Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?

Maskaaminen sosiaalisesti edellyttää todella kehittynyttä kykyä lukea sosiaalisia tilanteita. Luulisi, että sellainen taipumus tulee ihmisille, jotka on opetettu pienestä pitäen mukautumaan toisten odotuksiin ja hakemaan hyväksyntää tällä mukautumisella. 

Lainaus ei toimi, joten kopioin ylle. 

Ei ihan hirveästi vaadi hymyillä ja olla ystävällinen tai hiljaa. Kaikki autistit eivät ole epäkohteliaita töräyttelijöitä. Ei se silti tarkoita, että se myötäilevä hymyilijä olisi yhtään sen kykenevämpi toimimaan ihmissuhteissa. 

Pienestä pitäen voi lasta joko opettaa mukautumaan toisten odotuksiin tai hoitaa se mukautuminen traumatisoivien kasvuolosuhteiden avulla. 

Koska nepsy-ongelmat periytyvät, jo se sairaan, hoitoa saamattoman vanhemman lapsena kasvaminen voi olla todella raskasta ja traumatisoivaa lapselle, joka tarvitsisi erityistukea eikä saa edes normaalitason hoivaa ja kasvatusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne, jotka eivät tajua mikä pointti tässä keskustelussa on, miettikää seuraava skenaario:

Olette saaneet astmadiagnoosin lapsena. Se on hävettänyt, sinulle on ihmetelty miksi sinua yskittää aina ja miksi et vaan jaksa liikkua kuin muut. Olet kuullut aina että olet vaan laiska, kyllä kaikkia yskittää.

Elät astmasi kanssa aikuiseksi asti. Kerrot siitä muille kun asia tulee esille.

Yht'äkkiä lehdet täyttyvät astma-artikkeleista. "Onko sinullakin astma? Vaietut astman oireet. Astmainfluensseri Tusina Julkkis avautuu sairaudestaan!" Avaat instagramin ja siellä tulee mainosta mainoksen perään että miten tunnistin astman hyvin maskaavana astmaatikkona. "Nosiis eimulla oo mitään virallista diagnoosii, mut mua yskittää talvisin ja mulla on limaa kurkussa joskus. Siis voi tää olla tosi oireetonkin. Ja itseasiassa mulla ahdistaa henkeä tosi usein, mut en vaan näytä sitä muille, et

Tähän vielä päälle se että niitä oikeitakin astmadiagnooseja alettaisiin tehdä sillä perusteella että ihmiset vain tuntevat niin ja haluavat.

Mitä tämä tarkoittaa? Oletettavasti on todella vahvasti autistinen, jos on saanut sen diagnoosin jo lapsena tai diagnosoidun vanhempi, jolloin osataan epäillä. Sehän on kirjo, juuri tuosta syystä, että oirekenttä on laaja. 

Lievät ja rajatapaukset saavat sitten diagnooseja aikuisena, jos tarvitsevat. Niin kauan kun homma sujuu jotenkin, sillä ei ole mitään merkitystä. Sitten, kun lakkaa sujumasta, sillä on. Moni on rakentanut maskin eli suomeksi sanottuna opetellut luovimaan ja käyttäytymään. Sitten tulee vuosia, ehkä jopa kymmeniä, kun hän ihmettelee, miksi mikään työpaikka ei toimi, tulee burnoutia, ahdistusta, paniikkia, pystyy suoriutumaan periaatteessa työstä, muttei työympäristöstä, yrittää onnistumatta pariutua ja löytää sosiaalisia ympyröitä ja ihmettelee, mikä ihme hänessä on vikana, kun kaikki on niin raskasta eikä suju ja tuntuu, että on yksin maailmassa eikä kukaan ymmärrä. 

Tiedän monta diagnosoimatonta aspergeriä (koska vakka kantensa valitsee, on useita ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin itsekin olen), joiden työkyky on lasahtanut viidenkympin kieppeillä, eikä paluuta ole ollut. Jos diagnoosi olisi ollut aiemmin, olisi voitu tukea jo ennaltaehkäisevästi hyvissä ajoin. Olisi saattanut pelastua edes jonkun työkyky. Luulisi niille vahvemminkin autisteille olevan kivaa, että ne lievemmät edes pysyisivät työelämässä tienaamassa verorahoja. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan oikeasti aspergerihminen ei tasan varmasti kuvaa mitään kaupassa stimmailua someen.

Lisättynä ADHD:llä saattaisi kuvatakin. Ja pelkkä ADHD aiheuttaa stimmailua myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne, jotka eivät tajua mikä pointti tässä keskustelussa on, miettikää seuraava skenaario:

Olette saaneet astmadiagnoosin lapsena. Se on hävettänyt, sinulle on ihmetelty miksi sinua yskittää aina ja miksi et vaan jaksa liikkua kuin muut. Olet kuullut aina että olet vaan laiska, kyllä kaikkia yskittää.

Elät astmasi kanssa aikuiseksi asti. Kerrot siitä muille kun asia tulee esille.

Yht'äkkiä lehdet täyttyvät astma-artikkeleista. "Onko sinullakin astma? Vaietut astman oireet. Astmainfluensseri Tusina Julkkis avautuu sairaudestaan!" Avaat instagramin ja siellä tulee mainosta mainoksen perään että miten tunnistin astman hyvin maskaavana astmaatikkona. "Nosiis eimulla oo mitään virallista diagnoosii, mut mua yskittää talvisin ja mulla on limaa kurkussa joskus. Siis voi tää olla tosi oireetonkin. Ja itseasiassa mulla ahdistaa henk

Höpönpöpön. Mitä tukea nämä muka olisivat voineet saada? Edes minä joka olen nuorena diagnosoitu en ole saanut sellaista tukea joka olisi auttanut, vaikka terapiaa ja mukautuksia on ollut. Etuudet eli TK-eläke on se tuki. Jos on 50v asti pärjännyt hyvin, sitä ei autismin takia saa.

Ja kun näitä somettajia ja julkkiksia katsoo, eivät he diagnoosista mitään tukea ole hakemassakaan. Jollei se identiteettiprojekti itsessään ole heille se tuki. Minusta olisi parempi, että itse diagnoosi riittäisi eikä tarvitsisi terveydenhuollon resursseja haaskata noihin, jos ei edes apua ole vailla.

Vierailija kirjoitti:

Maskaaminen sosiaalisesti edellyttää todella kehittynyttä kykyä lukea sosiaalisia tilanteita. Luulisi, että sellainen taipumus tulee ihmisille, jotka on opetettu pienestä pitäen mukautumaan toisten odotuksiin ja hakemaan hyväksyntää tällä mukautumisella. 

Lainaus ei toimi, joten kopioin ylle. 

Ei ihan hirveästi vaadi hymyillä ja olla ystävällinen tai hiljaa. Kaikki autistit eivät ole epäkohteliaita töräyttelijöitä. Ei se silti tarkoita, että se myötäilevä hymyilijä olisi yhtään sen kykenevämpi toimimaan ihmissuhteissa. 

Pienestä pitäen voi lasta joko opettaa mukautumaan toisten odotuksiin tai hoitaa se mukautuminen traumatisoivien kasvuolosuhteiden avulla. 

Koska nepsy-ongelmat periytyvät, jo se sairaan, hoitoa saamattoman vanhemman lapsena kasvaminen voi olla todella raskasta ja traumatisoivaa lapselle, joka tarvitsisi erityistukea eikä saa edes normaalitason hoivaa ja kasvatusta. 

Jos on sairaiden kadvuolojwn vuoksi oppinut miellyttäjäksi joka pelkäö paljasta ansa itsensä hylätyksi tulemisen pelossa, kyse taitaa olla sosiaalisten pelosta, nähdyksi tulemisen pelosta, ahdistuksesta ja ehkääärimmimlään estyneestä persoonallisuushäiriöstä. Autismissa oleellista on se, ettei toisia pysty lukemaan ja tulkitsemaan ja mukauttamasn käytöstään tämän pohjalta. Aikuiselta ehkä voi onnistua, mutta silloinkin normaalia huonommin.

Nämä muotinepsyt (joita yhtäkkiä oma entinen kaveriporukkanikin on täynnä somen mukaan) à la M.Nuorgam tekevät elämän oikeille nepsyille hankalammaksi. Jos pystyt "maskaamaan" (ihana muotisana johon vedoten voi sitten taikoa diagnostiset kriteerit itselleen kun oikeasti niitä ei näy objektiivisesti arvioiden) läpi elämäsi, muodostamaan ihmissuhteita ja selviytymään ammatillisesti, et ole autisti. Kaikenlisäksi nämä muotinepsyt kuten se yksi pyöräilyaktivisti twitterissä käyttäytyvät todella ikävästi toisia kohtaan ja oikeuttavat sen diagnoosillaan. Kaikki tämä johtaa siihen että koska ylidiagnostiikkaa tehdään alkaa kelan määrärahat olla jo kovilla ja sittenhän kuntoutuksesta leikataan. Nyt esim. Kela on keventämässä Oma Väylä -kuntoutusta, todennäköisesti liittyen siihen että hakijoita on paljon enemmän kuin ennen. Eli nämä kevytdiagnoosin saaneet jotka selviytyvät arjesta pilaavat mahdollisuuden kuntoutuksiin niiltä jotka oikeasti ovat toimintakyvyttömiä diagnoosinsa kanssa. Jos sinun pitää aikuisena ihmisenä märehtiä identiteettiäsi ja se vaihtelee vähän muodista riippuen, hanki enemmänkin epävakaa persoonallisuus -diagnoosi sillä se kuvastaa sinua paremmin. 

Huomaa keskustelun laadusta, että on sosiaalisesti taitamattomia ihmisiä keskustelemassa.

Mulla oli asperger- piirteitä pienenä. En esimerkiksi osannut lukea yhtään rivien välistä vaan otin kaiken kirjaimellisesti. 9-10 iässä nuo ikään kuin menivät ohi ja aloin pärjäämään hyvin sosiaalisesti. Aina olen tosin kuormittunut tavallista enemmän sosiaalisista tilanteista, mutta näin viidenkympin korvilla se kuormittuminen on kasvanut potenssiin kymmenen. Kestokyky on aivan eri luokkaa kuin kaksikymppisenä. Sopeutumiskyky ja stressinsietokyky nykyään huonoja. En kuitenkaan luokittele itseäni nepsyksi. Introverttinä olen pitänyt itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli asperger- piirteitä pienenä. En esimerkiksi osannut lukea yhtään rivien välistä vaan otin kaiken kirjaimellisesti. 9-10 iässä nuo ikään kuin menivät ohi ja aloin pärjäämään hyvin sosiaalisesti. Aina olen tosin kuormittunut tavallista enemmän sosiaalisista tilanteista, mutta näin viidenkympin korvilla se kuormittuminen on kasvanut potenssiin kymmenen. Kestokyky on aivan eri luokkaa kuin kaksikymppisenä. Sopeutumiskyky ja stressinsietokyky nykyään huonoja. En kuitenkaan luokittele itseäni nepsyksi. Introverttinä olen pitänyt itseäni. 

Oletko onnistunut luomaan ystävyys- tai parisuhteita? Vai et ole edes halunnut niitä?

Vierailija kirjoitti:

Huomaa keskustelun laadusta, että on sosiaalisesti taitamattomia ihmisiä keskustelemassa.

Koskee vähän joka keskustelua palstalla.

Kaikki nepsyily on teeskentelyä ja laiskuutta! Mikään muu ei ärsytä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä muotinepsyt (joita yhtäkkiä oma entinen kaveriporukkanikin on täynnä somen mukaan) à la M.Nuorgam tekevät elämän oikeille nepsyille hankalammaksi. Jos pystyt "maskaamaan" (ihana muotisana johon vedoten voi sitten taikoa diagnostiset kriteerit itselleen kun oikeasti niitä ei näy objektiivisesti arvioiden) läpi elämäsi, muodostamaan ihmissuhteita ja selviytymään ammatillisesti, et ole autisti. Kaikenlisäksi nämä muotinepsyt kuten se yksi pyöräilyaktivisti twitterissä käyttäytyvät todella ikävästi toisia kohtaan ja oikeuttavat sen diagnoosillaan. Kaikki tämä johtaa siihen että koska ylidiagnostiikkaa tehdään alkaa kelan määrärahat olla jo kovilla ja sittenhän kuntoutuksesta leikataan. Nyt esim. Kela on keventämässä Oma Väylä -kuntoutusta, todennäköisesti liittyen siihen että hakijoita on paljon enemmän kuin ennen. Eli nämä kevytdiagnoosin saaneet jotka selviytyvät arjesta pilaavat mahdollisuuden kuntoutuksiin niiltä jotka oikeasti

Tuota maskaamista olen ihmetellyt. Mitä se siis on? Eikö kaikki tee sitä, siis toimi "odotusten mukaan" sosiaalisissa tilanteissa, esittää vaikka kiinnostuneempaa kuin on? En minä ainakaan voi olla oma itseni ihan koko ajan, opin aika pian että haukutaan olevan naama norsun v-llä jos on vaan oma itsensä. 

Mun pitää muistuttaa itseäni kun olen toisen ihmisen kanssa keskustelussa, että nyt hymyile, hymyile puhuessasi, nyökkää, katso silmiin, esitä hieman hämmästynyttä kulmakarvat ylös. Siis ihan tietoisesti itseäni neuvon näin kun olen toisten kanssa kanssakäymisessä. Ja tämän oppimiseen on mennyt kauan, en vieläkään osaa hyvin. Kolmekymppisenä muistan kun katsoin työpaikan mukavia tyyppejä, miten he toimivat keskustelutilanteissa, ja huomasin että ne hymyilee paljon. Nelikymppisenä olen oppinut että ei se hymykään aina riitä, keskustelun pitäisi olla vastavuoroista. Olen opetellut vasta viime vuosina pyytämään anteeksi, kun töksäytän jotain.

Olen siis ihan tönkkö sosiaalisesti ja opettelen niitä sosiaalisia taitoja edelleen. Mutta maskaaminen on ilmeisesti jotain enemmän? 

Miksi kevytkenpsyt edes haluavat diagnoosin? Mitä sillä diagnoosilla tekee, oikeuttaako se johinkin käytösmalliin, hyväksyntään, etuuteen? Onko joku lääke, jonka avulla jaksaa piilottaa hankalat piirteensä? Ja miksi se lääke sitten pettää tuon tuosta? Eihän sillä lääkkeellä tee mitään, jos ei voi luottaa omaan käyttäytymiseen ja omaan itsehillintään.

Miksi neuroepätyypillisyys on sankarinviitta? Onko neurotyypillisillä kaikki helpompaa, ja jos on, niin millä mittarilla ja kuka sen määrittää? Neurotyypillisten on pakko purra hammasta ja pinnistellä vaikeissakin tilanteissa, se on sitten jonkun mielestä itsestäänselvää ja helppoa, koska se on normaalia eikä normoilla ole diagnoosia. "Normaali ihminen" se vasta olisikin outo diagnoosi!

Ja miksi nepsyt haluavat tehdä niin ison eron näiden "kevytnepsyjen" ja "normojen" välille, että on ne paremmat ja sitten on ne normot. Ketä tämä vastakkkainasettelu auttaa? Tässähän alkaa vaikuttaa siltä, että kevytnepsyt on normoja, ja me neurotyypilliset jäämme vähemmistöön, ja silti pärjäämme ja taistelemme päivästä toiseen nostamatta itseämme korokkeelle ominaisuuksiemme takia. Koska on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maskaaminen sosiaalisesti edellyttää todella kehittynyttä kykyä lukea sosiaalisia tilanteita. Luulisi, että sellainen taipumus tulee ihmisille, jotka on opetettu pienestä pitäen mukautumaan toisten odotuksiin ja hakemaan hyväksyntää tällä mukautumisella. 

Lainaus ei toimi, joten kopioin ylle. 

Ei ihan hirveästi vaadi hymyillä ja olla ystävällinen tai hiljaa. Kaikki autistit eivät ole epäkohteliaita töräyttelijöitä. Ei se silti tarkoita, että se myötäilevä hymyilijä olisi yhtään sen kykenevämpi toimimaan ihmissuhteissa. 

Pienestä pitäen voi lasta joko opettaa mukautumaan toisten odotuksiin tai hoitaa se mukautuminen traumatisoivien kasvuolosuhteiden avulla. 

Koska nepsy-ongelmat periytyvät, jo se sairaan, hoitoa saamattoman vanhemman lapsena kasvaminen voi olla todella raskasta ja traumatisoivaa lapselle, joka tarvitsisi erityistukea eikä s

Jos on sairaiden kadvuolojwn vuoksi oppinut miellyttäjäksi joka pelkäö paljasta ansa itsensä hylätyksi tulemisen pelossa, kyse taitaa olla sosiaalisten pelosta, nähdyksi tulemisen pelosta, ahdistuksesta ja ehkääärimmimlään estyneestä persoonallisuushäiriöstä. Autismissa oleellista on se, ettei toisia pysty lukemaan ja tulkitsemaan ja mukauttamasn käytöstään tämän pohjalta. Aikuiselta ehkä voi onnistua, mutta silloinkin normaalia huonommin.

Ainakaan itse en pelkää paljastaa itseäni yhtään, vaan paljastan liikaakin. Ja ihmettelen, miksi kaikki eivät tee niin ja miksi ei voida puhua suoraan. 

Ei kai kukaan tule kotoa mitään diagnoosia tekemään eli sillä tavalla voi kyllä hyvin luovia vaikka läpi elämänsä, kun on rakentanut sen riittävän pieneksi. Ongelma iskee kasvoille siinä vaiheessa, jos sieltä kuplasta olisi poistuttava. Esimerkiksi puoliso jättää tai kuolee, eikä se sopeutettu elämä ole enää mahdollinen.

Olipa aikamoinen pläjäys tuo pitkä kirjoitus, jota on vaikea lainata.

Näkisin maskaamisen ja sosiaalisen skarppaamisen välisen eron näin (teen itse niitä molempia, eihän elämä ole pelkkää maskaamista vaan myös tuota normaalia muiden huomioimista ja luovimista):

Muiden huomioiminen: katsot, että päälläsi on ehjät ja puhtaat vaatteet. Jos haluat, voit vielä ilmentää luonnettasi pukeutumisella tai kunnioittaa tilaisuutta sen mukaisella asulla. Vaatii enemmän tai vähemmän vaivannäköä ihmisestä ja tilanteesta riippuen.

Maskaaminen: luot keisarin uudet vaatteet -illuusion. Sinulla ei ole vaatteita, mutta sinun on keksittävä keinot, joilla saat muut näkemään itsesi vaatetettuna.

En ymmärrä ilmiötä, että yhden vaikeus on muilta pois. Sinulla on vapaus mennä lääkäriin siinä missä kenellä tahansa, jos elämä tuntuu liian vaikealta. Jos koet, ettei lääkäristä tule apua, voisiko olla, ettet ole samalla tavalla sairas/oireinen kuitenkaan, et vaan kykene hahmottamaan oman väsymyksesi läpi eroa. Tai sitten et vielä ole hoksannut hakeutua hoitoon.

Kannattaa olla oma itsensä niin on helpompaa. Miksi esittää kiinnostunutta?

Jos alkaa miettiä mitä vuorosanoja normaalin ihmisen kuuluu sanoa ja yrittää kirjottaa itselleen normaalin ihmisen hahmoa sosiaaliseen tilanteeseen, todennäköisemmin maskaa. Siinä on pikkasen eroa siihen "meillä on jokaisella eri työminä ja kotiminä"

Minä "kevytnepsy" haluan diagnoosin, koska koko elämä on ollut kärsimystä ja johtanut työkyvyttömyyteen. Ja onko se niin kauhean kevyttä, jos ei ole työkykyä. Saisin sen "etuuden", että terapiassani käsiteltäisiin oikeita asioita ja saisin tukea ja psykoedukaatiota niihin, jotta työkyky palaisi tai edes elämänlaatu paranisi. 

Jos olisi aihetta saada diagnoosi ja saisi siihen oikean lääkityksen, säästäisin paljon rahaa ja olisin turvassa omilta päähänpistoiltani, jotka ovat aiheuttaneet vaaratilanteita, joista kärsin vain minä. Voisin kääntää näkökulmaa ainaisesta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta ja käsitellä sen toisin kuin jatkuvana epäonnistumisena. Saisin työkaluja ihmissuhteisiin ja ehkä ylipäätään kaipaamiani ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Minä "kevytnepsy" haluan diagnoosin, koska koko elämä on ollut kärsimystä ja johtanut työkyvyttömyyteen. Ja onko se niin kauhean kevyttä, jos ei ole työkykyä. Saisin sen "etuuden", että terapiassani käsiteltäisiin oikeita asioita ja saisin tukea ja psykoedukaatiota niihin, jotta työkyky palaisi tai edes elämänlaatu paranisi. 

Jos olisi aihetta saada diagnoosi ja saisi siihen oikean lääkityksen, säästäisin paljon rahaa ja olisin turvassa omilta päähänpistoiltani, jotka ovat aiheuttaneet vaaratilanteita, joista kärsin vain minä. Voisin kääntää näkökulmaa ainaisesta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta ja käsitellä sen toisin kuin jatkuvana epäonnistumisena. Saisin työkaluja ihmissuhteisiin ja ehkä ylipäätään kaipaamiani ihmissuhteita.

Ikävä sanoa, mutta jos saat diagnoosin aikuisena, niin mitä luultavimmin et kuitenkaan saa mitään näistä toivomistasi tukitoimista vaan jäät yksin asian kanssa. Nepsyasioiden tukijutut on tässä yhteiskunnassa suunnattu lapsille ja periaatteessa hyvä niin kun resurssit ovat rajalliset. 

Itse kävin teak kuntoutuksen suurin odotuksin sen jälkeen kun sain diagnoosin aikuisiällä ja työkyky ollut keturallaan aina. Petyin suuresti, koska kuntoutuspaikassa ei ollut tarjota mitään tietoa/ työkaluja. Huomasin, että itse tiedän aiheesta enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä "kevytnepsy" haluan diagnoosin, koska koko elämä on ollut kärsimystä ja johtanut työkyvyttömyyteen. Ja onko se niin kauhean kevyttä, jos ei ole työkykyä. Saisin sen "etuuden", että terapiassani käsiteltäisiin oikeita asioita ja saisin tukea ja psykoedukaatiota niihin, jotta työkyky palaisi tai edes elämänlaatu paranisi. 

Jos olisi aihetta saada diagnoosi ja saisi siihen oikean lääkityksen, säästäisin paljon rahaa ja olisin turvassa omilta päähänpistoiltani, jotka ovat aiheuttaneet vaaratilanteita, joista kärsin vain minä. Voisin kääntää näkökulmaa ainaisesta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta ja käsitellä sen toisin kuin jatkuvana epäonnistumisena. Saisin työkaluja ihmissuhteisiin ja ehkä ylipäätään kaipaamiani ihmissuhteita.

 

Ikävä sanoa, mutta jos saat diagnoosin aikuisena, niin mitä luultavimmin et kuitenkaan saa mitä

Jos valitsen KELA-terapeutin, joka osaa nämä asiat? Ja käyn yksityisesti jossain? Saan ADHD-lääkkeet? Osaan sitten itsekin etsiä tietoa? Ja b-lausunnossa tuo lisätekijänä.