Minun täytyy esittää roolia kaikissa suhteissani jotta minut hyväksytään
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Tunnen, että ollakseni hyväksytty ja rakastettu, minun täytyy vetää iloisen ja positiivisen ihmisen roolia. Heti jos se vähän herpaantuu, käytös minua kohtaan muuttuu vastaavasti kylmemmäksi ja tunnen ettei minua hyväksytä. Aika raskas ajatus joutua esittämään kotoa lähtien tuota iloisen ihmisen roolia lopun elämäänsä.
Miten tuosta saisi opittua pois? Onko vastaavassa tilanteessa muita, kuuluuko sosiaalisissa kanssakäymisissä aina vähän esittää, jopa oman aviomiehen kanssa?
En koe, että ilman tuota esitystä minua itseäni rakastettaisiin tai pidettäisiin arvossa. Tästä olen tehnyt huomioita ihan jopa asioidessani eri liikkeissä. Kun olen ollut esittämättä, minua kohtaan ollaan jotenkin tympeitä. Toisaalta kun vedän rooliani, saan palautetta että olen ihanan iloinen ja mukava ihminen. Mikä on tietysti oikein hyvä palaute. Haluaisin vain olla oma itseni enemmän ja toisinaan olla myös huonolla tuulella, mutta kanssaihmiset "eivät anna", kun sanaton palaute on heti niin murskaavaa ja tympeää.
Kommentit (102)
En osaa sanoa, mistä tuo johtuu, mutta noista kauppareissuista tuli mieleen, että sulla saattaa olla ns. perusilme sellainen, että muut tulkitsevat sen negatiiviseksi. Eli oma olosi on neutraali, mutta muut näkevät yrmeän ilmeen. Jos siitä on kyse, sitä onkin hankala saada korjattua, koska eihän omiin kasvonpiirteisiinsä pysty vaikuttamaan, ainakaan ilman plastiikkakirurgiaa! Mutta niinkuin joku jo sanoikin, noissa satunnaisissa kohtaamisissa voi esittää positiivisempaa kuin on, koska siitä tulee kaikille hyvä mieli. Itse asiassa sinullekin tulee hymyilystä parempi mieli, koska aivosi tulkitsevat hymyn niin, että sulla olisi hyvä olla, vaikkei alunperin ollutkaan.
Noh, luuletko ettet ylitulkitse kavereitasi? Jos menet tapaamiseen naama mutrussa ja vastailet yksisanaisesti, niin kyllä minulle tulisi hankala olo. Vakavoituisin itsekin ja olisin varuillani. Eri asia tietysti jos kaveri suostuu puhumaan siitä mistä kiikastaa.
Onko sinulla joku sellainen tarve, että on pakko olla suhteessa? Oletko ns. henkilö joka jostain syystä rakentaa onnensa muiden kautta (ns. läheisyysriippuvainen tai vain normien mukaan menevä)?
Nimittäin, niin ei oikeasti tarvitse elää! Jos tuntuu siltä, että parisuhde aina pakottaa sinut elämään itsesi vastaisesti, niin miksi ryhdyt moiseen?
Totta kai, ei terveessä parisuhteessa paskaan tyydytä vaan sen pitäisi olla kompromissi, josta molemmat saavat jotain hyvää. Valitettavasti ei aina näin mene.
Outo logiikka. Jos vedät roolia, niin eihän ne silloin pidä sinusta vaan siitä roolihahmosta.
Kyllä vaan moni mies haluaisi tunkea minut nätin nuken muottiin. Eipä paljon kiinnosta. Ostakoon muovisen version.
Se on ärsyttävää kyllä kun joskus kun olen hiljaa ja perus vakava ilme naamalla niin luullaan että olen suuttunut ja tyly. Kun taas jotkut on aina sen oloisia ja se ei ole ongelma. Se että usein olen iloinen ja höpötän small talkkia ei tarkoita että niin pitäisi toimia 24/7 sillä se vakavampikin minä on ihan yhtä luonnollinen osa minua kuin se höpöttäjäkin.
Kuulostat täysin minulta. Paitsi mieheni kanssa pystyn olemaan oma itseni ja hän onkin koko maailmassa ainoa ihminen, jolle voin suuttua tai edes olla millään tapaa negatiivisella tuulella. Yleensä hymyilen ja miellytän reippaana ja mukavana töissä koko pöivän kaikkia ja sitten tulen kotiin ja räjähdän miehelle. :( Hän ei tietenkään ansaitse sellaista.
On tuttua. Mies suuttuu jos olen pahalla tuulella, väsynyt, ärsyyntynyt. Ainoastaan iloisuus sallittu. Ystävät pitävät minusta kaikkine tunteineni, mutta kotona ahdistaa.
Ole ihan huoleti perseeseen ammuttu oma itsesi. Pääset olemaan oma itsesi ihan itseksesi.
Esitän kaikille. Jopa aikuisille pojilleni (kolme). Jos en tee niin, pojat eivät pidä yhteyttä. Kovin kovin raskasta ja itsemurhatapa on suunniteltu..Ja sydänkohtaus toiveissa iltaisin.,Lievä on kyllä ollutkin joskus.,Apua en sitten soita, jos kohtaus tulee. Antaa mennä vaan. Voin lähteä. Saavat sitten vakuutuskorvaukset.
Fake it till you make it. Minusta on tullut oikeasti iloisempi ja positiivisempi kuin kuusi vuotta sitten. Varsinkin tämän nykyisen työni alussa menin töihin aika synkeissä mietteissä, mutta töihin tullessani vedin kasvoilleni sen iloisen maskin. Kymmenessä kuukaudessa siitä on muokkautunut osa omaa persoonaani, ja sen ansiosta työnteosta on tullut kivaa.
Olen tavallaan asiakaspalvelija, ja ne pienet jutut kun saa "asiakkaan" tyytyväiseksi saa minutkin hyvälle tuulelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tänään mietin tätä samaa asiaa töissä. Mieleen tunkee vuosi vuodelta äänekkäämpi ajatus, ettei minulla ole tilaa olla oma itseni. Sama asia töissä, parisuhteissa, missä hyvänsä.
Minulle tarjotaan kiltin raasukan ja muita ikihymy naamalla palvelevan kynnysmaton roolia. Olen jo sen ikäinen, etten vaan enää jaksa.
Mitähän tapahtuisi jos me ikuiset kynnysmatot muutettaisiin yhdessä vaikka jonnekin kommuuniin? Voisi olla hauska ihmiskoe.
Koittakaa tuoda esiin niitä negatiivisiakin ajatuksia vaikka kuivan huumorin keinoin? Minulle ainakin auttoi tämä.
Vierailija kirjoitti:
Fake it till you make it. Minusta on tullut oikeasti iloisempi ja positiivisempi kuin kuusi vuotta sitten. Varsinkin tämän nykyisen työni alussa menin töihin aika synkeissä mietteissä, mutta töihin tullessani vedin kasvoilleni sen iloisen maskin. Kymmenessä kuukaudessa siitä on muokkautunut osa omaa persoonaani, ja sen ansiosta työnteosta on tullut kivaa.
Olen tavallaan asiakaspalvelija, ja ne pienet jutut kun saa "asiakkaan" tyytyväiseksi saa minutkin hyvälle tuulelle.
Kyllähän tuo töissä toimiikin, mutta ap taisi tarkoittaa sellaista kaikki elämän sosiaaliset suhteet läpäisevää ja koko elämän kestänyttä jatkuvaa toisille miellyttävänä, iloisena ja vaivattomana olemisen pakkoa. Kun vaan hymyilet ystävällisenä kaikille ja sisäisesti murenet. Niin tiedän tunteen.
Entä jos oot autismin kirjolla? Sillon on just tollasta.
Vierailija kirjoitti:
Olen leikitellyt ajatuksella että olisin viikon verran täysin oma itseni, ilmeetön ja varmaankin tylyn perusilmeen omaava matami. Mitähän olisi pahinta, mitä voisi sattua? Onko joku testannut tällaista? Ap
Sosiaalinen itsemurha se on. Itse tein näin ja enää ei ole ketään muita ihmisiä ympärillä kuin entinen aviomies ja lapsi ja hekin vain olosuhteiden pakosta.
Itse en jaksa enää esittää ja näytellä roolia johon muut minut haluaisivat istuttaa. Muut ihmiset jollain tavalla vaistoavat tämän ja koska eivät saa minulta haluamiaan repliikkejä ja palveluita niin nopeasti kyllä katoavat elämästä.
Joudut itse miettimään minkä arvon annat sosiaalisille suhteille eli minkä verran olet valmis tekemään myönnytyksiä asian suhteen.
ei tarvii miellyttää kunhan on asiallisen kohtelias
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaisi siltä, että voisin ollakin. Vinkkejä miten tuollaista voi alkaa työstämään? Miellyttäjä olen ehdottomasti! Ap
Kunnes sitten näytät todellisen minäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen leikitellyt ajatuksella että olisin viikon verran täysin oma itseni, ilmeetön ja varmaankin tylyn perusilmeen omaava matami. Mitähän olisi pahinta, mitä voisi sattua? Onko joku testannut tällaista? Ap
Sosiaalinen itsemurha se on. Itse tein näin ja enää ei ole ketään muita ihmisiä ympärillä kuin entinen aviomies ja lapsi ja hekin vain olosuhteiden pakosta.
Itse en jaksa enää esittää ja näytellä roolia johon muut minut haluaisivat istuttaa. Muut ihmiset jollain tavalla vaistoavat tämän ja koska eivät saa minulta haluamiaan repliikkejä ja palveluita niin nopeasti kyllä katoavat elämästä.
Joudut itse miettimään minkä arvon annat sosiaalisille suhteille eli minkä verran olet valmis tekemään myönnytyksiä asian suhteen.
Oletko miettinyt että se olet sinä itse joka sen roolin on tehnyt, ei muut. Olet ikäänkuin huijannut alunperinkin muita, ei sellainen toimi lopulta. Olemalla oma itsesi saat elämääsi ne ihmiset jotka haluavat olla sinun itsesi kanssa <3
Porvoosta on tämä.