Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Joo ja köyhyys ei auta. Mihinkään ei ole varaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa porukkaa.

Totta kai minä elän, minulla on monta rescuekissaa ja mies jotka tarvitsevat minua. Minua tarvitaan.

Minulla ei ole yhtään kissaa tai muutakaan lemmikkiä.  Ei lapsia, eikä parisuhdettakaan.  Yksi ex-vaimo on, jonka kanssa ollaan väleissä edelleen.  Mutta minua ei oikeasti tarvitse kukaan.  

Eikä tarvitse tarvitakaan.  En elä siitä, että joku muu tarvitsee minua täyttämään aukon omassa elämässään.  Koen kuitenkin eläväni aika hyvää elämää.  Tarvitsemani perustarvehierarkian jutut on kunnossa. Niin kuin täällä monella muullakin. 

Alimman tason perustarpeet on ihan fyysisiä tarpeita: katto pään päällä, ei kärsi vilua tai nälkää.  Näissä on myös hoivaamisen tarve, jota varten Suomessa on valtava määrä koiria, kissoja mui

Kun vastaa itselleen, voi olla "täsmälleen samaa mieltä". 

Vaimon kanssa elettiin muutama eka vuosi, sen jälkeen ollut yhtä taaperrusta aamusta iltaan aamusta iltaan jne.

Vierailija kirjoitti:

"--Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. Kaikki ei mennyt kivuttomasti. --"

 

Juuri näin, heittäydyit uuteen. Samoin komppaan muutama viesti aiemmin erästä joka kirjoitti uuden kokeilemisesta, edes vähän erilaisten asioiden kokeilemisesta. 

Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. 

Mutta pitää uskaltaa. 

Minulle tällainen oli sijaisvanhemmaksi ryhtyminen, todentotta se oli valtava heittäytyminen tuntemattomaan (määräajaksi pois vakityöstä, hoitamaan lasta josta en tiennyt mitään jne)

Heittäydyin uuteen. Jäin pois vakituisesta työstä ja jätin säännölliset tulot. Lähdin opiskelemaan uutta ammattia, joka todella kiinnostaa, vaikka tulevaisuus on epävarma ja tosiaan opiskelijan arki on kitumista ilman rahaa.

    Mutta ei se muuttanut sitä perussyytä miksi elämä tuntuu tyhjältä. 

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Olen ollut aloitteellinen ihan hävettävyyteen asti. Opetellut uusia kieliä ja opiskellut toisen maisterintutkinnon.

Lopputuloksena päädyn aina yksin kotiin istumaan ja selaamaan kännykkää, kun mikään kokeiltu ei ole ollut innostavaa tai nautittavaa, aloitteet eivät ole johtaneet mihinkään, ja yhä olen yksin ilman mitään päämäärää tai intohimoa. On aika alentuvaa kuvitella etteivät kaltaisena vaan ole hoksanneet "kokeilla jotain uutta" tai he "eivät viitsi poistua mukavuusalueelta". 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistunut, joten kopioin avainlauseet:

>> Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. >>

Miten olisi käynyt, jos kukaan ei olisi lähestynyt sinua romanttisessa mielessä? Tai jos olisit itse tehnyt aloitteen saamatta vastakaikua?

Mietipä sitä, ennen kuin latelet viisauksiasi.

Samaa meinasin sanoa. Nämä "lähdet vaan mukaan juttuihin kun joku kysyy" / " anna ihmisille mahdollisuus" eivät ilmeisesti ollenkaan ymmärrä, että kaikille todellakaan ei ole ketään ehdottelemassa tekemisiä, eikä ketään pyytelemässä treffeille. Minä sanon kaikkiin kutsuisin kyllä, mutta .. se kaikki on nolla.

(Ja joo, olen itse aloitteellinen, mutta kun ne aloitteet torjutaan. Esim just eilen kutsuin parin vuoden ajan tuntemani kollegan, jota pidän siis jo ihan kaverina, kyläilemään uuteen asuntooni, ja hän reagoi vain peukkuemojilla. Auts.)

Vierailija kirjoitti:

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Olen ollut aloitteellinen ihan hävettävyyteen asti. Opetellut uusia kieliä ja opiskell

Vau mikä elämä, kokeilepa kiitollisuuspäiväkirjaa.

Jep, jouduin tk-eläkkeelle mt-ongelmien vuoksi ja ikää vasta 30v. Olen täysin eristäytynyt kaikesta, tuntuu että odotan vain kuolemaa tässä. Missään en ole onnistunut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Kyllä, ihailen kaikkea todella kaunista mitä luonnossa on. Mutta ja suuri mutta, syöpäsairaana ei pysty eikä kykene, valitettavasti, etenemään kuin päivän kerrallaan. Todeta vain että: haaveet kaatuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Olen ollut aloitteellinen ihan hävet

En ole uskovainen enkä "henkistynyt", kiitos vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistunut, joten kopioin avainlauseet:

>> Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. >>

Miten olisi käynyt, jos kukaan ei olisi lähestynyt sinua romanttisessa mielessä? Tai jos olisit itse tehnyt aloitteen saamatta vastakaikua?

Mietipä sitä, ennen kuin latelet viisauksiasi.

Ja etenkin jos tuota kautta elämään tullut ihminen, joka oikeasti välittää juuri Sinusta.

Itse kun olen suhteissani ollut aina vain se Joku kuka-tahansa, jonka kanssa ollaan kun halutaan vaan olla yhdessä jonkun kanssa, muttei niin väliä sillä kenen kanssa on.

Ja se vain rikkonut enemmän ja lisännyt ulkopuolisuuden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistunut, joten kopioin avainlauseet:

>> Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. >>

Miten olisi käynyt, jos kukaan ei olisi lähestynyt sinua romanttisessa mielessä? Tai jos olisit itse tehnyt aloitteen saamatta vastakaikua?

Mietipä sitä, ennen kuin latelet viisauksiasi.

Ja etenkin jos tuota kautta elämään tullut ihminen, joka oikeasti välittää juuri Sinusta.

Itse kun olen suhteissani ollut aina vain se Joku kuka-tahansa, jonka kanssa ollaan kun halutaan vaan olla yhdessä jonkun kanssa, muttei niin väliä sillä kenen kanssa on.

Ja se vain rikkonut enemmän ja lisännyt ulkopuolisuuden tunnetta.

Tuttua. Minä olen ollut aina tuo _kaikissa_ihmissuhteissani, ja se on kieltämättä traumatisoinut vaikeasti.

Aargh, olenko ainoa jolla tuo Lainaa-toiminto ei toimi? Tai siis jos vähänkin pidempi viesti johon haluaa, vastata, se ei tule näkyviin vaan katkeaa kesken?

Halusin siis vastata tuohon kun joku kirjoitteli Maslown tarvehierarkiasta ja vastasin siihen että täsmälleen samaa mieltä johon joku vastasi:

Kun vastaa itselleen, voi olla "täsmälleen samaa mieltä". 

 

Olen siis eri vastaaja kuin tuo joka kirjoitti tarvehierarkiasta mutta tosiaan, olen samaa mieltä. Ja itseasiassa kirjottelin juuri pari päivää sitten samasta asiasta masennusta koskevaan ketjuun, koska näen että tarvehierarkiasta voi löytyä mahdollisesti helpotusta siihen tai siis keinoja miten ainakin lievästä masennuksesta voi yrittää löytää tietään ylös. Kuten myös vastauksia voisi löytyä tämän ketjun osallistujille jotka eivät koe elävänsä vaikka elävät. 

 

Tosin alkuperäistä kirjoittajaa haastaisin siinä, että tuo hellyyden/läheisyyden tarpeen täyttäminen esimerkiksi lemmikkien kautta ei kuulu ymmärtääkseni ihan alimmalle tasolle. Vaan se kuuluu vasta kolmannelle tasolle perus- ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen. Lisääntyminen ja seksi ainakin joissakin näyttää tosin kuuluvan ihan ensimmäiselle tasolle yhdessä ruoan ja levon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa kirjoittajista on selvästi masentuneita, kuten edellä jo 118 totesikin. Itse sain avun mielialalääkkeistä, ja muutos elämään oli todella suuri. Pitkään ihmettelin usein, että näinkö helppoa ja hyvää elämä on muilla ollut koko ajan!

Tiedän että kaikilla lääkkeet eivät toimi niin hyvin, mutta kannattaa kokeilla ja vaihtaa toiseen lääketyyppiin jos ensimmäinen ei auta. Muutos parempaan voi olla iso.

 

 

Suurempi ihme kai se olisi jos tällainen ketjussa moneenkin kertaan kuvailtu elämäntilanne ei saisi masennusta aikaan. Ja siitä sitä vasta pitäisikin huolissaan olla.

Mutta ei tätä tällaista elämätöntä elämää masennuslääkkeet muuksi muuta. Eikä ne myöskään saa kelloa käymään takaperin joka olisi

 

Hemmetti näiden lainauksen kanssa kun ei toimi Mutta haluain kommentoida sitä että kun joku sanoi että on jotenkin parempi olla siinä jämähtäneestä tilasta kuin yrittää vaikka liikuntaa tai syödä terveellisesti tms. Ymmärrän tämän kyllä ja itsestäkin välillä tuntuu että mitä väliä ja ihan sama kun eivät ne isoa kuvaa muuta kuitenkaan. Ja tosiaan, haluaisi kääntää kelloa taaksepäin ainakin 15 vuotta. Mutta se nyt ei vaan ole mahdollista. Niin kliseinen sanonta kuin se onkin, minua on ainakin auttanut:

God, grand me the serenity to accept the things I can not change, courage to change the things I can, and wisdom to know the difference. Reinhold Niebuhr

Usein ko. sitaatti esitetään myös ilman että siinä on god alussa vaikka se alunperin onkin rukous. Mutta kokeile toimiiko sinulla joko ilman sitä tai ei. Itse en edes aiemmin tiennyt että siinä on tuo god alussa. Mutta oli miten oli Mielestäni siinä kiteytyy hyvin se, että kaikkia asioita me emme voi muuttaa ja koska niitä ei voi muuttaa, ne on parempi hyväksyä kuin taistella vastaan. Jos joku antaisi minulle aikakoneen, hyppäisin heti 15 vuoden taakse ja tekisin erilaisia valintoja. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista ja siksi sitä vastaan on turha taistella ja miettiä kunpa se olisi mahdollista. Voin ainoastaan päättää mitä teen tässä hetkessä ja tästä eteenpäin. Päätän syödä niitä marjoja koska ne tekee terveydelleni hyvää ja päätän liikkua edes vähän koska sekin on hyvästä. Koen, että jos en tee edes sitä, rankaisen vain itseäni lisää. Ja kliseet jatkuu koska yritän myös nauttia niistä pienistä hetkistä. Kun aurinko paistaa, saatan pysähtyä kadulle hetkeksi paistattelemaan siinä jne. Ainakin minun kohdalla mieliala paranee kun teen pieniä iloa tuottavia asioita sillä siten on enemmän voimia miettiä myös isompia kuvioita. Hörhölinja jatkuu koska myös kiitollisuuspäiväkirja ja aarrekartta ovat listallani.

Jaahas, lainaa-toiminto elänyt ihan omaa elämäänsä yo. kommentissa

Vierailija kirjoitti:

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Olen ollut aloitteellinen ihan hävettävyyteen asti. Opetellut uusia kieliä ja opiskell

Olet tehnyt ihailtavan paljon ja rohkeita valintoja! Kommenttiasi lukiessa siitä kyllä paistoi katkeruus ja ehkä vihakin ja mietin onko se ollut matkassasi aina vai tullu vasta kun olet mielestäsi yrittänyt kaikkesi ja mikään ei toimi? Jos esimerkiksi etsit ystäviä ja sinusta paistaa tuo mikään ei innosta ja en tykkää mistään niin eihän se pitkälle kanna. Ja tämä ei siis todellakaan ole mitään veetuilua vaan aidosti kysyn. Jotkut ihmiset ovat todella katkeria ja he eivät aina edes huomaa sitä itse. Olen itsestäkin huomannut tämän piirteen ja sen tiedostaminen on auttanut ja yritän nyt enemmän keskittyä positiivisiin asioihin enkä antaa niin paljon huomiota ja energiaa negatiivisilla asioille. Onko sinulla kuitenkin joitakin ystäviä tai läheisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Olen ollut aloitteellinen ihan hävet

En mielestäni oli "ulospäin" vihainen tai katkera, enkä ole ollut sitä aina sisäisestikään. En sano näitä asioita ääneen tosielämässä. Mutta olen 44v, ja sama tilanne on jatkunut ihan lapsuudesta asti.

Olin ulkopuolinen kerhossa, koulussa, opiskeluissa, kaikissa työpaikoissa, kaikissa harrastuksissa. Mielestäni on epäinhimillistä ja liikaa vaatia että ihminen, joka on yrittänyt yrittämästä päästyäänkin pysyisi ikuisesti optimistisena ja iloisena.

Minäkin uskoin aina että no seuraavassa koulussa/yliopistossa/uudessa työssä/uudessa paikassa asiat muuttuvat, mutta ei. Ja siihen päälle ne alentuvat neuvot, niin ei kukaan jaksa pysyä optimistina ja hymyillä kuinka joojoo ehkä minä sitten kokeilen tuhannennen kerran ja uskon että nyt tapahtuu eri asioita. Ei, en jaksa.

Ja kyllä, tiedän että vian täytyy olla minussa. Mutta kun en tiedä mikä se vika on! Voitte uskoa että olen vuosikymmenten aikana ehtinyt miettiä ja kokeilla kaikki vaihtoehdot: puhunut enemmän tai vähemmän, kysellyt enemmän tai vähemmän, ollut avoimempi tai jakanut vähemmän, ollut aloitteellinen ja odottanut muiden aloitteita... Ollut yrittämättä kokonaan ja vain ollut oma itseni, ja yrittänyt muuttaa eri asioita. Mutta lopputulos on aina sama, jään ulkopuolelle, kukaan ei tee aloitteita minulle ja lopulta ignooraa minunkin aloitteeni. En jaksa enää tuputtaa itseäni.

Ja jos joku ehdottaa terapiaa... Olen kokeillut, joka ikinen heistäkin on lopettanut kesken muutaman kuukauden jälkeen eri syillä (äitiysloma, uusi työ, tiukka aikataulu, vaivautunut "ehkä ei enää varata uutta aikaa jooko", "metodini eivät sovi sinulle" jne jne), eli niistäkin on tullut vain uusia hylkäämisen kokemuksia. Mutta yksikään ei ole kertonut MIKÄ minussa on vikana. 

Läheisiä on vain ex-puoliso. Sukua eikä ystäviä ei ole enkä saa tehtyä uusia vaikka yhä jostain kumman syystä välillä yritän. Olen (mielestäni) ystävällinen, avulias, aloitteellinen todellakin, annan silti tilaa... Mutta ei, minusta vaan ei tykätä missään.

#217

Sinussa itsessään ei ole yhtään mitään vikaa. Ei, sen kuuleminen tai lukeminen ei helpota oloa, kun tunne on juurtunut niin syvälle sydämen ytimeen. Halusin silti sanoa sen.

Vastauksia en tiedä, mutta jotenkin tunnen, että olet yksi niistä (ja meistä), jotka syntyvät jonkin hyvin abstraktin ja vaikeasti kuvailtavan "kollektiivisen psyykkeen biosfäärin" ulkopuolella, ja joutuvat olemaan joko koko elämänsä ajan juuri ulkopuolisia tai parhaimmillaan kommunikoivat itselleen epäaidolla ja luonnottomalla tavalla muiden kanssa. Jälkimmäisellä pääsee "sisälle" tähän valtaväestön sfääriin, mutta siellä oleminen on vain pintapuolisesti hyvää, jättäen ihmisen varsinainen oman Persoonan lopulta tyhjäksi. Olen itse "päässyt" tuohon jälkimmäiseen tilaan olemalla, kuten sinä, ystävällinen, avulias, ja muutenkin ns. hyvä ihminen. Vaikka ohikiitävät hetket toisten mielihyvästä ja kiitollisuudesta tuntuvatkin hyviltä, ovat ne korkeintaan sormilaastaria valtavaan haavaan.

Lääketiede kuvaa näitä asioita yleensä jollakin autismiin liittyvällä sanalla, mutta noilla sanoilla on vain tyhjä diagnostinen merkitys eivätkä ne anna mitään selitystä tai tarkoitusta hyvin syvälle olevaan juuritason tyhjyyteen.

Järkiperäisesti näitä tunteita ei voi sanoittaa ja juurikin toisen aidosti ymmärtävän ihmisen puuttuminen kokonaan saa surut kerääntymään sisälle ilman keinoa vuodattaa niitä oikeasti pois. Toivon, että kaikesta huolimatta kohdallesi vain... sattuisi jotakin hyvää, koska olet sen enemmän kuin ansainnut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistunut, joten kopioin avainlauseet:

>> Pian tuon jälkeen annoin ensi kerran oikeasti mahdollisuuden henkilölle, joka lähestyi minua romanttisessa mielessä. Elämä alkoi muuttua. >>

Miten olisi käynyt, jos kukaan ei olisi lähestynyt sinua romanttisessa mielessä? Tai jos olisit itse tehnyt aloitteen saamatta vastakaikua?

Mietipä sitä, ennen kuin latelet viisauksiasi.

Ja etenkin jos tuota kautta elämään tullut ihminen, joka oikeasti välittää juuri Sinusta.

Itse kun olen suhteissani ollut aina vain se Joku kuka-tahansa, jonka kanssa ollaan kun halutaan vaan olla yhdessä jonkun kanssa, muttei niin väliä sillä kenen kanssa on.

Ja se vain rikkonut enemmän ja lisännyt ulkopuolisuuden tunnetta.

Tuttua. Minä olen ollut aina tuo _kaikissa_ihmissuhteissani, ja se on kieltämättä traumatisoinut vaikeasti.

Tätäkään ei pysty ymmärtämään kuin sellainen, joka itse kokenut.

Helppo olisi tulla huutelemaan, että No olet ollut parisuhteessa, mitä valitat.

Mutta veikkaan, ettei ole mitään käsitystä minkälaista on olla suhteessa se "kuka tahansa".

Olen saanut melkoisia kommentteja päin naamaa, on huokailtu toisten naisten perään ja vähänkuin unohdettu, että olen tyttöystävä enkä kaveri. Kaksistaanolo -aika ei mitenkään tärkeää, päin vastoin tunnuttu ihan välttelevän sitä. Treffeille minua ei ole viety ikinä. Kutsuttu vain hengailemaan ja möllöttämään miehen asunnolle, mutta mitään tekemistä jos halusi (leffa, teatteri, ravintola tms), piti minun suunnitella ja järjestää kaikki, toinen lähtenyt vain mukaan. 

Ja oikeastaan mikään minussa ei ole ollut tärkeää. Ei ole ollut mitään syytä muistaa merkkipäiviäni (yksi muisti ostamalla kaupan edullisimman mutakakun. Ja olin kertonut tuossa vaiheessa jo usein, etten pidä mutakakusta. Mutta mikä onni, että hän piti, niin sai syödä yksin...), lahjoja ei tarvinnut ikinä ostaa kun ei muistettu mistä pidän, oikeastaan mitään sanomaani ei taidettu ikinä kuunnella.

Kyllä, itkettää edelleen kun noita muistelee. Nyt en todellakaan enää "heittäydy romanttiseen suhteeseen", kun ei suhteet ole koskaan olleet muuta kuin tuota samaa rataa. En ole ollut kenellekään tärkeä, kunhan nyt joku vaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Kyllä, ihailen kaikkea todella kaunista mitä luonnossa on. Mutta ja suuri mutta, syöpäsairaana ei pysty eikä kykene, valitettavasti, etenemään kuin päivän kerrallaan. Todeta vain että: haaveet kaatuu.

Tuttu tilanne omakohtaisesti. Ei siinä syöpärumbassa oikein voi muutkaan kuin mennä päivä kerrallaan. Toivon, että sinulle vielä kuitenkin tulee se päivä, jolloin pääset liikkumaan ulkona, ihailemaan sitä luonnon kauneutta ja kenties taas haaveilemaankin.