Minun täytyy esittää roolia kaikissa suhteissani jotta minut hyväksytään

Kuulostaa uskomattoman raskaalta sekä jos täytyy vetää roolia ja että "saisi olla huonolla tuulella". Miksi ihmeessä toiselle täytyy räjähtää tai olla itse huonolla tuulella? Ettekö osaa puhua asioita asiallisesti? Jos työpäivä tai joku muu asia on mennyt huonosti, kertokaa siitä kumppanille. Ei tietenkään jatkuvasti tarvitse olla joku hymy kasvoilla ja nauraa kikattaa iloisesti, mutta ei tarvitse myöskään mököttää tai olla tuppisuu aiheettomasti, koska silloin toinen ihmettelee että onko jokin vialla. Itse seurustelin naisen kanssa, jolla oli välillä masennusjaksoja kun ei mitään huvittanut tehdä ja kaikki oli huonosti. Lopulta hän sanoi, ilman mitään keskusteluja tai selityksiä, että ollaan vain ystäviä. Pistin siinä vaiheessa koko pelin täysin poikki, koska ajattelin että ystävyyskin on samanlaista kylmää/kuumaa-riepottamista.

Jos ette voi olla omana itsenänne suhteessa, niin silloin on väärän kumppanin kanssa. Joku raja tuossakin touhussa täytyy olla. Eikä se sinkkuus ole mikään "sosiaalinen epäonnistuminen", vaikka jotkut niin kapeakatseisuuttaan ja kypsymättömyyttään väittäisikin. Luonnetta voi kehittää ja samalla olla oma itsensä.

-M36

Kiitos kommenteista. Lohduttavaa, toisaalta surullista, että samanlaisia ajatuksia on noin monella muullakin. Sain paljon mietittävää!

Suvussani on as-kirjon ihmisiä, mutta en koe itse olevani sellainen. Tai kenties olenkin lievä, mutta tottunut sitten feikkaamaan ja toimimaan jokseenkin normaalisti, mutta se kuormittaa, kun ei saa esimerkiksi vetäytyä rauhaan omiin oloihinsa vaan odotetaan jatkuvaa osallistumista ja mukavana oloa, myös viihdyttämistä. 

Uskon perusilmeeni olevan sen verran yrmeä, että vaikuttaa suhtautumiseen, vaikka olisin neutraali. Suupielet kun menevät alaspäin.. Saisikohan niitä takaisin ylös jollakin kasvojoogalla sitten. Luen mielelläni lisääkin kokemuksia ja otan vastaan kaikki (apu)keinot aiheeseen liittyen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen leikitellyt ajatuksella että olisin viikon verran täysin oma itseni, ilmeetön ja varmaankin tylyn perusilmeen omaava matami. Mitähän olisi pahinta, mitä voisi sattua? Onko joku testannut tällaista? Ap

Mulle alkaa miesystävät valittaa, että miksi en hymyile ja että olisin kaunis jos hymyilisin. :D Suhteen alussa he varmaan näkevätkin minusta ihan eri version, kun olen kauhusta kankeana ja rooli päällä, koska jännitän ihmisten seurassa. Sitten se rento roikkuva yrmynaama perusilme (vaikka olisin hyvällä tuulella) kotioloissa yllättää.

Näin vanhemmiten sitä ikäänkuin päästää irti ihan itsestään noista rooleista... ehkä sitä joskus on sitten hömpsähtänyt oma itsensä. Muiden silmissä olen varmaan vähän outo jo nytkin, mutta..... mitä sitten? =)

NepsyN, kohta 40v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Olen päättänyt olla yksin ainakin toistaiseksi. En jaksa sitä, että minun pitäisi sietää toiselta vaikka mitä, mutta itse en saa pahoittaa mieltäni edes hieman tai olla puolta tuntia huonolla tuulella. Tukahduttavaa. 

Tuo on muuten juuri mitä tarkoitan.. Miehen kanssa esimerkiksi hyvin usein kyselen miten menee ja mitä kuuluu, onko tyytyväinen ja onnellinen ja höpötän, viihdytä häntä hulluttelemalla. Itse en "saa" olla huonolla tuulella tai siltä juuri tuntuu. Mies vetäytyy omiin oloihinsa, jos niin joskus olen. Ap

Mun ex just otti välimatkaa ja vetäytyi omiin oloihinsa, kun olin allapäin. Jos asiasta koetin jutella, niin mies oli vain sitä mieltä, että "ei tätä suhdetta kannata jatkaa kun et ole mun kanssa onnellinen". Jotenkin hän koki kaikkien mielialojeni kohdistuvan juuri häneen, eli jos olin surullinen tai pahalla päällä niin hän kai koki minun syyllistävän häntä. Ei se siitä keskustelemalla muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa uskomattoman raskaalta sekä jos täytyy vetää roolia ja että "saisi olla huonolla tuulella". Miksi ihmeessä toiselle täytyy räjähtää tai olla itse huonolla tuulella? Ettekö osaa puhua asioita asiallisesti? Jos työpäivä tai joku muu asia on mennyt huonosti, kertokaa siitä kumppanille. Ei tietenkään jatkuvasti tarvitse olla joku hymy kasvoilla ja nauraa kikattaa iloisesti, mutta ei tarvitse myöskään mököttää tai olla tuppisuu aiheettomasti, koska silloin toinen ihmettelee että onko jokin vialla. Itse seurustelin naisen kanssa, jolla oli välillä masennusjaksoja kun ei mitään huvittanut tehdä ja kaikki oli huonosti. Lopulta hän sanoi, ilman mitään keskusteluja tai selityksiä, että ollaan vain ystäviä. Pistin siinä vaiheessa koko pelin täysin poikki, koska ajattelin että ystävyyskin on samanlaista kylmää/kuumaa-riepottamista.

Jos ette voi olla omana itsenänne suhteessa, niin silloin on väärän kumppanin ka

Tuo suhteeseen omana itsenään meneminen on kinkkinen juttu, etenkin jos on taipumusta masennukseen tai vastaavaan. Koska ihastuneena ihminen on aina erilainen kuin arkisessa normaalitilassa. Masentunutkin tuntee olevansa elossa, kokee todennäköisesti elämällä olevan merkitystä, väsynyt ja lamaantunut keho saa energiaa aivan eri tavalla. Ja kun se alun ihastusmyräkkä sitten laantuu, niin keho rentoutuu ja palaa alkuasetuksiin.

Minä olen viimeisiin suhteisiin alkaessani kertonut kumppaniehdokkaalle rehellisesti, millainen olen. Että en ole välttämättä mukava ihminen, olen masentunut ja passiivinen. Ja että monta suhdetta on mennyt jo mönkään, koska kumppani ei ole uskonut kun olen hänelle kertonut millainen olen, ja sitten yllättynyt ja pettynyt arjen laskeuduttua kuvioon. Mutta eivät he usko. Eivät tietenkään, koska näkevät loputtoman iloisen ja nauravaisen naisen, joka pursuu energiaa ja hyvää mieltä.

Kauhea ajatus että pitäisi esittää jotain roolia! Miten sitä jaksaa elää ylipäätään?

On todella surullista että ihminen ei uskalla olla oma itsensä hylätyksi tulemisen pelosta.

Pitää ikäänkuin ostaa koko ajan hyväksyntää. Se on todella kamala ajatus. Ja surullinen.

Oletko ajatellut onko ihminen joka sinua ei sinuna hyväksy edes sinun arvoisesi? Ei se ainakaan ole mitään rakkautta.  

Toden näköisesti pelkäät yksin jäämistä ja oloa niin hysteerisesti että  suostut kieltämään itsesi. Se ei todellakaan ole hyväksi mielenterveydelle.  Harkitsisin keskusteluapua tilanteessasi.

Vierailija kirjoitti:

Outo logiikka. Jos vedät roolia, niin eihän ne silloin pidä sinusta vaan siitä roolihahmosta.

Et ilmeisesti ymmärrä että joskus/ainakin jonkun aikaa valheellinenkin kanssakäyminen on parempi kuin ei mitään. Jos kokemus osoittaa että omana itsenään jätetään kaikesta ulkopuolelle eikä kukaan ole kiinnostunut olemaan yhteydessä, on ihan inhimillistä ajautua esittämään jotta olisi edes jotain ihmiskontaktia elämässä. Väliaikaisesti saattaa unohtaa että kaikki perustuu valheelle, ja edes hetkellisesti on tunne että ympärillä on ihmisiä. Se täydellinen yksinäisyyden tunne on aika murskaava.

Mutta kyllä ainakin mikä tiedän ja tiedostan etteivät ne ihmiset pidä _minusta_, ja tämä onkin "lempiaiheeni" joka pyörii mielessä yön pimeinä tunteina. 

Jos on jotain neuropuolen ongelmaa niin se selittänee ja youtubesta löytyy miljoona videota aiheesta. Toki sekin voi traumatisoida, jos elää neuroepätyypillistä vanhempaa miellyttäen ja saa liian vähän lämpöä.

Nuo tunnelukot joo... itselleni niissä on asiat esitetty liian heppoisasti ja vain itseä "syyllistäen" = minussa on jotain vikaa, kyn on lukko x ja y...

Olen terapiani puolivälissä. Ainoa, mikä on auttanut, on ihan liian harvoin tarjolla oleva realismi. Onneksi niitäkin terapeutteja on joitakin ja YouTubessa apua esim. Patrick Teahan ja Tim Fletcher. Realiteetit ovat ne, että lapsuusolot ovat synnyttäneet CPTSD:n, jonka johdosta en osaa pitää rajojani, en tunnista tarpeitani ja taistele/pakene-reaktion sijaan reagoin seuraavalla asteella: miellytä/ jäädy. 

Realiteetti on se, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mistä syystä olen joutunut suhteisiin persoonallisuushäiriöisten ihmisten kanssa, jotka jatkavat sitä, että vain heidän tarpeillaan on väliä ja minä olen heitä varten.

Koska en pelkää yksinoloa enkä ole motivoitunut pistämään itseäni sivuun laittaakseni jonkun toisen edelle, olen ikisinkku, kunnes löydän terveen ihmisen - luultavasti siis loppuelämäni.

Vierailija kirjoitti:

Olen leikitellyt ajatuksella että olisin viikon verran täysin oma itseni, ilmeetön ja varmaankin tylyn perusilmeen omaava matami. Mitähän olisi pahinta, mitä voisi sattua? Onko joku testannut tällaista? Ap

Miettisin sinuna ennemmin, miksi toi on perusolotilasi? Jos mä oon oma itseni se tyyppi on ihan hyvällä tuulella.

"Olemalla oma itsesi saat elämääsi ne ihmiset jotka haluavat olla sinun itsesi kanssa <3 "

Entäs kun kukaan ei halua? Ja ainakaan mun tapauksessa ei kyse ole mistään ilmiselvästä; en ole ilkeä, en hyväksikäytä muita (päinvastoin yritän olla avulias), jne, eli en tiedä syytä miksi minusta ei pidetä. Mutta kun lopetin esittämisen ja ihmissuhteiden yksipuolisen kannattelun, jäljelle jäi 0, eikä ketään ole viimeisen 10 vuoden aikana tullut tilalle omasta yrityksestä huolimatta. Ei se elämä ole mitään utopiaa, jossa "kunhan lakkaat yrittämästä niin löydät kyllä oikeat ihmiset". Eivät kaikki löydä, ikinä.

Ap vaikuttaa olevan oikeasti masentunut, muttei tunnista sitä. Sama tapahtui itsellenikin. Onneksi lääkäri väänsi rautalangasta.

Sen iloisen viihdyttämisen nimi on tunnetyö. Hyvässä suhteessa molemmat tekevät sitä tasapuolisesti.

Minua jäi mietityttämään, miksi et ole aidosti iloinen, onnellinen ja positiivinen.

Eihän kenenkään elämä kaiken aikaa yhtä auvoa ole mutta voisitko miettiä, mikä sinut saisi oikeasti iloiseksi, niin ettei se olisi rooli.

Vierailija kirjoitti:

Minua jäi mietityttämään, miksi et ole aidosti iloinen, onnellinen ja positiivinen.

Eihän kenenkään elämä kaiken aikaa yhtä auvoa ole mutta voisitko miettiä, mikä sinut saisi oikeasti iloiseksi, niin ettei se olisi rooli.

Tuo on ihan normaalia lapsuudessa traumatisoituneille. Ei siitä pääse ilman terapiaa.

Eilen oli kohtaaminen jossa esitin iloista ja puuhakasta oikein olan takaa, tulee selkäytimestä enkä tajua tilannetta kuin vasta jälkeenpäin kun olen ahdistuneena hirveässä syöverissä täysin loputkin voimat menettäneenä. Valvoin yöllä, ylikuerroksilta ja ahdisyuneilta ajatuksilta en saanu unta.

Minun pitää lopettaa toi esittäminen, mutta se laukeaa käyttöön huomaamattani! 

Jos jonkun omana itsenään oleminen tarkoittaa negatiivista, tympeää, valittavaa, vähän vihamielistäkin olemista, niin eihän se mikään ihme ole, että muut eivät viihdy tuollaisen seurassa. Ei muilla ihmisillä ole velvollisuutta kantaa tuollaista taakkaa sinun puolestasi.

Joten sitten ei ole vaihtoehtoina muuta kuin esittää positiivisempaa tyyppiä tai olla yksin. Toki ne aggressiot voisi käsitelläkin, mutta harva siihen kykenee.

Ap, koeta vähentää riippuvuuttasi ihmisistä ja hanki itsellesi hyviä tai ainakin yksi hyvä ystävä.

Ystäville ei ikinä tarvitse esittää mitään.

Muutoin ihmissuhteet ovat aina esittämistä. Elämä on sellaista ja se täytyy vaan hyväksyä.

Kaverin terapeutti varmaankin alkoi hakemaan tuota, että ole vain oma itsesi. Kaveri sitten muuttuikin nopeasti omaksi itsekseen eli aggressiiviseksi, väkivaltaiseksi ja valehtelevaksi hirviöksi. Terapeutti on varmaan nyt tyytyväinen, kun hoito tehoaa. Itse en ole enää kaverin kuulumisia kysellyt.

Missä menee raja esittämisen ja hyvien tapojen välillä? Itsellä menee hyväntuulisuus, iloisuus, kohteliaisuus ihan överiksi. Se on se joka syö. Miten saisin maltettua olla ihan vaan hillitysti myönteinen?