Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miltä vanhemman menettäminen tuntuu?
17.03.2024 |
Itselläni ei ole vielä kokemusta vain homman menettämisestä tai kuolemasta mutta tulevaisuutta ajatellen mietin, miltä se tuntuu. Joo, surua ja ikävää varmasti, mutta tuntuuko se tunnepuolella kriisiltä, että on itse seuraavana tässä sukupolviketjussa tai jotain muuta sellaista?
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Biologinen isä kuoli kun olin lapsi. Lähinnä ihmetytti että uu, ai kuollut. Muistan kun käytiin katsomassa kuoleman jälkeen, näytti kalpealta. Hautajaiset oli lähinnä hämmentävät koska aikuiset oli niin surullisia.
Isäpuoli kuoli sydäriin ja löytyi yhtenä aamuna kuolleena lattialta. En voi sanoa olleeni surullinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä noita pitää vertailla? Tämä keskustelussa oli sitäpaitsi kyse vanhemman menettämisen aiheuttamista tunteista.
Epäusko, suru, kaipaus, hyväksyminen.
5 vuotta meni tässä prosessissa.
Kun tuohon jaksoon osui vielä toisetkin lähisukulaisen hautajaiset, se aktivoi ikävät tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isän kuolema suretti ja itketti, mutta olin onnellinen siitä, että sai viimein armon. Monisairas ihminen.
Äiti elää edelleen. En ole ollut 6:een vuoteen yhteyksissä. Ei riitaa, mutta en jaksanut enää olla kiusattavana ja aliarvioitavana. Lisäksi alkoi soitella liian usein ja vain siksi, että sai kaataa roskansa mun niskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Vanhemman kuolema on ennen pitkää ihan luonnonmukainen, odotettavissa oleva tapahtuma. Toki sekin herättää syviä tunteita, mutta siitä selviäminen on lopulta hyvin todennäköistä. Vain sellainen, jolta ei ole oma lapsi kuollut, kuvittelee vanhemman menettämisen olevan pahinta kaikista. Etenkään, jos ei ole menettänyt vielä edes vanhempaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Vanhemman kuolema on ennen pitkää ihan luonnonmukainen, odotettavissa oleva tapahtuma. Toki sekin herättää syviä tunteita, mutta siitä selviäminen on lopulta hyvin todennäköistä. Vain sellainen, jolta ei ole oma lapsi kuollut, kuvittelee vanhemm
Mutta kun ap haluaa kokemuksia vanhemman kuolemasta, ei lapsen. Miten sun on niin vaikea ymmärtää sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Vanhemman kuolema on ennen pitkää ihan luonnonmukainen, odotettavissa oleva tapahtuma. Toki sekin herättää syviä tunteita, mutta siitä selviäminen on lopulta hyvin todennäköistä. Vain sellainen, jolta ei ole oma lapsi kuollut, kuvittelee vanhemm
Mutta miksi ihmeessä sinun pitää edes yrittää vertailla näitä täysin erillisiä asioita keskenään?
Kukaan ei muuten edes tainnut täällä väittää vanhemman kuoleman olevan pahinta kaikista. Ei kannata yrittää vähätellä muiden kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Menetyksiä ei pitäisi vertailla, mutta vanhempien kuolemaa ei voi rinnastaa oman lapsen kuolemaan. Kun isäni sairastui syöpään ja kuoli, surin hänen kuolemaansa lähinnä siksi ettei hän ollut ymmärtänyt mennä tutkimuksiin ajoissa. Hän oli silti saanut elää haluamallaan tavalla, vaikka viimeiset kuukaudet olivatkin hirveitä. Emme koskaan olleet läheisiä, ja sitäkin surin. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna lapseni kuoleman aiheuttamaan suruun.
Vanhemman kuolemakin voi olla hyvin erilainen tapahtuma. Esimerkiksi mummoni äiti kuoli 27-vuotiaana ilmeisen äkillisesti. Hänen äitinsä taas kuoli joskus 80-90v luonnollisista syistä kun oli jo neljättä ja melkein viidettäkin sukupolvea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Menetyksiä ei pitäisi vertailla, mutta vanhempien kuolemaa ei voi rinnastaa oman lapsen kuolemaan. Kun isäni sairastui syöpään ja kuoli, surin hänen kuolemaansa lähinnä siksi ettei hän ollut ymmärtänyt mennä tutkimuksiin ajoissa. Hän oli silti saanut elää h
Miksi sitten teet niin?
Ihanan vapauttavaa. Vihdoinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika henkisesti sekaisin seuraavan vuoden, faijalta jäi kamalat lainasotkut yms perinnöksi :D Oli kyllä muutenkin paska isä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Menetyksiä ei pitäisi vertailla, mutta vanhempien kuolemaa ei voi rinnastaa oman lapsen kuolemaan. Kun isäni sairastui syöpään ja kuoli, surin hänen kuolemaansa lähinnä siksi ettei hän ollut ymmärtänyt mennä tutkimuksiin ajoissa. Hän oli silti saanut elää h
Kukaan muu ei rinnastanut kuin sinä. Sitä paitsi jollekin oma vanhempi voi olla läheisempi ja rakkaampi kuin oma lapsi. Varmasti harvinaista mutta mahdollista. Elämäntilanteita ja ihmiskohtaloita kun on kaikenlaisia. Ei kannata yleistää omaa elämäänsä miksikään universaaliksi totuudeksi.
Olin 19 v. kun isäni kuoli. Hän oli ainoa silloin elossa oleva, joka hyväksyi minut. En ole vieläkään toipunut hänen kuolemastaan. Vielä 5 vuotta sitten äitini korosti, kuinka en kuulu hänen sukuunsa, en näytä heidänb suvultaan jne. En varmaan tunnepuolella sure äitini kuolemaa niin paljon. Mikä naisalien lie käynyt isäni sperman hautomassa, jos se ei kerta äidikseni merkattu henkilö ollut. Vihannut minua aina, koska näytän hänen anopiltaan (mummoltani siis).
Isäni kuoli kun olin nuori aikuinen, meni äkillisesti ja yllättäen. Se oli suuri järkytys ja surin pitkään. Äitini taas eli hyvin pitkän elämän ja kun kuolema lopulta tuli, se oli kaikille helpotus, äiti itse oli toivonut sitä jo pitkään. Tietynlainen haikea ikävä jäi mutta se oli nyt ihan erilainen. Oman puolisoni kuolema on aiheuttanut tähän mennessä suurimman surun ja tuskan, enkä usko että vastaavanlaista on enää odotettavissa. Vain minä itse olen seuraavana vuorossa, ja sitä en joudu onneksi itse suremaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien menettäminen on luonnonlaki, mutta oman lapsen menettämisestä ei toivu koskaan.
Olkoon vaan luonnonlaki mutta ihan kauheeta se silti on.
Sitten kun olet haudannut oman lapsesi, tiedät, kumpi noista on kauheaa, kumpi kauheampaa.
Miksi ihmeessä sotket nyt tähän ketjuun lapsen kuoleman?
Hän on varmaan traumatisoitunut tapahtuneesta, mutta ihme jankuttaja on kyllä. Terapia voisi auttaa. Tulee mieleen sodan käyneet miehet, jotka vuosikausia jauhoivat samoja asioita kenelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Ei noista ilman terapiaa vapaudu.
Odotan kauhulla, en ole vielä menettänyt. Mummon kuolemakin oli kamalaa.
Alue: Aihe vapaa
Olen aina sanonut että menetin isän ollessani 2-vuotias vaikka tämä kuoli vasta ollessani 7-vuotias. Ei oikeastaan muuttanut elämääni mitenkään, koska olin jo tottunut.