Miksi ihmiset eivät ole valmiita edes keskustelemaan omasta vastuusta omaan hyvinvointiinsa ja esim masennukseen?

Se on tietty ihmistyyppi, joka odottaa ongelmien poistuvan ulkoisten tekijöiden avulla.

Tämä ihmistyyppi ei ole kykenevä itsereflektioon ja oman mielen tarkasteluun tai muuttamaan itsessäännja ajattelutavassaan yhtään mitään.

Nämä ihmistyypit valittavat, etteivät he saa apua, vaikka todellisuudessa saavat hoitotahoilta paljon enemmän kuin joku toinen saa. Hyötymättä silti mistään hoitotoimenpiteistä, koska he heittäytyvät täysin tukiverkostojen varaan ja odottavat, että muut "parantavat" hänet.

He ovat juuri niitä, joita "mikään ei auta".

Minulla iskee masennus jos yöunet on huonot pitkän aikaa. Se hajottaa psyykkeen samantien. Muuta syytä en ole löytänyt. Jos nukun hyvin niin pääkin toimii normaalisti.

En aio ikinä tehdä lapsia, kauhistuttaakin ajatus yövalvomisesta. Olisin varmaan suljetulla alle viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menemään ihmisten ilmoille.

Jotenkin niin täällä omassa poterossa on turvallisempi olla, vaikka kärsin joka päivä. Mutta ulkomaailma pelottaa,

Jollakin toi voi olla nepsyongelmaakin että kuormittuu niin paljon muiden seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Se on tietty ihmistyyppi, joka odottaa ongelmien poistuvan ulkoisten tekijöiden avulla.

Tämä ihmistyyppi ei ole kykenevä itsereflektioon ja oman mielen tarkasteluun tai muuttamaan itsessäännja ajattelutavassaan yhtään mitään.

Nämä ihmistyypit valittavat, etteivät he saa apua, vaikka todellisuudessa saavat hoitotahoilta paljon enemmän kuin joku toinen saa. Hyötymättä silti mistään hoitotoimenpiteistä, koska he heittäytyvät täysin tukiverkostojen varaan ja odottavat, että muut "parantavat" hänet.

He ovat juuri niitä, joita "mikään ei auta".

Hyvin sanottu, veikkaan että viittaat sanaan "lammas". 

Vierailija kirjoitti:

Mä ehdotan nimenomaan ottamaan masennuksen sellaisenaan vastaan jos se tulee, siinä ei saa alkaa turvautumaan samantien lääkkeisiin ja herkkuihin ja ties mihin turhaan, vaan katsoa se tilanne sellaisenaan. Sen on tarkoitus opettaa ihmiselle jotain. Masennus ei koskaan tule turhaan vaan sillä on aina viesti mukanaan. Se on eria asia sitten onko ihminen valmist ottamaan tämän viestin vastaan vai juokseeko hän sitä karkuun. Se karkumatka nimittäin ei lopu koskaan. 

Itselläni osa masennuksesta ylipääsyä on juuri velloa niissä masennustunteissa sallitusti mutta yrittää pitää kuitenkin niistä elämäntapakeinoista kiinni. Ne on estäneet sen etten romahda täysin pohjalle. Aikansa vellottuani en enää jaksa velloa ja alan yleensä miettiä että mitä voisin tehdä itseni eteen. Joskus vie aikaa hyväksyäkin asioita mitä on tapahtunut että pääsee yli ja alkaa suuntamaan huomiota muihin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä nyt ei ole kyse masennuksesta suoraa, mutta varmaan tähän sekin liittyy.

Minun eks-mies löysi eron jälkeen itselleen uuden, rehvasteli miten nyt on parempi ja elämä yhtä juhlaa.

Meillä on yhteinen tytär joka kävi isäänsä tapaamassa ja vietti aikaa lomilla parikin viikkoa koska asumme hyvin kaukana toisistamme.  Uusi sitten ei ollenkaan tykännyt että tytär tapaa isäänsä, alkoi osoittaa melkoisen myrkyllisiä oireita. Yritti keksiä mm. tekosyitä miksi ei sovi tapaaminen yms. onneksi eks kuitenkin piti lupauksensa mutta tytär alkoi kertoa kummia juttuja vierailuistaan.

Uusi oli aika viinaanmenevä ja kun joi oli riitaa haastava ja saattoi töniä ja muulla tavalla saada aikaan tappelua. Eks on hyvin rauhallinen, voi sanoa melkein flegmaattinen joten häntä ei kovi helposti saa suuttumaan. Ainakaan hän ei sitä osoita.

Myös eksän veli vaimoineen alkoivat puhua kummallisia asioita, alettiin olla huolissaan mut

Sulla on tosi hyvä kysymys tuossa lopussa. Kiitos, cettä kerroit tarinasi. 

Se, että ihminen jää huonoon parisuhteeseen tai on se ihminen joka tekee parisuhteesta huonon, johtuu siitä, että kaikki tunteet aiheuttavat kehossa jonkinlaisen kemiallisen reaktion. Ja siihen kemikaalin addiktoituu. Keho janoaa sitä kemikaaliannostaan kerta toisensa jälkeen ja mielellään koko ajan vain voimakkaampana. 

Tämä sama pätee esim ylensyöntiin. Kun syö jonkun karkkimättöaterian ja siitä seuraa morkkis, niin keho haluaa sen tunteen, jotta saisi ne tunteiden aiheuttamat kemikaalit ja pääsisi "nauttimaan" niistä.

Sama homma kun koukuttuu peleihin, someen, väkivaltaan, riitoihin jne

Toisaalta tämä sama mekanismi saa myös hyvää aikaan. Haluaa lähteä joka päivä lenkille, siivoamaan koti siistiksi, antamaam rakkautta läheisilleen jne. 

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menemään ihmisten ilmoille.

Jotenkin niin täällä omassa poterossa on turvallisempi olla, vaikka kärsin joka päivä. Mutta ulkomaailma pelottaa,

Mulla sama. En tiedä miksi sabotoin itseäni jatkuvasti. Olen nyt työttömänä, opinnot jäivät kesken vaikka olin vuosikurssini parhaita. En tiedä miksi se meni niin, kun piti varata viimeisiä tenttejä, en tehnyt sitä vaan poteroiduin yksin kotiin. Sitten työharjoittelupaikan pomo otti minuun erikseen sähköpostilla yhteyttä, kun olin jäänyt hänen mieleensä hyvänä työntekijänä. Olisin saanut vajaalla tutkinnollani työpaikan, jossa palkka on 4300€/kk, se oli pitkä sijaisuus. En vastannut pomolle koskaan. En olisi kuitenkaan selvinnyt siellä. Arvottomuuden kokemus on jossain hyvin syvällä. Kannustavia läheisiä ei ole, äiti nauraa aina, että tiesinhän minä ettet sinä siihen pysty, tuollainen perässä vedettävä typerys olet aina ollut. Niin olen. En tiedä, miten enää jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ehdotan nimenomaan ottamaan masennuksen sellaisenaan vastaan jos se tulee, siinä ei saa alkaa turvautumaan samantien lääkkeisiin ja herkkuihin ja ties mihin turhaan, vaan katsoa se tilanne sellaisenaan. Sen on tarkoitus opettaa ihmiselle jotain. Masennus ei koskaan tule turhaan vaan sillä on aina viesti mukanaan. Se on eria asia sitten onko ihminen valmist ottamaan tämän viestin vastaan vai juokseeko hän sitä karkuun. Se karkumatka nimittäin ei lopu koskaan. 

Itselläni osa masennuksesta ylipääsyä on juuri velloa niissä masennustunteissa sallitusti mutta yrittää pitää kuitenkin niistä elämäntapakeinoista kiinni. Ne on estäneet sen etten romahda täysin pohjalle. Aikansa vellottuani en enää jaksa velloa ja alan yleensä miettiä että mitä voisin tehdä itseni eteen. Joskus vie aikaa hyväksyäkin asioita mitä on tapahtunut että pääsee yli ja alkaa suuntamaan huomiota mui

Jep, siinä siis ihminen yleensä käsittelee nimenomaan sitä, minkä mä ainakin katson hyvällä. Mun mielestä masennusta ei pitäisi edes pitää "vihollisena" mitä vastaan pitää kamppailla, vaan sen pitää antaa tulla ja opettaa. 

Mä näen kivun opettajana ja tuskan pelastajana minkä kautta parannus tulee, sen takia mun näkemykset eroaa aika paljon muiden näkemyksiin. Mua pidetään "hörhönä" koska mä en usko lääketeollisuuden pelastavan ihmistä näistä ongelmista vaan mä uskon ihmisen omaan sisäiseen voimaan ja kehitykseen. 

Mutta niinku sanoit, siinä "vellomisessa" kannattaa pitää rajat myös koska siihenkin voi jäädä jumiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menemään ihmisten ilmoille.

Jotenkin niin täällä omassa poterossa on turvallisempi olla, vaikk

Olen tuo joka puhui tuosta että jää mielellään sinne poteroon.

Kuulostat todella samankaltaiselta! On tämä kyllä viheliäistä. Eräs ihminen sanoi että miksi harrastan itsesabotaasia ja se sana kuvasti täysin tätä toimintaa. Vastaus on se koska pelottaa elää. Enkä tiedä miten pelosta pääsee yli. Ja tunnen etten ole ansainnut mitään, en osaa mitään ja tuskin opinkaan. Olen perunut töitäkin tämän takia koska en luota siihen että osaisin ja tuhoan koneet ja aiheutan vaivaa yms 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menemään ihmisten ilmoille.

Jotenkin niin tä

Lisään vielä että en edes ymmärrä mistä tämä voi johtua. Lapsena aina oli kannustava tukeva ilmapiiri, ei voi olla sieltä lähtöisin. Ainoastaan sen voisin yhdistää että kaikki asiat mitä joskus olen yrittänyt on mennyt pieleen ja siitä on tullut itseinho ja syrjäytyminen. Normaali ihminen yrittää jopa uudestaan ja saa sinnikkyyttä onnistua, minä lamaannun ja annan periksi. 

Vierailija kirjoitti:

Se on tietty ihmistyyppi, joka odottaa ongelmien poistuvan ulkoisten tekijöiden avulla.

Tämä ihmistyyppi ei ole kykenevä itsereflektioon ja oman mielen tarkasteluun tai muuttamaan itsessäännja ajattelutavassaan yhtään mitään.

Nämä ihmistyypit valittavat, etteivät he saa apua, vaikka todellisuudessa saavat hoitotahoilta paljon enemmän kuin joku toinen saa. Hyötymättä silti mistään hoitotoimenpiteistä, koska he heittäytyvät täysin tukiverkostojen varaan ja odottavat, että muut "parantavat" hänet.

He ovat juuri niitä, joita "mikään ei auta".

Mä en halua syyllistää tätä ihmistyyppiä, koska tiedän, ettei tälläinen ole ihmisten tietoisuudessa kovinkaan laajasti.

Haluan lisätä tähän, että tämä pätee muihinkin uskomuksiin, joita ihmisillä on, ei vain paranemiseen. 

Mä olen köyhä, enkä pysty sitä mitenkään muuttamaan. Olen sairas, enkä koskaan parannu. Mulla on niin huono matikkapää. En pysty oppimaan kieliä. Mä en vaan koskaan tule osaamaan sitä tai tätä. En laihdu vaikka kuinka yritän. Hyvää puolisoa on ihan mahdoton löytää. Mulla on ihan hirveä työpaikka, mutta en koskaan tule saamaan parempaa. Mua ei kukaan arvosta/rakasta/välitä. En koskaan voi saavuttaa unelmiani. Elämä on koko ajan vaan kurjempaa ja kurjempaa. Maailma on kauhea paikka. Kaikki ihmiset ovat epärehellisiä. Vain silloin voin olla onnellinen kun minulla on paljon rahaa jne.

Tätä palstaa lukiessa nämä asiat korostuu. Mua harmittaa näiden ihmisten puolesta kun he eivät tajua, cettä kaikki lähtee heistä itsestään. Omia ajatuksia ja toimintamalleja muuttamalla elämä paranee ja jopa parantuu. Siis paranee vakavistakin sairauksista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haista sinä. Kun on menettänyt vaikka läheisen, niin ei siinä lenkille menot auta. Jokainen hoitaa suruaan parhaaksi näkemällään tavalla. Ei se tarkoita, että popsisi automaattisesti pelkkiä lääkkeitä. 

Suru on eri asia kuin masennus. Aivan luonnollinen ja väistämätön tunne elämässä.

Totta, suru on surtava, mutta ei siihen pidä jäädä rypemään, mitä se auttaa? Minulla kuoli isä ja äiti, kun olin vielä nuori, alaikäiset veljet jäivät orvoiksi. Siitä selvittiin. Kuuluvat myös lasten isovanhemmat perä jälkeen ja sitten vielä sisaruksia 2. Olisi siinä saanut masentua monta monta kertaa, mutta en suostunut siihen. Kunhan itse pysyis hengissä eikä lapsille sattuisi mitään ikävää, niin kaikki olisi hyvin. Kiitollinen olen heistä jotka lähtivät, ihania, rakkaita ovat muistot. 

Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menem

Mikä siinä epäonnistumisessa on niin kauheaa? Eihän siihen kuole. Ja jos ei juuri siinä onnistu mitä yrittää niin kokeilee jotain muuta. Epäonnistumiset kuuluu elämään ja ilman niitä ei ihminen opi ja jos ei koskaan yritä niin elämä jää elämättä. Mieluummin paljon epäonnistumisia kuin elämätön elämä. Ei tarvitse rohkeutta elääkseen, senkuin elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän tuon että turvaudutaan helposti siihen oloon eikä haluta yrittää. Koska vaikka se olo on hirveä niin se on tuttu ja täten turvallinen, josta ei halua luopua.

Minulle masennus oli vuosia ainoa "ystävä". Vihasin muutoksia, vaihtuvuutta ja jos olo parani niin äkkiä taannuin taas sinne synkkyyteen. Koska tuntematon pelotti. Hyvä esimerkki kun olin kuntouttavassa ja tuli puhe siitä että olen niin hyvin pärjännyt että voin mennä eteenpäin eli hakea töitä tai lähteä koulutukseen. Äkkiäkös tein itselleni tuhoa ja sitä myöten todettiin että takapakkia tuli parantumisessa.

Minä uskallan myöntää tämän. Nyt taistelen taas itseni kanssa, koska apua pitäisi hakea mutta apua jos saa niin se tarkoittaa sitä että tulee uusia asioita ja herttinen sentään, voin joutua menem

Googleta "epäonnistumisen tunnelukko". Voi myös tehdä itseterapiaa. Siihen ei tarvitse toista ihmistä 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se  niin on että jos masentuu niin sitä ei pidä kaataa yhteiskunnan maksettavaksi vaan itseon löydettävä parannuskeino. 

Koskeeko sama myös vaikkapa syöpää tai sydäninfarktia? Säästettäisiin muuten pitkä penni kun lakkautettaisiin terveydenhuolto ja annettaisiin ihmisen itsensä keksiä hoitokeinot.

Kyllä minuakin suuresti ihmetyttää tämä valtava määrä mielialalääkkeiden syöjiä. Olin itse todella syvissä vesissä tuossa 10 vuotta sitten ja kävin psykologilla juttelemassa. Mukaan tuli myös psykiatri, joka sitten määräsi minulle SSRI lääkettä. Kävin ostamassa yhden paketin. Otin muutamana päivänä lääkettä ja herrajumala kun veti ihan tunnottomaksi koko miehen! Päätin samantien että tätä myrkkyä en syö. Sitten pikkuhiljaa kuntoilemalla ja parisuhteen etsimällä sain mieleni virkenemään. Sanoisin että kuntoilu, hyvä ravinto ja rakkaus ovat parasta lääkettä mielelle ja keholle.

Näille jotka pelkää yrittää: Mulla auttoi se niin paljon parjattu lääkitys ja nimenomaan mielialalääke. Se ei tuonut itseluottamusta mutta vei pakkoajatuksen "en pysty kuitenkaan" pois. Mutta SSRI ei auttanut, venlafaxin kyllä. Toimivat hieman eri tavalla. Nyt en enää masennu jos möhlin jotain, kohautan olkiani ja yritän uudestaan niin kauan kunnes onnistuu ja ei haittaa jos menee pyllylleen😆 

Pakko muuten sanoo et tää asia koskee myös parisuhteita, tuli mieleen kun joku tuolla jotain siitä mainitsi. 

Sitäkin ihmiset valittaa että on kauhea kumppani eikä rakasta sitä ollenkaan ja kaikki on kauheaa, mutta silti ollaan siinä suhteessa???????

Täs tullaan täysin samaan asiaan, ihminen hakee turvaa muista. Ihminen ei uskalla itse hypätä pois siitä asiasta mikä oikeasti turmelee hänen elämänsä. 

Tää ihminen on valmis tuhoamaan oman elämänsä, kaikki mihin hän uskoo pelkästään sen takia että ei vaan uskalla ottaa itse vastuuta itsestään ja lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minuakin suuresti ihmetyttää tämä valtava määrä mielialalääkkeiden syöjiä. Olin itse todella syvissä vesissä tuossa 10 vuotta sitten ja kävin psykologilla juttelemassa. Mukaan tuli myös psykiatri, joka sitten määräsi minulle SSRI lääkettä. Kävin ostamassa yhden paketin. Otin muutamana päivänä lääkettä ja herrajumala kun veti ihan tunnottomaksi koko miehen! Päätin samantien että tätä myrkkyä en syö. Sitten pikkuhiljaa kuntoilemalla ja parisuhteen etsimällä sain mieleni virkenemään. Sanoisin että kuntoilu, hyvä ravinto ja rakkaus ovat parasta lääkettä mielelle ja keholle.

Olen kieltäytynyt syömästä näitä, mutta sen hinta on se että en pysty tekemään töitä tai ylipäätään työllistymään. Kärsin kovasta jännityksestä tietyissä tilanteissa ja se tekee toimintakyvyttömäksi (esimerkiksi työhaastattelut)

Mutta aina kun apua olen hakenut niin ei mitään muuta lääkettä suostuta antamaan. Viimeksi anelin että eikö oikeasti ole muuta vaihtoehtoa. Sanoi että ei ole. Enkä ole mikään narkki tai muutenkaan päihdeongelmallinen jolloin ehkä voisi ymmärtää että kielletään kokeilemasta muuta.

Olen kysynyt apua vain julkiselta, nyt mietin jaksaako kokeilla vielä yksityisellä vai tuleeko samanlainen vastaanotto sielläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minuakin suuresti ihmetyttää tämä valtava määrä mielialalääkkeiden syöjiä. Olin itse todella syvissä vesissä tuossa 10 vuotta sitten ja kävin psykologilla juttelemassa. Mukaan tuli myös psykiatri, joka sitten määräsi minulle SSRI lääkettä. Kävin ostamassa yhden paketin. Otin muutamana päivänä lääkettä ja herrajumala kun veti ihan tunnottomaksi koko miehen! Päätin samantien että tätä myrkkyä en syö. Sitten pikkuhiljaa kuntoilemalla ja parisuhteen etsimällä sain mieleni virkenemään. Sanoisin että kuntoilu, hyvä ravinto ja rakkaus ovat parasta lääkettä mielelle ja keholle.

Olen kieltäytynyt syömästä näitä, mutta sen hinta on se että en pysty tekemään töitä tai ylipäätään työllistymään. Kärsin kovasta jännityksestä tietyissä tilanteissa ja se tekee toimintakyvyttömäksi (esimerkiksi työhaastattelut)

Mutta aina kun apua olen hak

Oletko koskaan edes kokeillut noita?