Miten saavuttaa sellaisen itsetunnon, ettei oikeasti välitä yhtään siitä mitä muut ajattelee?

Niinhän se tahtoo mennä ihmisten miellyttämisessä, että kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle.

En oikein usko tuollaiseen itsetuntoon tai että olisiko sellainen edes hyväksi. Täydellinen välinpitämättömyys muiden mielipiteistä ei varmaankaan auta selviytymään hengissä tai menestymään elämässä. Siksi meitä ihmisiä ei ehkä ole luotu sellaisiksi. Pikemminkin on normaaliuden merkki tuntea tunne-elämän kipua. Eri asia on sitten, että elät niin kuin tykkäät, kuitenkin tuntien emotionaalisen kivun siitä, että et piittaa edes kenenkään todella läheisen ja tärkeän ihmisen sanomisista tai ajattelemisista. Silloin välillenne voi syntyä henkistä etäisyyttä. Tunnet piston asiasta, mutta teet kuitenkin juuri niin kuin lystäät. Siitä mielestäni on kysymys, että et lipsu linjastasi ja tavallaan maksat siitä jonkinasteisena pistelynä. Asioita voi tehdä, jos ne omasta mielestä ovat oikein, vaikka tuntisikin kipua niiden tekemisestä. Ei tarvitse eikä ehkä voikaan olla kivutonta, mutta se ei sitten merkkaa niin kovasti, kun ymmärtää, mistä se johtuu. Suurinta elämässä on tehdä päätöksiä ja toteuttaa niitä tietäen, että sinuun ja ehkä muihinkin koskee kovasti, kun niin tehdään, mutta tiedät, että päätökset ja niiden toteuttaminen on pitemmällä aikavälillä kaikkien etu. Että vaikka välit katkeaisivat, niin pidät kiinni siitä, mikä mielestäsi on oikein. 

Tuon saavuttamiseksi pitäisi olla todellinen sosiopaatti.

Aloittajahan nimenomaan mainitsi, ettei kuitenkaan olisi paha. Peilisoluthan toimivat myös niin päin, että kun ihminen hyväksyy itsensä täysin, ei muutkaan ole niin tuomitsevia. Se ei välttämättä tarkoita hyvää itsetuntoa vaan itsemyötätuntoa eli itsensä hyväksymistä karvoineen ja ruotoineen ei itsensä jalustalle nostamista vaan omana itsenään hyväksymistä.

Kun menettää monta läheistä ja rakasta ihmistä, alkaa ymmärtää, että aivan yks hailee mitä muut miettivät sinusta. Jos se elämän takaraja on usein mielessä ja osaa kuvitella itsensä viimeisiin hetkiin, voi kuvitella, että tuossa vaiheessa se ainakin kaduttaisi jos on elänyt elämänsä muiden ihmisten mieltymyksistä käsin. Siis sehän vasta hölmöä olisi! Oman elämän tuhlausta.

Ja kun sen oikein kunnolla sisältää, ei välitä enää muiden juoruiluista tai mielipiteistä, missään tilanteessa. Tämä ei tarkoita siyä, etteikö arvostaisi muita - pyrin kohtelemaan muita aina hyvin ja arvostaen. Mutta jos joku on ilkeä tai arvostelee, pistän sen tämän ihmisen pienuuden ja ilkeyden piikkiin. Ne ovat ominaisuuksia siinä ihmisessä, eivätkä liity minuun mitenkään.

Tutustu stoilaisuuteen.Sen filosofia perustuu siihen että ei välitä muista, Kohtele itsesi ja myös muiden hyvin.

En minä ainakaan mitenkään paha ole. Ei vaan todellakaan kiinnosta yhtään mitä muut ajattelee. Mielestäni olen suht. normaali ihminen miksi edes pitäisi miettiä että mitähän muut ajattelee.

Olin aikoinaan lapsen mukana sen terapiassa ja siellä terapeutin kanssa juteltiin juurikin tästä. Hän sanoi, että tyyliin 95% ihmisistä ajattelee juuri sitä että mitähän tuokin ajattelee, niin ei sinne montaa ihmistä jää jotka ajattelee sinusta yhtään mitään koska kaikkien aika menee siihen että se miettii että mitähän tuo ajattelee minusta.

Olkaa huoleti ei ketään kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät mitä ihmiset sinusta ajattelevat?

Eihän sitä voi tietääkään. Mutta kyse ei ole nyt siitä. Vaan siitä, ettei edes välitä mitä muut sinusta ajattelevat. Että se ei oikeastaan kiinnosta yhtään. Sitä ei edes ajattele, että mitä nuo muut ihmiset minusta ajattelevat, koko asia tuntuu niin yhdentekevältä. Haluaisin vinkkejä siihen miten tuollaisen itsetunnon saavuttaa. Ap

Suurin osa ihmisistä suurimman osan ajasta keskittyy itseensä joka tilanteessa. Niinhän teet sinäkin kun mietit että mitähän muut ajattelee sinusta. Tätä kun toitottaa itselleen tarpeeksi usein niin vähän helpottaa.

Minulla se johtuu vuosia kestäneestä koulukiusaamisesta.

Hyvä itsetunto on sitä, että nimenomaan välittää muista. Kuten vaikka tällaiseen keskusteluun osallistuminen, jonka näennäisesti epävarmempi aloittaa ja jota voi neuvoa seuraavan levelin saavuttamiseen.

Heikon itsetunnon omaava laittaa tällekin alapeukun tai poistaa koko ketjun, koska -winner-, paremman itsetunnon omaava vastaa tähän ja normaalin itsetunnon omaava uskaltaa jopa allekirjoittaakin, vaikkei mitään pakkoa siihen olisi. Hyvän itsetunnon omaava jatkaa keskustelua aiheesta, koska se on osa normaalia vuorovaikutusta ja kiinnostuneisuutta toisesta, vaikkei koskaan tunnettaisi tai tavattaisi paitsi ohimennen parin vastauksen verran.

-winner-

Hyvä itsetunto ei tarkoita sitä että on immuuni muiden ihmisten jutuille, vaan sitä että hyväksyy itsensä vikoineen päivineen. Monet arkailevat myöntää puutteitansa, sillä luulevat olevansa huonompia ihmisiä niiden takia. Läheiset kannattaa valikoida niin, ettei ole tekemisissä sellaisten kanssa jotka saavat tuntemaan itsesi jatkuvasti huonoksi. 

Kun tarpeeksi vanhenee niin ei enaa kiinnosta pahemmin toisten mielipiteet itsesta. Eli aika korjaa tamankin asian.

Onko muuten jonkun elamanlaatu parantunut siita etta huolehtii kauheasti koko ajan mita nuo muut ajattelee minusta? Tai onko ne muut alkaneet tykkaamaan itsesta enemman jos jaksaa koko ajan pelata niitten mielipiteita ja ajatuksia ja yrittaa olla mieliksi toisille?

Tuskinpa. Turhaa ajanhukkaa siis vatvoa tuollaista. 

Itsetuntemus. Ainoa tapa. Satun olemaan sellainen.

Itseäni hieman yllättäen auttoi esimiesasemaan nouseminen työntekijöiden joukosta. Aluksi oli haastavaa, koska suht' nuoresta iästäni huolimatta ohitin valinnassa monta kokeneempaa työntekijää, ja osan mielestä olin jo siksi väärä valinta. Siihen kun lisätään se millä tyylillä osa työntekijöistä puhui joka tapauksessa kaikista pomoista oli syytä tai ei, niin tiesin että ns. paskaa minustakin puhutaan selän takana. Eikä se puhuminen tapahtunut ihan kokonaan selän takanakaan. 

Aluksi se stressasi kovin, mutta itse olin tieni valinnut. Usein mietin asiaa, erilaisia tilanteita (esim. kokousten vetämisiä) ja miten olin ja sanoin. Onneksi itseäni vanhempi perhetuttu oli ollut pidempään esimiesasemassa, ja hänen kanssaan pääsin joskus asiaa purkamaan. Hän oli oikeastaan jonkinlainen mentori. 

Kolme vuotta kului uudessa roolissa ja taas kerran tavatessamme perhetuttu kyseli miten töissä menee. Tajusin, etten ollut hetkeen miettinyt enää mitä joku minusta töissä ajattelee tai mitä mahdollisesti minusta sanotaan. En ole sen koomin miettinyt moisia, ja sama on siirtynyt myös yksityiselämään.  

Henkinen kasvu. Etsi sitä. Opit itsesi läpikotaisin ja ne kohdat, joita muut sinussa soittelevat. Muihin et voi juurikaan vaikuttaa, pelkkään sisäiseen oloosi. Lopulta voi jopa alkaa rakastaa niitä, jotka ennen saivat sinut "tiloihin".

Finlandia Vodka. Mutta älä ota liikaa.

Tulee iän myötä , jos alla jo kodinperintönä tullut esimerkki ja luontaisesti hyvä itsetunto empatiakykyineen. 

Mulla on hyvä itsetunto mutta kyllä välitän mitä esim puolisoni ja lapseni minusta ajattelee. Olisi aika outoa jos ei välittäisi. 

Jos elät niin, että yrität koko ajan osoittaa muille jotain, koko minäkuvasi rakentuu muiden hyväksymisen varaan. Siitä seuraa, että alat tarvita muita koko ajan enemmän, mutta yhtäaikaa koet yltyvää riittämättömyyttä. Kun riittämättömyyden ja vaille jäämisen tunteet alkavat hallita elämääsi, alat häpäistä itseäsi eri tavoin. Altistut masentumiselle ja alat kieroilla ja valehdella itsen esityksesi ylläpitämiseksi. Surkeaa siinä on, että sellainen ihminen tekee mitä tahansa, kunhan näyttäisi joltain muille sen perusteella, mitä hän itse kuvittelee toisten hänestä ajattelevan. Sellaisen mielikuvitusmaailman keskellä koko ihmisestä tulee surkein mahdollinen otus. Onkin aika kuvaavaa, että nämä esittäjät ei osaa olla yksinään, koska täytyy aina ollu joku muu seurana, että pärjää itsensä kanssa. Ainoa tapa siitä ulos on tajuta olla vain aito itsensä ja lopettaa se esittäminen kaikkineen. Ainoa tapa olla kaikkineen aito on todellinen itsetuntemus eikä mikään omaksuttu identiteetti. Ymmärrän, mitä aloittaja tarkoittaa, että ei välitä mistään. Se tukee siitä, että ei tarvitse ketään ulkopuolisia määrittelemään itseä itselle missään asiassa. Se ei tarkoita inhimillistä kylmyyttä tai empatian puutetta, vaan pelkkää omaa riittävyyttä vapautumaan olematta kenenkään muun vietävissä missään itseen liittyvässä asiassa. Todellinen itsetuntemus on parasta, mitä elämässä voi saada.

Kun elämä on tarpeeksi kauan potkinut päähän, vaikka olet yrittänyt kaikkesi sopiaksesi "muottiin", niin jossain vaiheessa sitä vain antaa periksi. Ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut ajattelevat. Siinäpähän jeesustelkoot, minä olen mitä olen. 

Ja ihan oikeasti; ei kai elämän tarkoitus ole se, että pitää olla muiden silmissä "hyväksyttävä". Itse en ainakaan s*tana vieköön yritä olla enää mitään muuta, kuin mitä oikeasti olen. Jos en kelpaa näin, niin eipä totisesti ole minun murheeni.