Lue keskustelun säännöt.
Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?
27.02.2024 |
En ehtinyt nähdä alkuperäisiä ketjuja, mutta kiinnostaa aihe.
Itselläni on diagnosoitu dysfasia lapsena ja myöhemmin Asperger. Varmaan täyttäisin myös ADHD kriteerit, mutta kukapas nykyään ei... Minulla on suht vaikea oirekuva sikäli, että sosiaalinen elämä on olematonta (ml. parisuhteet) ja työelämään osallistun vain hyvin rajallisesti. Osin As-oireiden takia puhkesi myös mielisairaus, joka vei eläkkeelle. Samalla menetin ajokortinkin. Arki on selviytymistä. Minusta ei välittömästi välttämättä näy arkisessa kanssakäymisessä outous, mutta todellakaan en osaa"maskata" sillä lailla että olisin päässyt mihinkään kaveriporukoihin, työpaikan kahviporukkaan (olin naisvaltaisella hoitoalalla joka oli ihan sopimaton ylipäänsä), seurusteluelämään yms. Usein se epäonnistuu myös ihan normi tilanteissakin, koska tulee väärinymmärryksiä jatkuvasti ja kuulen että minua pidetään outona. Ja kuormitun paljon. Vanhemmat ovat kuolleet ja veljeä näen kerran vuodessa, sukulaisia en jaksa tavara koskaan. Kavereitavöhän useammin.
Ärsyttää siis nämä somettajat, julkkikset ym. joilla kaikilla nyt yhtäkkiä on autismi ja useimmilla myös ADHD, vaikka mitään ongelmia nämä eivät näköjään ole elämässä aiheuttaneet ja ovat onnistuneesti "maskanneet" kolmekymppiseksi asti. Jopa siis niin onnistuneesti, että ovat kaveriporukan suosituimpia, puolisoita riittänyt, hyvä työmenestys, bileitä esitellään Suomessa yms. Tuntuu että diagnoosi on pelkkä julkisuustemppu (diagnoosin oikeutta mä en sen sijaan kyseenalaista, koska tiedän että sen saa helposti).
Vanhoillakoulukiusaajillakin on nyt autismidiagnoosi, jota hehkuttavat somessa, siellä yhtäkkiä on melttaria ja stimmailua. Kaikki yhtäkkiä käyttävät tasan samoja sanoja kun kertovat diagnoosista ja ylipäänsä ilmentävät ihmeellistä massa-ajattelua. Ja noi kiusaajat teki omasta elämästä hirveää jakiysasicat mua juuri autismioireiden takia, joita nyt esittävät. Siis siltä ainakin näyttää. Musta he maskaavat autismia.
Kommentit (609)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama efekti kuin se että lehdessä on YKSI juttu elämäntapatyöttömästä tai henkilöstä joka saa 2500 euroa sosiaalitukia.
Kummatkin mikro-osa ihmisistä mutta uutisen perusteella iso joukko yleistää tämän koskemaan kaikkia työttömiä / tukia saavia.
Sen jälkeen faktojen selittäminen meneekin kuuroille korville koska mielipide on lukkoon lyöty: kaikki on tukiloisia.
Tosiaan nyt ei puhuta mistään YHDESTÄ jutusta vaan vähintään sadoista vuodessa, joissa joku siistissä kodissa istuva bloggaaja avautuu "minulla olikin ADHD" . Kaikista ADHD:ta käsittelevistä jutuista näitä on valtaosa. Toki on myös niitä, joissa vanhemmat avautuvat rasittavista lapsistaan ja siitä, ettei yhteiskunta ota heistä vastuuta.
ja kun vahvistusta löytyy myös tuttavapiiristä
Niinpä. Ja sitten kun jollain on oikeasti todella vaikeita haasteita ADHD / Autismin vuoksi niin ei sitä oteta tosissaan tämän vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama efekti kuin se että lehdessä on YKSI juttu elämäntapatyöttömästä tai henkilöstä joka saa 2500 euroa sosiaalitukia.
Kummatkin mikro-osa ihmisistä mutta uutisen perusteella iso joukko yleistää tämän koskemaan kaikkia työttömiä / tukia saavia.
Sen jälkeen faktojen selittäminen meneekin kuuroille korville koska mielipide on lukkoon lyöty: kaikki on tukiloisia.
Tosiaan nyt ei puhuta mistään YHDESTÄ jutusta vaan vähintään sadoista vuodessa, joissa joku siistissä kodissa istuva bloggaaja avautuu "minulla olikin ADHD" . Kaikista ADHD:ta käsittelevistä jutuista näitä on valtaosa. Toki on myös niitä, joissa vanhemmat avautuvat rasittavista lapsistaan ja siitä, ettei yhteiskunta ota heistä vastuuta.
Niinpä. Ja sitten kun jollain on oikeasti todella vaikeita haasteita ADHD / Autismin vuoksi niin ei sitä oteta tosissaan tämän vuoksi.
Ystävälläni on ADHD. Ei sitä arvaisi hänestä mitenkään. Kodista näkee kyllä, mutta sellaista nyt voi olla muillakin. Hänen lapsellaan myös on ADHD ja on lääkityksellä, sen kyllä huomaa, muttei ulkopuolinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autisteilla on kuusinkertainen riski kokea seksuaaliväkivaltaa. Autisteilla on kohonnut riski joutua ystäviensä hyväksikäyttämäksi.
Kannattaa opetella tajuamaan, että vaikka joku sanoisi jotain ihan suoraan, hän ei välttämättä puhu totta ja hän saattaa manipuloida. Teot merkitsevät enemmän kuin sanat ja pitää oppia näkemään myös se, mikä ei ole näkyvissä. Autustit jäävät myös helpommin väkivaltaisiin ihmissuhtesisiin. Koskelan murha olkoon ääriesimerkki.
- hyväksikäytetyksi tullut
Höpö höpö. Koskelan murhaajista yksi kai oli neurokirjolla, mutta uhrin diagnooseista emme tiedä mitään. Kotilot olivat ilmeisesti surkeat, vanhemmat eronneet, asui lastenkodissa. Itsetunnon täytyy olla todella vaurioitunut, jos antaa kohdella itseään vapaaehtoisest
Sinulla on höpöttelijä ilmeisesti vaikeuksia hahmottaa yksilön ja tilastollisen todennäisyyden eroa. Ei tutkimustuloksen kertominen ole mikään henkilökohtainen loukkaus. Tyttö josta olen välillä huolissani ei ole minun lapseni. Meillä ei ole yhteisiä geenejä enkä ole hänen pääasiallinen kasvattajansa, joten ei osuneet maaliin hyökkäksesi suuntaani. Tytön äidillä on sen verran elämänhallintahaastetta, että ei ole vaikea keksiä mistä neuroepätyypillisyys on periytynyt. Onneksi tämä vuoroviikkolapsi saa meillä normaalia arkea, äidillään se on vähän niin ja näin.
Sinä joka kirjoitit tuolla aiemmin yksinäisyydestä ja kuinka sinua ei oltu pyydetty jatkoille tai otettu whatsapp-ryhmään, Minulle tuli niin surullinen olo sinun puolestasi 😞 Minulla on melko samanlainen tilanne. Jään melkein aina ulkopuolelle vaikka yritän olla mukava kaikille ja kysyä mitä kuuluu. On minulla kai yksi ystävä mutta hän asuu ulkomailla ja nähdään tyyliin kerran viidessä vuodessa.
Diagnoosi olisi tärkeää tulkita oikein sen kokonaisvaikutusten, ehkäisyn ja seurausten vuoksi. Elämänkulun, taitojen ja sosiaalisten suhteiden kannalta on täysin eri asia, mikäli oireet alkavat aikuisuudessa tai ovat olleet aina läsnä. Aikuisuudessa ilmenneisiin oireisiin viittaan eri juurisyillä, jotka oireiden perusteella voivat sekoittua nepsy-häiriöihin. Kuten vaikka uupumus tai masennus.
Vaikka ajankohtaiset oireet olisivat aivan samanlaiset, on sitä ennen vallinneella toimintakyvyllä valtava vaikutus sen hetkiseen tilanteeseen, ennusteeseen ja täten myös kuntoutusmuotoihin. Mikäli taas vahingossa sekoitetaan hetkellisen tilanteen ja ja elinikäisen haasteen vaikutukset ja riskit toisiinsa, ei kyllä päästä ongelmien tehokkaaseen helpottamiseen ja tilastotietokin riskeistä ja vaikuttavista interventioista on sen jälkeen vääristynyttä.
Long covid oireiden kuvaus antoi tästä hyvin osviittaa, siinä satunnaiset neuronormaalit pääsivät läheisesti kokemaan mm. keskittymishäiriön kaltaisia oireita, ilman että niitä pystyi poistamaan muuttamalla ulkoisia aiheuttajia ja kuormitustekijöitä. Tilanne koettiin erittäin raskaaksi. No ei tarvitse paljon miettiä, miten valtavan tärkeää tuki ja ymmärrys on jo varhaisessa vaiheessa yksilölle, jonka koko elämää tälläiset oireet haittaavat jatkuvasti. Se on aivan eri asia, muuttuuko toimintakyky myöhemmin toisenlaiseksi, kun taitoja ja saavutuksia, itsetunto ja identiteetti on hankittu paremmilla taidoilla jo. Ei tarvinne edes mainita, että syrjinnän ja yksinäisyyden kokemukset ovat usein aivan eri luokkaa tällaisissa hetkellisissä tilanteissa, jossa suurimman osan elämää ongelmaa ei ole ja kokemus kuulumisesta/pystymisestä on olemassa ja tukemassa minuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelliseen vielä lisään, ettei ole tarkoituksena vähätellä erilaisten häiriöiden tuottamia vaikeuksia tai tuskaa, mutta niiden erilaiset luonteet tuottavat erilaisia seurauksia. Esimerkiksi myöhemmin keskittymisongelmia saava osaa erottaa haasteet itsestään erillisiksi oireiksi luonteenpiirteiden sijaan, eikä avun hakemiselle ole samanlaista stigmaa.
Saattaa selittää myös avun hakemisen kynnyksen ajankohtaisen madaltumisen, mutta tämä on vain spekulaatiota. Asia ei olisi silloin samalla tavoin identiteettiin osuva heikkous, kuin aina oireista kärsineet voivat elämäkokemustensa myötä kokea. Jos on on oireiden perusteella kokenut syrjintää tai häpeää, voi olla haastavaa saada apua, ajaa omaa asiaansa ja edes tehdä ero oman itsen ja oireiden välillä. Koska vertailukohtaa ei ole, toisin kuin toimintakyvyn muuttuessa ja oireiden ilmantuessa jonkin muun syyn vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän itse yhden "autistisen" naisen joka olisi (oman kertomansa mukaan) saanut seksuaalista väkivaltaa, mutta hänellä on myös epävakaa ja PTSD, ja hänen käsityksensä väkivallasta ovat aika erikoisia (huono seksi oli sama kuin väkivalta yms.). Yleensä hyväksikäytyösuhteisiin ajautuvilla on aina kompleksisia traumoja ja jo lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, minkä takia omia rajoja ei ole edes muodostunut eikä niistä voi pitää kiinni.
Useimmat tuntemani autistit eivät ole ikinä olleet parisuhteissa eivätkä todennäköisesti osaisi sellaisiin hakeutuakaan. Ystävät muodostuvat samantyyppisistä ihmisistä.
Tätä ketjua lukiessani olen alkanut ajatella, että yksi poikaystäväni oli todennäköisesti autisti. Olen itsekin ns. normaalin ja autistin rajamailla, asperger-piirteitä on, muttei niin paljon, että aiheuttaisivat mitään jokapäiväistä ongelmaa, joten en kaipaa diagnoosia. Minun ja tuon poikaystävän suhde päättyi siksi, että mulla meni hermot hänen kanssaan keskustellessa. Ei niinkään sen takia, mitä hän sanoi, vaan hyvin töksähtelevän puhetyylin. Hän ei ollut koskaan ennen suhdettamme edes ajatellut, että sävelkorkeuden muutoksilla ja rytmillä olisi mitään merkitystä. Hän ajatteli, että vain sanojen sisältö ja järjestys ratkaisee. Sanat sitten tulivat kukin eri sävelkorkeudella ja lauseen keskellä sanojen välissä oli täysin eripituisia taukoja.
Hänkään ei muuten hakeutunut tuohon suhteeseemme, vaan aloite tuli minulta. En tiedä, onko hän tuon jälkeen ollut kenenkään kanssa suhteessa. Tunsin hänet joitakin vuosia suhteemme jälkeen ja ainakaan sinä aikana hänellä ei ollut minkäänlaista sutinaa kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama efekti kuin se että lehdessä on YKSI juttu elämäntapatyöttömästä tai henkilöstä joka saa 2500 euroa sosiaalitukia.
Kummatkin mikro-osa ihmisistä mutta uutisen perusteella iso joukko yleistää tämän koskemaan kaikkia työttömiä / tukia saavia.
Sen jälkeen faktojen selittäminen meneekin kuuroille korville koska mielipide on lukkoon lyöty: kaikki on tukiloisia.
Tosiaan nyt ei puhuta mistään YHDESTÄ jutusta vaan vähintään sadoista vuodessa, joissa joku siistissä kodissa istuva bloggaaja avautuu "minulla olikin ADHD" . Kaikista ADHD:ta käsittelevistä jutuista näitä on valtaosa. Toki on myös niitä, joissa vanhemmat avautuvat rasittavista lapsistaan ja siitä, ettei yhteiskunta ota heistä vastuuta.
ja kun vahvistusta löytyy myös tuttavapiiristä
Olisi hyvä kuulla noissa jutuissa, oliko koti siisti jo ennen diagnoosia vai vasta lääkkeiden ansiosta. Tai onnistuiko henkilöltä monta asiaa samana päivänä jo ilman lääkkeitä. Samoin haluaisin kuulla, montako burn-outia hän ehti saada ennen diagnoosia.
Lääkittynä ADHD-ihminen saattaa näyttää hyvinkin normaalilta, mutta ilman lääkkeitä elämä voi olla aika kaaosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama efekti kuin se että lehdessä on YKSI juttu elämäntapatyöttömästä tai henkilöstä joka saa 2500 euroa sosiaalitukia.
Kummatkin mikro-osa ihmisistä mutta uutisen perusteella iso joukko yleistää tämän koskemaan kaikkia työttömiä / tukia saavia.
Sen jälkeen faktojen selittäminen meneekin kuuroille korville koska mielipide on lukkoon lyöty: kaikki on tukiloisia.
Tosiaan nyt ei puhuta mistään YHDESTÄ jutusta vaan vähintään sadoista vuodessa, joissa joku siistissä kodissa istuva bloggaaja avautuu "minulla olikin ADHD" . Kaikista ADHD:ta käsittelevistä jutuista näitä on valtaosa. Toki on myös niitä, joissa vanhemmat avautuvat rasittavista lapsistaan ja siitä, ettei yhteiskunta ota heistä vastuuta.
Ei oteta, ei. Sanotaan nauraen, että itse aiheutettua. Vaikkei mulla ole ikinä ollut älylaitetta, ja ongelmat ovat olleet samat jo ennenkuin mitään älylaitteita oli edes keksitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Epäilysi osuvat kyllä naulan kantaan. Etenkin jos ei lääkkeellä ollut mitään vastetta. Psykiatri olisi varmaan se oikea osoite, josta voi lähteä uudelleen diagnosointia kysymään. Kuka teki ensimmäisen diagnoosin? Neurologi vai psykiatri? Ei sillä, että asialla olisi merkitystä, mielenkiinnosta vain.... Oireilusi oikea syy taitaa ollakin ainoastaan psyykkinen, ei neurologinen tai neuropsykiatrinen. "
Diagnoosin teki psykiatri. Ensin oli muutaman kuukauden ajan tapaamisia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa joka teki testejä, sitten yksi käynti psykiatrilla joka kävi oireet läpi ja lätkäisi diagnoosin.
En tuolloin juuri täysi-ikäistyneenä diagnoosia saadessani edes tajunnut miten outo kasvuympäristöni oli ollut. Minulla on sama kuin tässä ketjussa yhdellä toisella vastaajalla, että olen saanut tietää noita unohdettuja varhaislapsuuden outouksia vasta aikuisena. Olen joutunut esim. olemaan ihan hirveästi yksin ihan pienenä lapsena. Ei ollut kavereita, sisaruksia tai ketään oman ikäisiä sukulaisia ja kun vanhempani erosivat kouluiässä olin usein toisen vanhemman vuoroviikot yksin tämän asunnolla kun tämä oli itse toisella puolella Suomea töissä. En tajunnut tässä silloin mitään outoa, joten en älynnyt kertoa kenellekään aikuiselle tuota. -393
Mulle on diagnosoitu jo lapsena add ja jos lukee jotain kuvailuja siitä niin mun koko identiteetti on siihen paperille kirjotettu. Osaan maskata jonkun verran mut olin silleen onnekas lapsi että löysin porukan jonka mukana roikkua. Lapsuuden kaverit säily samana pitkälle aikuisuuteen ilman että kukaan kyseenalaisti mun osallisuutta. Oon kykenemätön luomaan ihmissuhteita saati ylläpitämään niitä. Työmenestys täys nolla, pitäis päästä puhumaan ammattilaiselle mutta en oo ollu vielä valmis asettamaan outouttani alttiiks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edelliseen vielä lisään, ettei ole tarkoituksena vähätellä erilaisten häiriöiden tuottamia vaikeuksia tai tuskaa, mutta niiden erilaiset luonteet tuottavat erilaisia seurauksia. Esimerkiksi myöhemmin keskittymisongelmia saava osaa erottaa haasteet itsestään erillisiksi oireiksi luonteenpiirteiden sijaan, eikä avun hakemiselle ole samanlaista stigmaa.
Saattaa selittää myös avun hakemisen kynnyksen ajankohtaisen madaltumisen, mutta tämä on vain spekulaatiota. Asia ei olisi silloin samalla tavoin identiteettiin osuva heikkous, kuin aina oireista kärsineet voivat elämäkokemustensa myötä kokea. Jos on on oireiden perusteella kokenut syrjintää tai häpeää, voi olla haastavaa saada apua, ajaa omaa asiaansa ja edes tehdä ero oman itsen ja oireiden välillä. Koska vertailukohtaa ei ole, toisin kuin toimintakyvyn muuttuessa ja oireiden ilmantuessa jonkin muun syyn vuoksi.
Itse ainakin olen hakenut apua vuodesta 1994, mutta vasta nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, minut otetaan ensimmäistä kertaa tosissaan. Siksi, että olen nyt työkyvytön.
Vierailija kirjoitti:
Sinä joka kirjoitit tuolla aiemmin yksinäisyydestä ja kuinka sinua ei oltu pyydetty jatkoille tai otettu whatsapp-ryhmään, Minulle tuli niin surullinen olo sinun puolestasi 😞 Minulla on melko samanlainen tilanne. Jään melkein aina ulkopuolelle vaikka yritän olla mukava kaikille ja kysyä mitä kuuluu. On minulla kai yksi ystävä mutta hän asuu ulkomailla ja nähdään tyyliin kerran viidessä vuodessa.
Minua pidetään supersosiaalisena, koska osaan olla empaattinen ja miellyttävä ja small talkata. Mutta oikeasti olen yksinäinen, enkä osaa luoda suhteita. Tuntemillani ihmisillä on kymmeniä erilaisia whatsapp-ketjuja, yksityisiä ja erilaisia ryhmiä. Itselläni noin viisitoista, viiden vuoden kertymänä, vaikka haluaisin enemmän sosiaalisuutta. Talkooryhmistä minut tiputetaan pois tai pyydetään vetäjäksi. Tasaveroisena minut suljetaan ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon ap. Sama juttu. Kun minulla diagnosoitiin nuo, niin ei se ollut mikään koko identiteetin määrittävä asia. Tajusin jo silloin, vaikka olin tosi nuori, että täytyy nähdä itsensä erilaisten asioiden kautta. Diagnoosit voivat olla yksi niistä, mutta lopultakin sellaiset selittävät vain tietystä näkökulmasta ja tiettyjä asioita.
Pahinta on kun ihmiset tavallaan selittävät kaikki uusiksi saatuaan diagnoosin. Yksi tuttu esimerkiksi oli tosi suosittu ja urheilullinen kouluajan, harrasti SM tasolla yleisurheilua yms. Saatuaan autismidiagnoosin on yhtäkkiä saanut päähänsä että austit inhoavat liikuntaa ja että hänkin on aina ollut nörtti ja tosi epäliikunnallinen, että kaikki harrastukset vain älyllisiä.
Sama kuin hellareilla ym lahkoilla "uskoontulon" kanssa.
Yhtäkkiä kaikki tapahtumat elämässä, tappoja, murhia, katuojassa rypemistä, puolison hakkaamisesta, lasten kaltoinkohtelusta ym itse tehdyistä ja aihetetuista teoista ja tapahtumista ovatkin kuuluneet Jumalan suunnitelmiin ohjata hänet "uskoon". Tätä varten heitä onkin koko elämä johdatettu"pelastukseen"
Kaikki muille aiheutettu kärsimys onkin ollut siunausta ja suurta johdatusta...
Noita rötöksiä ym. jaksetaam jauhaa koko loppuelämä johdatuksista ymv. Hehkutetaan uutta elämää uskovana( salassa edelleen juopotellaan, huomataan ja jatketaan "entistä" elämää)
Ollaan muita parempia olevinaan, kun uusi diagnoosi onkin hellari, vapari, lesta jne.
Uuuu, mietipä, jos joku on hellari, autisti, ADHD, erityisherkkä ja väsymysoireyhtymäinen. Ketä se haittaa?
Vierailija kirjoitti:
Uuuu, mietipä, jos joku on hellari, autisti, ADHD, erityisherkkä ja väsymysoireyhtymäinen. Ketä se haittaa?
Häntä itseään tietenkin eniten, mutta myös seurassa olijoita, jotka joutuvat olemaan seurassa pääsemättä pakoon. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja alkaa olla stressitaso korkealla autistin kanssa. Haittaa jo jokapäiväistä elämää, kun en pääse palautumaan hänen aiheuttamastaan stressistä.
Olis varmaan kiva sille autistille tietää, että muut karttavat häntä, koska hän on autisti, eikä vain epäonnistunut ja ihmisenä paska.
Tieto siitä, että on autismin kirjolla, aiheuttaa kahdenlaisia tunteita. Ensinnäkin on hyvä tietää, mistä syrjintä on johtunut. Toisaalta on lannistavaa ja vetää mielen matalaksi, kun tietää, ettei tähän ole tulossa mitään parannusta. Muut eivät lakkaa syrjimästä ja räjähtelemästä satunnaisilla hetkillä, vaan he jatkavat sitä kuolemaani saakka.
Haluan jakaa teille yhden jutun, pohjustan ensin taustojani hieman.
Olen saanut asperger-diagnoosin ja lähisuvussa on sitä monella muullakin diagnosoitu. Mulla se ilmenee naisille tyypilliseen tapaan ns. Lievänä vaikka aiheuttaakin paljon ongelmia arjessa vrt. Normi porukkaan. Isoveljeeni verrattuna, jolla asperger näkyy kilometrin päähän kaikessa käyttäytymisessä, mulla on helppoa.
Se juttu minkä halusin jakaa; veljeni on kärsinyt ihan hirveästi koko elämänsä aspergerinsa takia. Häntä on kiusattu niin pahasti että hän yritti itsemurhaa minkä sattumalta näin ja pääsin estämään, hän joutui kotikouluun raa'an kiusaamisen vuoksi. Itse usein puolustin häntä kiusaajilta kun riisuivat häntä alasti, heittivät kaivoon ja tekivät muuta sairasta. Minusta tuntui niin pahalta veljeni puolesta, ja myös minua kiusattiin veljeni outoudesta. Osasin tosin näiltä yrityksiltä puolustautua koska koin niin kovaa suojeluviettiä veljeä kohtaan.
Itse asiaan: joskus teininä, n. 13-14v olin nuokkarilla kaverini kanssa, missä oli viikkoteemana "kaikki erilaisia, kaikki yhdenvertaisia" tmv. Ja siellä tehtiin videoita youtubeen nuokkarin ohjaajien toimesta. Kysyivät, haluammeko tulla videoon, kysyvät pari kysymystä ja video menee koosteena useiden nuorien vastauksista youtubeen. No me mentiin ja kysely meni suunnilleen näin:
Nuokkarin ohjaaja: Mitä sä ajattelet erilaisuudesta?
Minä: Erilaisuus on huono asia!
Nuokkarin ohjaaja: * Tyrmistynyt ilme ja hämmennys. * miksi se on huono asia?!
Minä: Ihmiset aina sanoo miten erilaisuus on hyvästä, mut siinä puhutaan vaan tietynlaisesta erilaisuudesta, esim pukeutumisesta, ihonväristä tai muusta. Mut sit kun ihminen on tarpeeksi outo ja erilainen niin kukaan ei oikeasti tykkää siitä ihmisestä ja se ihminen kärsii hirveästi siitä omasta erilaisuudestaan.
Nuokkarin ohjaaja: *hiljaisuus*, siirtyi kysymään kaveriltani saman kysymyksen.
Minusta vaikutti siltä että ohjaaja ymmärsi mitä tarkoitin, mutta hämmentyi syvästi siitä kun en vastannut sitä mitä oletettiin; erilaisuus on ihanaa jne. Ja sitten kun tuo mitä sanoin on ihan totta, siinä ihminen tajuaa oman kaksinaismoralisminsa ja hämmentyy.
Kuten arvata saattaa, omaa vastaustani ei laitettu videoon, koska se ei tukenut agendaa. En tiedä onko tuota videota enää olemassa, mutta olen ylpeä siitä että vastasin tyypilliseen tapaani suoraan. Muistan kun tajusin että hetkinen, nyt taisin vastata väärin kun tunsin sen tunnelman ympärilläni sen jälkeen kun sanoin erilaisuuden olevan huono asia.
Tosiaan nyt ei puhuta mistään YHDESTÄ jutusta vaan vähintään sadoista vuodessa, joissa joku siistissä kodissa istuva bloggaaja avautuu "minulla olikin ADHD" . Kaikista ADHD:ta käsittelevistä jutuista näitä on valtaosa. Toki on myös niitä, joissa vanhemmat avautuvat rasittavista lapsistaan ja siitä, ettei yhteiskunta ota heistä vastuuta.
ja kun vahvistusta löytyy myös tuttavapiiristä, jossa yhtäkkiä joka toisella on diagnoosi, sosiaalisesta mediasta ja näistä viihdyttävistä ("onko sinullakin ADHD? Tee testi!" niin koko julkisuuskuva on sellainen, että kellä tahansa voi olla ADHD tai autismi ja pikkuiset unohdukset ja mokat = ADHD.