

Isäni kuoli 38 vuotta sitten,äiti elää vielä. Isää tapaan unissa monesti, aina hyvässä unessa. Isä on lähellä ja lämmin, rakastaa, vaikkei puhu mitään. Unet tuovat hänet minulle. Sisarusteni ja sukulaisten kanssa puhumme usein hänestä ja nauramme hänen jutuilleen ja valloittavalle persoonalleen. Kun isä kuoli, töistä tultua huusin sohvalla ahdistustani useamman viikon ajan. Se helpotti ja pienet lapseni eivät nähneet suruani. Nyt en sure niin, ainoastaan kaipaan ja olen kiitollinen hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen. Toista en muista lainkaan eikä minulla oikeastaan ole ollut koskaan mitään vanhemmuussuhdetta häneen. Toisen muistan aika hyvin, hänestä on aina puhuttu paljon, kerrottu muistoja, katseltu kuvia jne.

Koska olin niin nuori niin se menetys on ollut lähinnä ikävää ja tavallaan haikeutta. Joskus olen miettinyt että millaista olisi jos vanhempani olisi vielä elossa, mutta en oikeastaan osaa kuvitella sitä koska olen elänyt elämäni käytännössä suurimmaksi osaksi ilman häntä. Tavallaan se menetys siis tuntuu luonnolliselta, näin on ollut lähes koko elämäni.

Vanhempani joiden kanssa olen elänyt lähes koko lapsuuden ovat edelleen elossa ja heidän menettämisensä olisi varmasti hyvin erilaista, koska kokisin kaiken aikuisen näkemyksellä.

Sinulla on uudet vanhemmat joten et ole orpo.

Vierailija kirjoitti:

Sanonta "aikuinen orpo" kuvaa tunnetta hyvin. 

Aikuinen ei ole orpo 

Voi olla että ei miltään. Ja jollain taas romahtaa koko maailma.

Siihen ei oikein pysty valmistautumaan.

Isäni, erittäin hyväkuntoinen ja terveellistä elämää viettänyt mies, kuoli 73 vuotiaana todella nopeasti edenneeseen muistisairauteen.

Jälkikäteen olen toivonut että olisin ehtinyt käydä hänen kanssaan vielä monia tärkeitä keskusteluja, mutta sellainen ihminen vaan on ettei arvosta sitä mitä hänellä on, ennenkuin sen menettää.

Isä kuoli 39-vuotiaana, teki kamapäissään itsemurhan. Eipä tuo oikeastaan vaikuttanut elämääni.

Äiti menehtyi kuusikymppisenä minun ollessani kolmekymppinem. Puoli vuotta olin ihan lamaantunut surusta, sitten ihan vähitellen alkoi helpottaa. Joku perusturva siinä katosi ja pitkään oli orpo olo. Se ihminen jota vointisi ja kuulumisesi aina kiinnosti oli poissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kauheaa. Olen menettänyt molemmat kaksi vuotta sitten. Valtava kaipuu ja turvattomuuden tunne. Ei tunnu elämä enää samalta kuin ennen. Öisin olen nähnyt painajaisia ja ahdistaa.

Etkö ollut varautunut siihen, että vanhempasi joskus kuolevat? Olisitko mieluummin halunnut kuolla ennen heitä?

 

Ei läheisen kuolemaan oikein voi varautua,läheisen ihmisen menettäminen on tuskallista . 

Olin läheinen vanhempieni kanssa mutta en ole voinut surra kumpaakaan, koska olen joutunut jatkuvasti puolustautumaan niitä ihmisiä vastaan, joiden oletin surevan kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Olin läheinen vanhempieni kanssa mutta en ole voinut surra kumpaakaan, koska olen joutunut jatkuvasti puolustautumaan niitä ihmisiä vastaan, joiden oletin surevan kanssani.

Et avaa tarkemmin, miksi joudut puolustautumaan, mutta tuli mieleen oma tilanteeni.

Äitini sairastumisen aikana huomasin siskoni narsistiset piirteet, aiemmin olin sivuuttanut jotkin erikoisuudet. Syyllistäminen ja naljailu alkoi. Ja tilanne paheni äitini kuoleman jälkeen. Siskoni pomotti minua ja hän paljastui kylmän ahneeksi ja omatunnottomaksi. Aika kylmäävää oli huomata, että äidin myötä menetin myös sisarussuhteen. Pidän etäiset välit jatkossa, hän tosin voi ne poikkaista kokonaan. 

Todella pahalta. Samalla ero ja yksinhuoltajaksi. Olen loppu ja romahtanut.

Vanhemman menettäminen kuolemalle on luonnollista. Toki surua kestää aikansa, muttei kuolemalle oikein mitään voi. Olen itse menettänyt vanhempani jo lapsena, joten aikaa on ollut käsitellä ja surra asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Todella pahalta. Samalla ero ja yksinhuoltajaksi. Olen loppu ja romahtanut.

Voimia sinulle! Toivottavasti sinulla on läheisiä tukemassa ja auttamassa.

Äitini kuoli kuukausi sitten ja pelkästään tuo yksi suru on musertava. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin läheinen vanhempieni kanssa mutta en ole voinut surra kumpaakaan, koska olen joutunut jatkuvasti puolustautumaan niitä ihmisiä vastaan, joiden oletin surevan kanssani.

Et avaa tarkemmin, miksi joudut puolustautumaan, mutta tuli mieleen oma tilanteeni.

Äitini sairastumisen aikana huomasin siskoni narsistiset piirteet, aiemmin olin sivuuttanut jotkin erikoisuudet. Syyllistäminen ja naljailu alkoi. Ja tilanne paheni äitini kuoleman jälkeen. Siskoni pomotti minua ja hän paljastui kylmän ahneeksi ja omatunnottomaksi. Aika kylmäävää oli huomata, että äidin myötä menetin myös sisarussuhteen. Pidän etäiset välit jatkossa, hän tosin voi ne poikkaista kokonaan. 

Minulle kävi sisarussuhteiden kanssa varsin samalla tavalla. Äitini sairastuminen toi esiin veljeni huonot puolet ja etäännyimme valtavan paljon. Kuoleman jälkeen huomasin, että äitini oli ollut perheemme liima ja välittänyt kuulumisia puolin ja toisin. Nyt pidän yhteyttä lähinnä siskooni mutta isäni ja veljeni kanssa ei tule juurikaan oltua tekemisissä. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut paitsi se, että aiemmin äidin luona tuli tavattua välillä veljeä ja isää vaikka heihin ei muuten pitänyt yhteyttä.

Meillä taas kävi niinpäin että lähennyin siskoni kanssa äidin kuoltua. Menetin äidin, mutta sain siskon.