Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Minulle isän kuolema neljä vuotta sitten oli kova paikka. Itselläni on traumamenneisyys joka ei liity mitenkään vanhempiini mutta koin isän kuoleman aikoihin vahvoja traumatakaumia ja olin epävakaassa tilassa.

Siihen päälle läheisen, turvallisen vanhemman poismeno oli todella ahdistavaa. 

Olen ollut vielä aikuisiässäkin vanhempieni lellimä ja he ovat auttaneet minua paljon. Isä tykkäsi autolla ajamisesta ja kuskali mua minne halusin. Hän oli kuin vahva peruskallio elämässäni. 

Isän kuolema jälkeen minun piti luoda itse turvallisuuden tunne. Oppia luottamaan itseeni. Yrittää jättää traumakokemukset ja menneisyyden painajaiset taakseni tai ainakin yrittää elää tässä hetkessä. Ei ollut helppoa mutta aika auttoi.

 

Mulla vähän samankaltainen kokemus. Olin tietyllä tapaa ongelmieni vuoksi vanhempieni erityis suojelussa, eikä minulla oikeastaan ollutkaan muita ihmisiä elämässäni kuin  vanhemmat.  Tietysti tiesin ja pelkäsin, että joskus koittaa se hetki kun minun pitää pärjätä ilman heitä ja olla loppuelämä ihan yksin. En kuitenkaan osannut aavistaa,  että se tapahtuisi minun ollessani vielä melko nuori. Onneksi olin kuitenkin saanut pääni suht hyvään kuntoon siihen mennessä.  Jos he olisivat kuolleet vain muutama vuotta aiemmin, olisin varmasti lähtenyt perässä,  sillä en siihen aikaan selvinnyt hetkeäkään yksin.

Siitä huolimatta,  vanhempien kuolema oli ja tulee olemaan elämäni kauhein asia. Mitään lapsen tai puolison kuolemaa en voi kokea kun ei ole eikä tule sellaisia ihmisiä elämääni. Toisaalta voi tämänkin ajatella positiivisesti, että mulla on jo kaikki pahimmat jutut koettu joten voin ottaa rennosti, eikä minun tarvitse enää pelätä mitään kun kaikki pelotkin on jo toteutuneet. 

Elämäni on jopa oudolla tavalla hyvää nykyään.  Nautin ihan pienistä asioista ja odotan tulevani vanhaksi mummoksi ja sitten lopulta pääsen takaisin vanhempieni luokse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.

 

        Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.

On, on, mutta ei sitä voi verrata lapsen kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuuluukin kuolla.

 

        Tässä ketjussa puhutaan vanhemman menettämisestä, ei lapsen!

 

 

Täällä tulee taas näitä lapsellisia kertomaan, kuinka vain rakkaus omaan lapseen on todellista rakkautta, mikään muu ei vedä sille vertoja. Oman vanhemman kuolema ei saa koskettaa juuri mitenkään, kun rakkaus LAPSEEN on sitä oikeaa. Muu on feikkiä!

Hohhoijaa.

Upp

Isä kuoli 56-vuotiaana, äiti 65v. Tänään oli hautajaiset. Faija tosin oli täys mulkku joka jätti kaikki elatusmaksut maksamatta, äitiäni kaipaan. Kaikkeen tottuu. Molemmat joivat itsensä hengiltä.

Minun vanhempani kuolivat molemmat vanhoina ja sairaina. Oli helpotus, että pääsivät pois. Kuolemat tuntuivat myös,luonnollisilta. Omituisinta kaikessa on se, että minä olen seuraavana vuorossa. Olen sen jälkeen miettinyt hyvin paljon kuolemaa ja sitä, kuinka tämä kaikki joskus päättyy.

Isä kuoli sairastettuaan pari vuotta syöpää, eläkeiän kynnyksellä. Kuolema sinällään ei ihan täysin yllätys ollut, kun oli kuitenkin vakavasti sairas. Mutta vain muutama kuukausi aiemmin odotettiin pääsyä lupaaviin uusiin hoitoihin. Terveys ei vain enää riittänyt, vaikka isä periaatteessa oli yllättävän hyvävointinen koko sairautensa ajan, ei kärsinyt hoidoista kovin paljoa.

Sen kuuleminen, että hoidot lopetetaan, oli musertava. Sykkeet nousi korkealle, mahaan laskeutui raskas tunne, vartalo oli kireä. Onneksi uutinen tuli loma-aikaan niin, että ehdittiin koko perheenä viettää vielä aikaa yhdessä.

Isän kunto romahti lopulta nopeasti, enkä ehtinyt enää häntä viime hetkillä näkemään. Sairaalasta oli outoa lähteä isän hyvästelyn jälkeen kauppaan hakemaan syötävää ja kotiin äidin ja sisarusten kanssa käymään asioita läpi. Siinä itkettiin, kerrattiin asioita osanottajille ja valmisteltiin hautajaisia. Se oli outoa pysähtyneisyyden aikaa, vajaan viikon paussi.

Muu elämä ei kuitenkaan pysähdy ja arki puskee päälle hyvässä ja pahassa. Välillä suru ja ikävä hyökyy aaltoina, töistä tullessa olen autossa monet itkut ja kaipaukset itkenyt, kun kukaan ei ole näkemässä. Vuosi on kohta täynnä, mutta tämä on siinä mielessä epäreilu matka, että vuosien vierimisellä ei oikeastaan ole merkitystä - surulla ei ole päätepysäkkiä, ei voi laskea, että kun vuoden, kaksi, viisi suret, sitten se on ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siinä maailma romahtaa. Surra ei ehdi kun heti on alettava hautajaisia järjestämään ja hoitamaan asioita. Sitten siitä kuitenkin selviää kun aikaa kuluu, vaikken olisi uskonut.

Miten niin romahtaa? Missä järjestyksessä te sitten olitte ajatelleet kuolla? Hautajaisten järjestäminen ja asioiden hoitaminen sisältyvät suruun.

 

       Kyllä se vaan romahtaa. Varsinkin jos tapahtuu yllättäen ja vanhemmat ovat rakkaita. Harva kai siitä olan kohautuksella selviää.

 

Kyllä tuohon maailman romahtamisen ja olan kohautuksen väliin mahtuu aika paljon muitakin sävyjä.

Jos maailma romahtaa, ajattelisin, että suree niin ettei meinaa päästä sängystä ylös. Ei pysty normaaliin elämään, hädin tuskin syö ja peseytyy.

Minusta se ei ole ihan terve reaktio aikuiselta ihmiseltä, jos vanhempi on sanotaan vaikka +70-vuotias eli elämänsä ehtoopuolella.

Minulla on molemmat vanhemmat kuolleet vanhoina 80+ -vuotiaina. Etenkin Äitini kanssa olin hyvin läheinen. Silti hänen kuolemansa oli minulle pikemminkin olankohautus kuin romahtaminen. Ajattelen, että oli hänen aikansa lähteä. Hänellä on nyt hyvä olla.

Oli hyvä, että hän kuoli kesällä - viime kesänä - ja loma-aikaan.  Kyllähän siinä pieni seisahdus tulee. Ajattelen häntä vieläkin liki päivittäin. Joskus tulee pieni ikävä. Mutta en ikävöi häntä sellaisena kuin hän viimeinä elinvuotenaan oli, vaan sellaisena, millainen hän oli muutama vuosi aiemmin. Peruuttamattomasti sairaana on aika lähteä. Siksi valitsen olankohautuksen. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on molemmat vanhemmat kuolleet vanhoina 80+ -vuotiaina. Etenkin Äitini kanssa olin hyvin läheinen. Silti hänen kuolemansa oli minulle pikemminkin olankohautus kuin romahtaminen. Ajattelen, että oli hänen aikansa lähteä. Hänellä on nyt hyvä olla.

Oli hyvä, että hän kuoli kesällä - viime kesänä - ja loma-aikaan.  Kyllähän siinä pieni seisahdus tulee. Ajattelen häntä vieläkin liki päivittäin. Joskus tulee pieni ikävä. Mutta en ikävöi häntä sellaisena kuin hän viimeinä elinvuotenaan oli, vaan sellaisena, millainen hän oli muutama vuosi aiemmin. Peruuttamattomasti sairaana on aika lähteä. Siksi valitsen olankohautuksen. 

Jatkan: isäni kuoli saappaat jalassa joitain vuosia sitten. Häntäkin tulee joskus ikävä, mutta hänenkin kohdalla olen onnellinen, että pääsi pois. Onni on kuolla vanhana ja saappat jalassa. Ei tarvitse olla päivääkääm vaipoissa tai hoitokodeissa. Niin minäkin haluan lähteä.

Oli se vähän järkytys, kun molemmat kuolivat niin nuorina, mutta nopeasti siihen tottui ja elämä jatkui entisellään