Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?

Kyllä mäkin tuota joskus mietin. 

 

Sain itse oman diagnoosin vasta aikuisena, sen jälkeen kun lapsellani diagnosoitiin autismi. Se avasi mun silmiä näkemään omaa lapsuuttani ja haasteitani uudella tavalla ja osasin sen myötä hakeutua tutkimuksiin, en aiemmin ollut edes ajatellut että mulla voisi olla autismi. 

 

Mä olen diagnoosistani huolimatta saanut koulut käytyä ja opiskeltua ihan hyvän ammatin. Mulla on ystäviä ja harrastuksia, olen pystynyt parisuhteeseen ja perhe-elämään, myös yksinhuoltajana huolehtimaan kahdesta erityislapsesta ilman tukiverkostoja. Työelämässä pärjään vaikka välillä arki väsyttää. Olen oppinut maskaamaan taitavasti ja sillä selviän sellaisistakin pakollisista sosiaalista tilanteista joihin en vapaaehtoisesti menisi ja joiden jälkeen olen ihan loppu. Valtaosa mut pintapuolisesti tuntevista ihmisistä ei uskoisi mulla olevan autismia. 

 

Kyllä mä silti koen että se on aina ollut mun elämässä mukana. Mun lapsuudessa monet haasteet vaan laskettiin luonteen piikkiin, siihen että olin jotenkin ujo ja yksin viihtyvä jonka piti karaistua. Nyt ymmärrän paremmin omaa kuomittumistani ja väsymistäni, osaan jättää vähemmän tärkeitä asioita pois ja pyrkiä ottamaan itselleni aikaa palautua kun se on mahdollista. Järjestää arkeen rutiinit jotka tukevat mun jaksamista ja hyvinvointia. Hyödyntää vaikka päivähoitoa silloin kun itselläni sattuu olemaan arkivapaa ja koen tarvitsevani omaa aikaa. 

 

Mä luulen että mun arjesta saisi tehtyä kaksi hyvin erilaista kuvausta riippuen siitä mitä haluaa näyttää. Voisi esittää kuinka hyvin autismi-diagnoosin omaava ihminen pärjää arjessa, vanhemmuudessa, ystävyyssuhteissa ja pystyy viettämään monipuolista vapaa-aikaa. Tai sitten voisi tuoda esille niitä asioita joita olen päätynyt jättämään pois, sitä järjestystä ja valmistelua mitä asioiden sujumiseen multa edellyttää, sitä kuinka paljon joudun arjessa maskaamaan ja kuinka uupunut saatan päivän jälkeen olla. 

 

Siksi mä en mielelläni viitsi ihmisille kertoa diagnoosista koska sen perusteella voidaan tehdä ihan vääränlaisia oletuksia siitä miltä autistin arki ja pärjääminen näyttää. Lisäksi kun tässä kirjo on niin laaja ja haasteet erilaisia, tiedän että valtaosalla autisteista on paljon enemmän ponnisteltavaa ihan perusasioissakin. Osa tarvitsee tukea ihan läpi päivän. Kokisin sen takia vääräksi mainostaa itselläni autismia varsinkaan silloin kun kaikki näyttää sujuvan hyvin. 

Ihminen voi olla myös todella huojentunut saadessaan diagnoosin ja järjestelee elämäänsä ja itseään uusiksi. Saattaa ihan ajattelemattomuuttaan innoissaan jakaa sitä muille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen autisti, enkä tiennyt, että nykyään livenä näytetään, kuinka stimmaillaan kaupassa! (en käytä tiktokkia.)  Olen 35v, ja ollut diagnoosi 20v. lähtien. Ei olis kyl koskaan tullut mieleenkään lähettää siitä livelähetystä tai haluta jakaa sitä jonkun kanssa! Saati tarttua kameraan sen takia. Itse pidän autismia harminani, jota en mielelläni esittele, ja josta kerron ulkopuolisille vain jos jokin tilanne vaatii.

Tämä on juuri se ero tosielämän nepsyyden ja haluan tällä huomiota-nepsyn välillä.

Tosielämän nepsykö ei voi olla huomionhakuinen

Kuinka ihmeessä oireita voi edes arvioida diagnostisessa mielessä, jos on "ulospäin sosiaalinen" eli maskaa niin hyvin, että vaikuttaa täysin normaailta ja pärjää hyvin? Tiedän monia, joilla diagnoosi meinasi jäädä sitä kiinni, ettei ulospäin vaikuttanut autistiselta eikä oirekuvassa tullut aiemminkaan esiin mitään todisteita oireista (esim. että nevolanpapereissa tai muissa olisi huomautettu katsekontaktin puutteesta). Maskin repeilyhän tulee esiin siinä, että ei pärjää eli ei esimerkiksi jaksa koulussa, ei ole kaverisuhteita seurustelusta puhumattakaan, ei jaksa töissä tai vapaa-ajalla, tai jaksaa jonkun osa-alueen mutta muut kärsivät. Jos pakka pysyy kasassa keski-ikään asti ilman että kukaan huomaa mitään, on nykykriteereillä ihan mahdotonta, että kyse olisi autismista. Aika moni sairastuu työuupumukseen tai vastaavaan, jos on stressaava elämänavihe tai ylisuorittaa. Eri juttu, jos uupuu jo hyvin nuorena iha normaalista elämästä tai ei pääse siihen kiinni lainkaan. Ilmeisesti autismi on kykyään suosittu ja mediaseksikäs syy sille uupumukselle, mutta uskottava se ei ole. Se on kehityksellinen häiriö, jonka pitäisi tulla esiin jo lapsena. Se, ettei sitä ole jonkun lapsuudessa diagnosoitu, ei tarkoita, etteivät oireet olisi tulleet jo silloin esiin.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla myös todella huojentunut saadessaan diagnoosin ja järjestelee elämäänsä ja itseään uusiksi. Saattaa ihan ajattelemattomuuttaan innoissaan jakaa sitä muille. 

Itsekin tein tuota ja saatoin olla aika ärsyttävä ja vaivaannuttavakin. Mutta kieltämättä mietin vähän, kun viime vuosina on säännöllisesti tullut näitä avautumisia omassakin somessa. Tavallisesti avautumiset toistavat tiettyä kaavaa, niissä käytetään tiettyjä sanamuotoja ja niissä luodaan tietynlaista narratiivia, joka on poimittu julkkiksilta. Oon jopa nähnyt sanasta sanaan samanlaisia ulostuloja ja miettinyt, onko kopioitu jostain. Ainakaan kovin uniikkia itsestään ei niillä nykyään saa, kun kaikki haluavat olla uniikkeja samalla tavalla.

Hyvä näkökulma ja ralentava kiroitus. Itse mietin, että pointti ei varmasti ollut, ettei autisti voisi pärjätä hyvin (tosin sinua ei kyllä voisi kuvailla miksikään huippumenestyjäksi, vaan ilmeisesti elät ihan tavallista arkea) vaan mainostamista ja julkkiksilla diagnooseilla valjastamista oman brändin luomiseen. Tosin tämä koskee nepsydiagoosien lisäksi muitakin, varsinkin kaksisuuntaista. Ollaan mukamas luovia hulluja taiteilijoita. Usein sillä ratsastavat ovat niitä, joilla on ehkä ollut yksi manijakso elämässään tai on lievä kakkostyypin sairaus. Saattavat selittää sekoiluaan sairaudella, mutta eivät kuitenkaan ole työkyvyttömiä sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen AuDHD, eikä minua ärsytä ollenkaan. Pikemminkin koen kauheana gatekeeppaamisena, että kaikkien spektrin olisi oltava täysin samanlainen tai feikkaa. Esim. AP vaikuttaa olevan lähinnä kateellinen niille, jotka maskaavat, koska se on selviytymiskeino ja siten voi tuottaa tuloksia.

ihmisenä, jolle on hoettu ettei sinulla voi olla ADHD, koska olet ollut hyvä koulussa ja älykäs, on todella punainen vaate lokeroida ihmisiä oman spektrin kautta. Se on typistävää ja ahdasmielistä. Oirekuvia on niin erilaisia, kuin ihmisiäkin. Eikä se, että asiasta on viime vuosina viimein puhuttu (esim. Lääketieteessä naisia ei ole tutkittu kunnolla ja ADHD naisilla on esimerkiksi jäänyt kunnolla tutkimatta, kun taas nykyisin sitä ymmärretään paremmin), ol

 

Miksi minä autismin ja ADHD:n takia olisin missään "asian tiimoilta" kokoontuneena, paitsi lääkärissä. Toisaalta ei ole tapana omaksua mitään ilmaisuja vain siksi että muutkin kyttävät niitä. Ihan pöhköä sanoa "olen autismiadhd". Kuulostaa samalta kuin sanoisi "olen diabetes". Se on "olen diabeetikko / minulla on diabetes"

Autistina ja autisti- ja keva-lasten äitinä mä olen seuraillut monen erityislapsiperheen sometilejä ja ulostuloja erilaisissa keskusteluryhmissä. 

 

Mun mielestä on hienoa että diagnooseja ei tarvi enää hävetä ja että voidaan näyttää niitä positiivisia asioita erityislapsiarjesta. Silti mua välillä häiritsee kun nämä ulostulot tulevat pääasiassa sellaisilta perheiltä joiden erityislapset ovat diagnoosiryhmissään tosi taitavia ja pärjääviä ja perheet elävät muutenkin varsin etuoikeutettua arkea. Niin taloudellisesti, tukiverkostojen kuin yhteiskunnan myöntämien tukien suhteen. 

 

On helppo hyväksyä ne sankari-lapset jotka tekevät upeita saavutuksia ja ihailla leijonavanhempia jotka jaksavat tehdä upeaa työtä lastensa eteen, pitää näiden puolia, tarjota näille kokemuksia matkustelusta ja harrastuksista sekä pystyvät sanomaan lapsen erityisyyden olevan heidän perheelleen vain lahja. Kuinka kaikki on asenteesta kiinni ja rajoitteet löytyvät vain omasta päästä. 

 

Jollain lailla kaipaisin samaa ymmärrystä myös niille perheille joissa mennään voimien äärirajoilla, joudutaan karsimaan asioita arjesta, joissa diagnoosi tekee arjesta haastavaa, ennen kaikkea lapselle itselleen. Että olisi ok olla autisti myös silloin kun se oikeasti rajoittaa arkea eikä tarjoa erityislahjakkuuksia. 

Itse en usko, että seulontalomakkeita täyttämällä ja psykiatrin syvähaastattelulla on mitenkään mahdollista erottaa mitään spesifisti synnynnäistä neurologista häiriötä keneltäkään. Näiden häiriöiden  biologista pohjaa on tutkittu sadoilla miljoonilla euroilla  vuosikymmenien ajan, mutta käteen on jäänyt lähinnä kasa vaikeasti tulkittavia usein heikkoja ja epäjohdonmukaisia yhteyksiä, joiden hyöty on lähinnä retorinen ja lääkeyhtiöiden markkinointiin suuntautuva. Että mitä se neurologisuus oikein tarkoittaa, kun diagnoosi asetetaan jutustelemalla vanhempien kanssa ja metsästämällä vanhoja koulutodistuksia? Ujous keskittymiskyky, pitkäjänteisyys, sosiaaliset taidot, jännittäminen kaikki ovat hyvin kontekstisidonnaisia ja opittavia ilmiötä, ei kukaan lapsi luonnostaan keskity ilman harjoittelua ja motivaatiota sekä normatiivisen ohjausta.

Oletus kehityshäiriöstä syntyy osin lasten psykososiaalisen kehityksen teoreettisista malleista käsin, osin siinä on neurobiologinen lajityypillinen pohja, mutta poikkeamat tästä normatiivisesta psykososiaalisesta kehityksestä eivät ole mitenkään havaittavissa neurobiologian tasolla suoraan eivätkä redusoitavissa siihen. Diagnooseihin vaikuttaa myös muut yhteiskunnan normit ja tavat hallita poikkeavuutta ja sitä, ettei lapsi tai aikuinen sovi normeihin eikä kulttuurin ihanteisiin. Diagnoosit rakennetaan narratiivisesti keskustelemalla ja siksi niillä on myös vahva identiteettiulottuvuus, ne auttavat monia jäsentämään omaa elämäntarinaansa suhteessa ympäristön odotuksiin. Mielestäni kohtuu kallis tapa rahoittaa ihmisten identiteettoprojekteja etenkin, kun noilla luokituksilla ei ole mitään selvää etiologiaa. Ainoa hyöty voi olla, jos lapsen kehitys on erittäin paljon jäljessä normatiivista kehitystä ja lapsi tarvitsee aidosti vahvoja tukitoimia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla niin, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Eihän aloittaja tarkoittanut, että aikuisiällä diagnoosin saaminen olisi epäaidompaa, tai ettei nepsyoireista kärsivä voisi pärjätä jollain osa-alueella elämässään. Kritiikki ymmärtääkseni kohdistuu tähän ilmiöön, joka kyllä jokaiselle vähänkin medialukutaitoiselle on päivänselvä. Ja vaikkei sosiaalista mediaa seuraisikaan, tavallisessakin mediassa on varmasti törmännyt aivan jatkuvasti varsinkin ADHD-diagnosoituihin (viime aikoina myös autismidiagnosoituihin) julkkiksiin. Kymmenen vuotta sitten näitä oli paljon vähemmän, viisi vuotta sitten jo kuukausittain, viime vuonna suurin piirtein viikoittain ellei useamman kerran viikossa jossain lehdessä. Ja vaikkeivat henkilöjutut kiinnostaisi, aivan varmasti on myös törmännyt tilastoihin ADHD-lääkityksestä tai siitä, että yli 20% Pohjois-Karjalan ala-asteikäisistä pojista o

Siis kyllä minulla ihan aito diagnoosi on, YTHS:ltä saatu ja lääkärin tekemä. Lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksestahan ei ole tutkimuksia, mutta kun sinänsä mitään aivokuvauksia ei tutkimusten yhteydessä tehdä, sillä ei varmasti edes ole merkitystä, onko edes diagnoosia vai ei. Diagnoosin perusteellahan ei oteta kantaa aivoihin, vaan pannaan vain paperille oireet.

Usein nuo ovat hankkineet diagnoosinsa jostain yksityiseltä, joka on asettanut diagnoosin suoraan ihmisen oman kokemusmaailman perusteella. Autismin idea on nimenomaan, että ihminen ei pysty sopeuttamaan käytöstään, koska on autisti.

Samoin ihmetyttää nuo 7 laudaturin yliopilaar ja 3 korkeakoulututkintoa suorittaneet, jotka vängällä hankkivat ADHD-diagnooseja. Tarvitsevatko he oikeasti sellaista?

Ihan överiksi mennyt koko nepsybuumi. Kohta olemme menossa Ruotsin malliin, jossa urakalla terveydenhuolto purkaa autismi- ja ADHD-diagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

 

Olenko sanonut jaksaneeni koulussa? Osasin asiat etu- ja takaperin, jaksanut en. Ja kyllähän älykäs ihminen osaa olla "sosiaalinen". Ja on ollut burn outeja, opiskeluaikana (alisuoriutuminen alalle, joka on täysin osaamiseni alapuolella) ja työelämässä. Perheellistyminen ei ole onnistunut. Ystäviä on, toisia diagnosoimattomia (lapsilla ryhtyy nyt olemaan diangooseja). Muiden joukossa on vieras ja paha olla, mutta eivät HE sitä näe. Kukaan ei tiedä, mihin kaikkialle olen jättänyt menemättä ja mitä tekemättä, koska kukaan ei seuraa. Ei ole ollut katsomassa silloinkaan, kun lapsena makasin yksin pimeässä koulun jälkeen tai luin, luin, luin ja kirjoitin yksin, kun muut lapset elivät omaa elämäänsä. Sairastin pahaa migreeniä, revin vaatteita, pesulaput oli pakko leikata -> olin vaan hankala lapsi. Ketään ei kiinnostanut, että iho kutisee, silmät ei kestä valoa, ruokaongelmat on "nirsoilua" eikä pelkoihin saanut tukea. Ketään ei kiinnostanut, etten osannut pallopelejä tai mitään muutakaan liikuntatunnilla. Ketään ei kiinnostanut, että en oikein osannut hakeutua leikkeihin, vaikka tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ei kiinnostanut, kun purin tai löin, ei ainakaan niin paljon, että siihen olisi puututtu.Kun osasin sitä tai tätä = olin uppoutunut johonkin, mistä tiesin valtavasti, olin vaan niin mahtavan taitava lapsi, kuten silloinkin, kun opin itsenäisesti lukemaan. En valittanut enkä panikoinut, kun jätettiin yksin kotiin pärjäämään, olinhan niin kiltti lapsi. Ei se tee vaikutusta, että muistan ulkoa puhelinnumeroita, pin-koodeja, rekisterinumeroita. Ei se kiinnosta, että osaan Mensa-tehtävät heittämällä.Meillä oli perhehelvetti, mutta ei ketään kiinnostanut, koska koulusta tuli kymppejä, siitäkin huolimatta, että häiriköin. Oli yksi lukio, johon minä pystyin menemään, olisin päässyt varmaan jokaiseen Suomen lukioon.  Lukemattomat on ne matkat, työpaikat, ystävyydet, illanistujaiset, avioliitto ja lapset, jotka ovat jääneet tapahtumatta. Ketä se kiinnostaa? Minähän olen kiva, kun olen ihmisten kanssa. Eivät he mieti, missä minä olen, kun he tekevät sitä mitä ikinä tekevätkään. Jos minä palaudun suppeasta arjestani yksin kotonani, ketä se kiinnostaa?

Mutta joo, ei tämä nyt varmaan ainakaan autismia voi olla. 

Vierailija kirjoitti:

Usein nuo ovat hankkineet diagnoosinsa jostain yksityiseltä, joka on asettanut diagnoosin suoraan ihmisen oman kokemusmaailman perusteella. Autismin idea on nimenomaan, että ihminen ei pysty sopeuttamaan käytöstään, koska on autisti.

Samoin ihmetyttää nuo 7 laudaturin yliopilaar ja 3 korkeakoulututkintoa suorittaneet, jotka vängällä hankkivat ADHD-diagnooseja. Tarvitsevatko he oikeasti sellaista?

Ihan överiksi mennyt koko nepsybuumi. Kohta olemme menossa Ruotsin malliin, jossa urakalla terveydenhuolto purkaa autismi- ja ADHD-diagnooseja.

Lopultahan diagnoosi perustuu aina vain kokemuksiin, mutta kunnolla tehty perustuu ihmisen oman kokemuksen lisäksio myös ympäristön kokemuksiin, josta haetaan todisteita koulutodistuksista, neuvolapapereista ja / tai haastattelemalla läheisoä ja opettajia sekä havainnoimalla ihmistä. Lisäksi ainakin ilmeisimmät muut syyt pitäisi sulkea pois. Mutta oleellista on juuri se, että normaalisti ihminen sopeutuu ympäristöönsä ja pystyy mukauttamaan käytöstään, mutta autismi on oirekuva, jonka takia ihminen ei pysty sopeutumaan ja odotusten mukaan ja kärsii. Joko se näkyy ulospäin käytöksessä, tai sitten se näkyy niin, että väsyy eikä pärjää. Jos on ulospäin täysin normaali, pärjää täysin nrmaalisti ja vasta keski-iuässä tulee burnout, selitystä kannattaa hakea muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen AuDHD, eikä minua ärsytä ollenkaan. Pikemminkin koen kauheana gatekeeppaamisena, että kaikkien spektrin olisi oltava täysin samanlainen tai feikkaa. Esim. AP vaikuttaa olevan lähinnä kateellinen niille, jotka maskaavat, koska se on selviytymiskeino ja siten voi tuottaa tuloksia.

ihmisenä, jolle on hoettu ettei sinulla voi olla ADHD, koska olet ollut hyvä koulussa ja älykäs, on todella punainen vaate lokeroida ihmisiä oman spektrin kautta. Se on typistävää ja ahdasmielistä. Oirekuvia on niin erilaisia, kuin ihmisiäkin. Eikä se, että asiasta on viime vuosina viimein puhuttu (esim. Lääketieteessä naisia ei ole tutkittu kunnolla ja ADHD naisilla on esimerkiksi jäänyt kunnolla tutkimatta,

Miksi minä autismin ja ADHD:n takia olisin missään "asian tiimoilta" kokoontuneena, paitsi lääkärissä. Toisaalta ei ole tapana omaksua mitään ilmaisuja vain siksi että muutkin kyttävät niitä. Ihan pöhköä sanoa "olen autismiadhd". Kuulostaa samalta kuin sanoisi "olen diabetes". Se on "olen diabeetikko / minulla on diabetes"

Tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Olenko sanonut jaksaneeni koulussa? Osasin asiat etu- ja takaperin, jaksanut en. Ja kyllähän älykäs ihminen osaa olla "sosiaalinen". Ja on ollut burn outeja, opiskeluaikana (alisuoriutuminen alalle, joka on täysin osaamiseni alapuolella) ja työelämässä. Perheellistyminen ei ole onnistunut. Ystäviä on, toisia diagnosoimattomia (lapsilla ryhtyy nyt olemaan diangooseja). Muiden joukossa on vieras ja paha olla, mutta eivät HE sitä näe. Kukaan ei tiedä, mihin kaikkialle olen jättänyt menemättä ja mitä tekemättä, koska kukaan ei seuraa. Ei ole ollut katsomassa silloinkaan, kun lapsena makasin yksin pimeässä koulun jälkeen tai luin, luin, luin ja kirjoitin yksin, kun muut lapset elivät omaa elämäänsä. Sairastin pahaa migreeniä, revin vaatteita, pesulaput oli pakko leikata -> olin vaan hankala lapsi. Ketään ei kiinnostanut, että iho kutisee, silmät ei k

Voihan se olla, mutta selkeästi sulla on myös perhetraumoja, joiden takia olet oppinut miellyttäjäksi. Katkeruudesta kannattaa opetella eroon, kosma yleisesti elämässä ketään ei kiinnosta.

Itsekin olen suhteellisen älykäs, mutta en kyllä silti osaa olla sosiaalinen. Yhtä hyvin voisi sanoa, että älykäs ihminen osaa olla notkea. Sosiaalisuus on enemmän luonteenpiirre. Toki sosiaalisuus on eri asia kuin sosiaalinen taitavuus, mutta älystä huolimatta en ole oppinut sitäkään riittävästi esimerkiksi kunnollisia kavereita saadakseni. Toki riittävästi, että osaisin pysyä erossa huonoista ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Autistina ja autisti- ja keva-lasten äitinä mä olen seuraillut monen erityislapsiperheen sometilejä ja ulostuloja erilaisissa keskusteluryhmissä. 

 

Mun mielestä on hienoa että diagnooseja ei tarvi enää hävetä ja että voidaan näyttää niitä positiivisia asioita erityislapsiarjesta. Silti mua välillä häiritsee kun nämä ulostulot tulevat pääasiassa sellaisilta perheiltä joiden erityislapset ovat diagnoosiryhmissään tosi taitavia ja pärjääviä ja perheet elävät muutenkin varsin etuoikeutettua arkea. Niin taloudellisesti, tukiverkostojen kuin yhteiskunnan myöntämien tukien suhteen. 

 

On helppo hyväksyä ne sankari-lapset jotka tekevät upeita saavutuksia ja ihailla leijonavanhempia jotka jaksavat tehdä upeaa työtä lastensa eteen, pitää näiden puolia, tarjota näille kokemuksia matkustelusta ja harrastuksista sekä pystyvät sanomaan lapsen erityisyyden olevan heidän perheelleen vain lahja. Kui

Tiedätkö, että nepsyistä ihan vaan pieni murto-osa on diagnosoituja. Näitä perheitä yhdistää se, että siellä on luultavasti korkeaa osaamista ja elämänhallintaa ja varakkuutta, joten 1. he ovat huolissaan lapsistaan ja heidän tulevaisuudesta 2. heillä on varaa hankkia diagnoosi yksityiseltä. Ei  se silti tee diagnoosista väärää, vaikka kävisi niin surullisesti, että ne lievemmät diagnosoidaan ja vaikeammat ovat heitteillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Olenko sanonut jaksaneeni koulussa? Osasin asiat etu- ja takaperin, jaksanut en. Ja kyllähän älykäs ihminen osaa olla "sosiaalinen". Ja on ollut burn outeja, opiskeluaikana (alisuoriutuminen alalle, joka on täysin osaamiseni alapuolella) ja työelämässä. Perheellistyminen ei ole onnistunut. Ystäviä on, toisia diagnosoimattomia (lapsilla ryhtyy nyt olemaan diangooseja). Muiden joukossa on vieras ja paha olla, mutta eivät HE sitä näe. Kukaan ei tiedä, mihin kaikkialle olen jättänyt menemättä ja mitä tekemättä, koska kukaan ei seuraa. Ei ole ollut katsomassa silloinkaan, kun lapsena makasin yksin pimeässä koulun jälkeen tai luin, luin, luin ja kirjoitin yksin, kun muut lapset elivät omaa elämäänsä. Sairastin pahaa migreeniä, revin vaatteita, pesulaput oli pakko leikata -> olin vaan hankala lapsi. Ketään ei kiinnostanut, että iho kutisee, silmät ei k

Kuulostat vähän sellaiselta passiivis-aggressiiviselta persoonalta. Miksi se ketään kiinnostaisi, mitä sinä teet kotona tai mitä sinulta omasta mielestäsi on jäänyt kokematta. Joka iikka täällä mielestään ansaitsisi parempaa ja alisuorittaa. Jos et ole tyytyväinen elämääsi, se on sinun asiasi.

Vierailija kirjoitti:

Usein nuo ovat hankkineet diagnoosinsa jostain yksityiseltä, joka on asettanut diagnoosin suoraan ihmisen oman kokemusmaailman perusteella. Autismin idea on nimenomaan, että ihminen ei pysty sopeuttamaan käytöstään, koska on autisti.

Samoin ihmetyttää nuo 7 laudaturin yliopilaar ja 3 korkeakoulututkintoa suorittaneet, jotka vängällä hankkivat ADHD-diagnooseja. Tarvitsevatko he oikeasti sellaista?

Ihan överiksi mennyt koko nepsybuumi. Kohta olemme menossa Ruotsin malliin, jossa urakalla terveydenhuolto purkaa autismi- ja ADHD-diagnooseja.

Minun tuttavapiirissä on näitä "7 laudaturin ylioppilaita ja 3 korkeakoulututkintoa suorittaneita". Siinä on vaan se, että myöhemmin elämässä se aiemmin omattu energiataso laskee ja sitten jää jäljelle se prokrastinaatio ja haahuilu. Ihminen on voinut myös sekoilla huolella, tehdä vaikka miljoonan euron investoinnin miettimättä kunnolla. Elämässä on tullut joku tragedia ja se on romauttanut mielenterveyden, jolloin ADHD-oireet ponnahtavat haittaaviksi. On tullut burn outeja. 

Että kai se on ihan hyvä heidätkin diagnosoida, jos sellaisen tutkimuksen haluavat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen autisti, enkä tiennyt, että nykyään livenä näytetään, kuinka stimmaillaan kaupassa! (en käytä tiktokkia.)  Olen 35v, ja ollut diagnoosi 20v. lähtien. Ei olis kyl koskaan tullut mieleenkään lähettää siitä livelähetystä tai haluta jakaa sitä jonkun kanssa! Saati tarttua kameraan sen takia. Itse pidän autismia harminani, jota en mielelläni esittele, ja josta kerron ulkopuolisille vain jos jokin tilanne vaatii.

Tämä on juuri se ero tosielämän nepsyyden ja haluan tällä huomiota-nepsyn välillä.

Kuinka ihmeessä oireita voi edes arvioida diagnostisessa mielessä, jos on "ulospäin sosiaalinen" eli maskaa niin hyvin, että vaikuttaa täysin normaailta ja pärjää hyvin? 

Supistamalla elämänsä niiden tilanteiden mittaiseksi, jossa kykenee vaikuttamaan normaalilta. Sillä tavalla se toimii. 

"hminen on voinut myös sekoilla huolella, tehdä vaikka miljoonan euron investoinnin miettimättä kunnolla."

Aika luksussekoilua se. Kaikilla ei ole edes varaa mihinkään sekoiluihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein nuo ovat hankkineet diagnoosinsa jostain yksityiseltä, joka on asettanut diagnoosin suoraan ihmisen oman kokemusmaailman perusteella. Autismin idea on nimenomaan, että ihminen ei pysty sopeuttamaan käytöstään, koska on autisti.

Samoin ihmetyttää nuo 7 laudaturin yliopilaar ja 3 korkeakoulututkintoa suorittaneet, jotka vängällä hankkivat ADHD-diagnooseja. Tarvitsevatko he oikeasti sellaista?

Ihan överiksi mennyt koko nepsybuumi. Kohta olemme menossa Ruotsin malliin, jossa urakalla terveydenhuolto purkaa autismi- ja ADHD-diagnooseja.

 

Lopultahan diagnoosi perustuu aina vain kokemuksiin, mutta kunnolla tehty perustuu ihmisen oman kokemuksen lisäksio myös ympäristön kokemuksiin, josta haetaan todisteita koulutodistuksista, neuvolapapereista ja / tai haastattelemalla läheisoä ja opettajia sekä havainnoimalla ihmistä. Lisäksi ainakin ilmeisimmät muut syyt pitäisi sulkea pois. Mutta oleellista on juuri se, että normaalisti ihminen sopeutuu ympäristöönsä ja pystyy mukauttamaan käytöstään, mutta autismi on oirekuva, jonka takia ihminen ei pysty sopeutumaan ja odotusten mukaan ja kärsii. Joko se näkyy ulospäin käytöksessä, tai sitten se näkyy niin, että väsyy eikä pärjää. Jos on ulospäin täysin normaali, pärjää täysin nrmaalisti ja vasta keski-iuässä tulee burnout, selitystä kannattaa hakea muualta.

Tekstisi on ristiriidassa itsensä kanssa. Jos on ulospäin täysin normaali, kukaan ei tiedä sitä kärsimystä, tsemppaamista ja vaikeuksia, mikä sen ylläpitoon vaaditaan. Eikä se maskaaja ole onnellinen vaan yksin omassa maailmassaan suorittamassa selviytymistä ulkomaailmassa. Ja jos tekee vain sellaisia asioita, joista pystyy suoriutumaan täysin normaalisti, ei ole kriteeri sekään, kriteerin pitäisi olla, pystyykö suoriutumaan normaalisti riittävän monipuolisista tehtävisä koko elämänalueella, vai elääkö hän pienessä, hallittavassa siivussa.