Syömishäiriö,ahmimishäiriö ilman oksentamista,lääkärit eivät ymmärrä eivätkä osaa käsitellä

Up

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole ikinä kylläinen. Mun pitää aina lopettaa syöminen tietoisesti, mun vatsa ei ilmoita että se on täynnä kuin vasta siinä vaiheessa kun se on niin täynnä että siihen sattuu. Heti kun vatsa vähän vajuu, niin voisin olla uudestaan syömässä. Mä ajattelen ruokaa oikeastaan koko ajan ja sitä, milloin seuraavan kerran voin syödä. Olen kokeillut pätkäpaastoa (ajattelen ruokaa entistä enemmän ja lasken milloin pääsen taas syömään), ketoa (tulee huono olo, eli periaatteessa toimii, kun ei tee oikein mieli syödä, mutta kaksi viikkoa päänsärkyä, kuivaa suuta ja yleistä huonoa oloa riitti) ja ties mitä.

Mulla on luultavasti vikaa suolistohormoneissa. Mä olen silkalla tahdonvoimalla pitänyt itseni vain lievästi ylipainoisena koko aikuisikäni (olen 45-vuotias. Olin jo lapsena hyvin ylipainoinen, mutta laihdutin lukion ensimmäisellä luokalla itseni normaalipainon ylärajalle niin, että söin tiettyjä ruokia tietyt annokset päivässä

Nostelen kun tää kommentti osuy silmään, tai tuo kylläisyys

Mä opin tunnistamaan sen kylläisyydentunteen ketoillessa. Puhuisin kyllä ennemminkin kylläisyyden ohikiitävästä hetkestä, sillä se on kuin pieni kevyt, mutta tasaisen pehmeä, tökkäys vatsaan. Kestää ehkä 5 sekunttia, ja sit se on ohi. Silloin mielen tekee vielä syödä, mut jos siinä kohtaa lopettaa tai pitää edes tauon hetkeksi (=laskee haarukan pöydälle ja hengittelee syvään, juo vaikka vettä pari huikkaa) niin mieli ottaa kopin tosi hyvin ja pystyy lopettamaan ilman että jää "vajaaksi".

Jos siinä kohtaa ei huomaa sitä, tai ei vaan kuuntele ja syö lisää niin se menee ohi ja voi kyllä ahmia vähän ylikin, mikä ketoillessa silti hankalampaa.

Mut ihan tuon tunteen opettelun takia ketoilukokeilut voi olla hyödyksi muillekin, siis vaikkei se muuten sopisikaan, mutta jos se tunne on jäänyt löytämättä. Se on niin hienovarainen vihje, että ainakin itselle oli valtava saavutus oppia huomaamaan se. Sillon kun ahminta yhtään päällä, niin se katoaa hyvin nopeasti.

Nimimerkillä taas ahmintakautta koitan katkasta. Ja myös ketoruokaa voi ahmia, tulee vaan kahta kauheempi kipu. Sinnikkäästi vaan, täältä haen psyykkausta heh. Ehkä huomenna helpompaa jo taas.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tutustua täsmäsyömiseen. Mulla on ollut pahoja ongelmia ahmimisen kanssa varmaan 10 vuotta, ensin bulimia, sitten BED, ja täsmäsyöminen on ainoa asia, joka on oikeasti auttanut. Syödään siis 2-4 tunnin välein mahdollisimman tarkasti lautasmallin mukaan; aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Vaikka ajattelisi, että lautasmalli on ihan turha ja tiedän jo mitä pitäisi syödä ja todellakin syön jo riittävästi, niin kannattaa silti antaa sille mahdollisuus. Voi vaikka ainakin aluksi matkia tämän sivun esimerkkejä päivän aterioista: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/syomisen-ja-kehonkuvan-ong…

Itse sain ravitsemusterapeutilta paljon monisteita missä oli erilaisia ohjeita ja vinkkejä, mutta tärkeimpiä on, että varmista että jääkaapissa on aina vähintään yksi annos valmista ruokaa, tee ruokaa valmiiksi silloin kun et ole nälkäinen, syö ylimääräinen välipala liiku

Hei kiitos! Tämä oli tosi hyvä vinkki, tuo että on aina yksi valmis ateria jääkapissa!

Tuo yhdistää ja konkretisoi omaan tilanteeseen hyvin toimivan ratkaisun, kiitoskiitos! Ei auta edes se, että on terveellisiä aineksia, tai pakkasessa valmista, "helppoja" aineksia vaan nimenomaan tuo yksinkertainen Avaa ovi ja syö -valmis annos. Ja AINA kaapissa. Yhden askeleen edellä. Kiitos!

Liian yksinkertainen sitten ollut tajutakseen. Mutta minkäs teet kun kaikki ruokaan liittyvä on mennyt niin vaikeaksi. Jospa tällä eteenpäin..

Mä olen nyt lähes 60 v. Olen ns. "parantunut syömishäiriöinen" eli kykenen useimmiten kontrolloimaan syömistäni.

Parikymppisenä mä usein duunista himaan kävellessä saatoin ostaa leipomosta ranskista. Juttelin itselleni, kuinka tästä riittää pariksi päiväksi... *tuoksuupa tuore ranskanleipä ihanalta, voin kanssa mahtavaa* Ja kotiin päästyä viipaloin siitä ensin pari siivua, toiset pari lisää, koko leivän... viimeistä murua myöten... Ja menin oksentamaan koko syödyn leivän.

Toisinaan olin syömättä mitään. 

Näitä molempia teen edelleen. Voin syödä kattilallisen pastaa. Tai voin olla syömättä mitään, kuten tänään tai eilen. En halua syödä koska "jotain". Syön koska "jotain"...

Mahtavaa elämää? Ei todellakaan. Parantunut. En todellakaan. Kulmat on varmaan tässä vuosien varrella hioutuneet ja osaan maskata omaa käytöstäni esim. perheeltäni paremmin kuin aiemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla ahmijoilla sellasta outoo pelkoa, että jos ette syö niitä ruokia heti niin kohta se on mahdotonta? Ihan kun ne katoaisi ja sitten ei olisi mitään syötävää?

On! En tiedä mistä se on tullut, koska lapsena oli aina ruokaa tarjolla.

 

Joo. Ja myös "pelko", ettei herkut "riitä".

Juuri eilen olin illalla 11 aikaan vielä tekemässä lähtöä kauppaan ostamaan lisää ahmittavaa. Oli kasat pullaa ja muuta. Mut ennen aamua halusin ahmittavaksi myös tiettyä suklaata. Tässä jotenki se, et piti ehtiä toteuttaa se, ennen kuin..jotain...

Bussilla oisin ehtinyt hakemaan. Ja ahmin monta tuntia niitä muita jo suunnitelmaa hioen, vaikka tiesin että halkean jo niistä, mut sen yhden tietyn olisin tarvinnut, jotta ahminta olisi "täydellinen" eli ei jää vajareiksi. Huhhuh. No en onneksi lähtenyt tai oikeastaan ehtinyt, kai joku järjenhuven alitajunnassa pitkitti lähtöä niin monta tuntia.

Ahmin kyllä kipeäski itteni, ja sain jopa lopetettua sen vähän kesken onneksi kun sattui ja oli niin kamala olla mitenkään päin. Yöllä vein loput roskiin. Ja jotenkin tuo, et pitää ehtiä kaikki ne ahmia heti nyt, et vaikka oikeesti sen kiksin tois vaan se yks asia niin pitää ahmia "pois" ne kaikki muut, mieluiten ensin ja vikaksi se "paras" mistä korkein kiksi. Oikee kirsikaksi kakun päälle kun on joo niin kaamee olo et vois siihen kuukahtaa, tai toivois ainakin. Ni koristeeksi se loppuhuipennus siihen, et paras olo parhaasta herkusta pahimman olon kruunuksi. Avot. Ehdin. Wau.

Joo ei oo yhtään hullu olo. Huoh..

Vierailija kirjoitti:

Olen hotkaissut kattilallisen keitettyä makaronia ilman ketsuppia,juustoa tai mitään eli voin hotkia myös mautonta ruokaa.

Tätä ei  ymmärretä vaan kehotetaan olematta ostamaan herkkuja.

 

 

Hah jep! Ja kattilallinen, kilo tai kaks, perunaa! Siis siihen kyllä voi mennä voinokareita, mut on se aika olo kun vetää suoraan kattilasta ygden vielä ja toisen vielä. Oho, loppu. Juuu en osta herkkuja ok.

Vierailija kirjoitti:

Ensi alkuun on todettava, että muutamaa yksittäistä änkyrää lukuun ottamatta keskustelun ajatustenvaihto on ilahduttavan kypsää ja asiakeskeistä!

Ihminen on kyllä vihonviimeinen kapistus hengissä pidettäväksi. Ihanteellista olisi, jos ruokaa ei tarvittaisi ollenkaan: kuten moni on täällä todennutkin, absolutistiksi ei voi ruoan suhteen ryhtyä. Syön pääsääntöisesti kahdesti viikossa, koska syöminen aiheuttaa niin järjetöntä itseinhoa, että suoraan sanoen toivon niinä hetkinä kuolemaa. Vihaan raukkamaisuuttani, selkärangattomuuttani ja ennen kaikkea kehoani, jonka näen vain ongelmajätteenä. Ei tästä taida olla tietä ulos.

Älä vihaa. Kehosi ja sinä kaipaat rakkautta. <3

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nyt lähes 60 v. Olen ns. "parantunut syömishäiriöinen" eli kykenen useimmiten kontrolloimaan syömistäni.

Parikymppisenä mä usein duunista himaan kävellessä saatoin ostaa leipomosta ranskista. Juttelin itselleni, kuinka tästä riittää pariksi päiväksi... *tuoksuupa tuore ranskanleipä ihanalta, voin kanssa mahtavaa* Ja kotiin päästyä viipaloin siitä ensin pari siivua, toiset pari lisää, koko leivän... viimeistä murua myöten... Ja menin oksentamaan koko syödyn leivän.

Toisinaan olin syömättä mitään. 

Näitä molempia teen edelleen. Voin syödä kattilallisen pastaa. Tai voin olla syömättä mitään, kuten tänään tai eilen. En halua syödä koska "jotain". Syön koska "jotain"...

Mahtavaa elämää? Ei todellakaan. Parantunut. En todellakaan. Kulmat on varmaan tässä vuosien varrella hioutuneet ja osaan maskata omaa käytöstäni esim. perheeltäni paremmin kuin aiemmin. 

Mm voi juku tuota ranskistarinaa! Tuttua on. Ja tuo maskaus, maskaatko itseäsi vai niitä muita varten. Mä ainakon enemmän esitän, jotta muitten ei tarttis ihmetellä. Kun ei vaan saa ratkaistuksi omaa päätä, niim säästää edes muiden päitä vaivalta. Huoh. Ja sehän sitten vaikeutuu vaan ainakin itellä. Siis jopa on menny siihen, etten kehtaa lähikaupasta ostaa ahmittavia, vaan ne haen kauempaa, jotta ei kaupan väelle selviä. Häpeä, mikä häpeä?

Mulla on ollut kamala taloudellinen stressi ja läheinen teki itsemurhan. Vuosien takainen ahmimishäiriö tuli näiden seurauksena pintaan ja ne samat kehovihan tunteet. Tänään yritän tehdä uuden alun ilman ahmimista raviten kehoani kunnon ruoilla. Aloitin tekemällä munakkaan ja syömällä kasan vihanneksia. Olen viimekuukaudet ahminut vehnähöttöä mikä on go to juttuni kun alkaa tekemään mieli ahmia. Sillä on kokonaisvaltainen heikennys hyvinvointiin. 

Onko tänne kukaan vielä heittänyt, että se, ettet tunne kylläisyyttä voi johtua siitä, että sulla on huono maitohappobakteerikanta suolistossa?

Kokeile ostaa apteekista erilaisia maitohappobakteereita ja syö niitä pari kuukautta. Sen jälkeen vaihda ruokavalio ravinnerikkaaseen ruokavalioon.

Tuo on kyllä erikoista, ettei tunnisteta. Itse olen sitä mieltä että lihavuus on aina ensisijaisesti mielenterveysongelma (poislukien ne harvat tapaukset jotka johtuu fyysisestä sairaudesta tai lääkityksestä). Eihän kukaan hyvinvoiva ja mieleltään terve ihminen syö itseään sairaaksi! Tai siis miksi tekisi niin? Itsensä syöminen lihavaksi ja sairaaksi on jonkinasteista itsetuhoisuutta ja ihminen joka arvostaa kehoaan, itseään ja terveellä tavalla rakastaa itseään haluaa itselleen hyvää. Ylensyönti ei ole hyvää. Ja ymmärrän kyllä riippuvuusaspektinkin, mutta yhtälailla se on mielenterveysongelma. Riippuvuuksista voi parantua, samoin kuin syömishäiriöstä, mutta väittäisin molempien lähtevän siitä että rakastaa itseään ja haluaa itselleen hyvää.

Nimimerkillä entinen bulimikko, alkoholisti ja peliriippuvainen.