Lue keskustelun säännöt.
Tiedän, miksi parisuhdejuna meni
08.01.2024 |
Täällä tulee usein vastaan 30-50-vuotiaiden miesten aloituksia siitä, onko parisuhde ja perhe vielä heidän iässään mahdollinen. Itse olen tänä vuonna 40 täyttävä mies, ja minulla on edellisestä tapailusuhteestakin jo kymmenen vuotta ja pidän todennäköisenä, että elän loppuelämäni yksin. Tässä kuitenkin haluasin kertoa, mitä syitä on taustalla. Saa kysyä lisää.
Minulla kesti ensinnäkin kauan päästä tyttöjen lähelle nuorena. Kun 20-vuotiaana lähdin opiskelemaan, ei ollut yhtään kokemusta, ei edes kädestä kiinni pitämistä. Minuun oli kyllä tyttö ihastunut jo yläasteella, mutta en tajunnut itse vielä silloin, mitä tehdä. Opiskeluaikana usein löytyy se ensimmäinen tyttökaveri. Minulla oli kuitenkin vain pari lyhyttä tapailusuhdetta, jotka lopahtivat nopeasti. Tunsin aiheuttaneeni toiselle pettymyksen. Panostin opiskeluun ja työhön, enkä oikein "ymmärtänyt" parinmuodostusta. Nuo lyhyet tapailusuhteetkin syntyivät naisen aloitteesta. Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut aktiivisemmin hakea suhdetta, mutta olin suurimmaksi osaksi opiskelijayksiössä lukemassa tentteihin ja surffailemassa netissä. Sitten oli ainejärjestötapahtumia yms. mutta en niissä uskaltanut tai osannut lähestyä naisia.
Työelämään siirryttyäni olin niin kokematon, että yksi aika lupaava tapailusuhde vähän alle kolmekymppisenä lopahti siihen, etten vain tiennyt, miten suhteessa ollaan. Sen jälkeen aloin myös huomata, että suurin osa omanikäisistä oli jo varattuja. Käytin aikani ja resurssini uraani, koska parisuhteet eivät tuntuneet "omalta jutulta". Tapasin myös lopulta aika vähän naisia. En ollut kiinnostunut baareista ja treffipalvelut eivät tuoneet mitään lisäarvoa minulle. Luovuin koko rakkauden haaveesta, vaikka itseltänikin salaa sisimmässäni sitä yhä toivoin.
Nyt olen täyttämässä 40, eikä oman ikäisiä ole enää jäljellä. Lisäksi en enää jaksa innostuakaan elämän kyynistämänä oikein kenestäkään. Suhtaudun inhorealistisesti siihen, että kokemattomuuteni vuoksi edes kykenisi suhteeseen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen kiinni omissa maneereissani. Ikä alkaa näkyä fyysiselläkin puolella, vaikka esim. käyn yhä salilla.
Lähinnä nyt ajattelin sitä, että kun monet kaltaiseni täällä kyselevät mahdollisuuksiaan, niin kannattaa se oma tausta ja historia miettiä ja miten tähän on tultu. Suurin tekijä itselläni on se toisessa kappaleessa mainitsemani kokemus siitä, että parikymppisenä aiheutin toisille pettymyksiä, kun minuun ihastunut nainen huomasi, etten ollutkaan sellainen kuin hän luuli. Tämän takia välttelin ja olin epävarma kolmekymppisenä, enkä hankkinut kokemuksia vaan keskityin työhön ja muihin asioihin, joissa pärjäsin paremmin kuin ihmissuhteissa.
Kommentit (91)
Ihmisiä on kaikissa asioissa moneen lähtöön, joten jopa pariutumisessa se menee niin, että keskellä on valtava massa ihmisiä joilla pariutuminen onnistuu, heillä on sellaisia ominaisuuksia ja toimintatapoja jotka ovat niin hyväksyttyjä ja tavallisia että niitä ei tarvitse sen kummemmin miettiä. Sitten kun lähdetään siitä keskeltä yhä kauemmas kohti laitoja, siellä oleva porukka harvenee ja harvenee ja mahdollisuus parisuhteeseen pienenee ja pienenee. Osalla käy lopulta tuuri tai suoranainen ihme jopa, mutta sitten ihan äärilaidoilla on ihmisiä joiden elämään pariutuminen ei kerta kaikkiaan kuulu, heillä ei ole edellytyksiä siihen. Joskus ehkä ei ole edes halujakaan.
Me kaikki olemme jossain siinä haitarilla, ei ole mitään Disney-maailmaa jossa "jokaiselle on joku olemassa". Karua, mutta ei se auta kuin hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, juuri näin. Omalta osaltani on myös niin, etten ole myöskään panostanut pariutumiseen. Jos olisin ottanut sen elämäni tärkeimmäksi päämääräksi ja rakentanut kaiken sitä ajatellen asuin- ja työpaikkaa myöten, olisin hyvinkin voinut olla jo pitkään vakavassa suhteessa. Mutta se ei ole "mun juttu" ja se ei tule minulla luonnostaan. En koe sitä mitenkään vääränä, koska ei kukaan saa kaikkea.
ap
Itselläni syyt ovat varmasti jokseenkin autismissa etten ole koskaan päässyt oikein vastasukupuolen kanssa tekemisiin. Parikymppisenä oli yritystä nettideiteissä ja muutamat kerrat treffeille pääsinkin, mutta ne oli pettymys joka kerta. Sitten piti pitkän aikaa hiljaista ja viimeisin takkiinotto oli tässä päälle nelikymppisenä kun viimein jokin napsahti eikä koko touhu voisi vähempää kiinnostaa. En näe vastasukupuolen edustajia lainkaan siinä mielessä eikä hyvänäköisetkään aiheuta juuri mitään tuntemuksia. Pyyhin nyt ilmeisesti itseni täysin pois koko kuvioista ja olen valmis elämään näin loppuelämäni, loppui elättelyt ja haaveilut.
Ap katse vanhempiin naisiin! Sieltä löytyy sulle sopiva ja empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulta se parisuhde juna meni koska olin jo nuorena se kiltti ja kunnollinen mies joka ei polttanut tupakkia eikä juonut viinaa. Naiset kiinnostui aina niistä pahis miehistä joten totesin että en saa koskaan parisuhdetta.
Kuulostat hyvältä mieheltä. Ihan hyvin voit löytää puolison. Ehkä tuo on ongelmasi mitä kuvailit - et ole edes yrittänyt kunnolla. Mä olin nainen joka ei löytänyt ketään, mutta aloin todella kehittää itseäni niin psyykkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin. Introverttiydestä huolimatta pakottauduin ihmisten ilmoille. Lopulta mäkin löysin elämän ekan suhteen ja naimisiinkin mentiin. Kaikki on mahdollista, mutta parisuhteen löytämiseen pitää oikeasti nähdä vaivaa jos se ei tule luonnostaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa hyvin tutuilta ajatuksilta. Samoja mietteitä olen itsekin pyöritellyt, kun olen välillä elämääni taaksepäin tarkastellut ja epäonnistumisiani pohtinut. Pariutumisen vaikeutta ei ole aikaisempina vuosina nostettu esiin, koska suurimmalla osalla miehistä on olemassa se vietti ja sisäinen pakko, jonka kautta he jatkavat yrittämistä kunnes löytävät kumppanin. Totuus on kuitenkin, että se panostaminen on avainasemassa. Liitelemällä elämän läpi ilman vahvaa sitoutumista kumppanin etsimiseen näistäkin miehistä suuri osa saisi elää ihan rauhassa ja itsekseen. Ilman selvästi erottuvia ominaisuuksia ei se auta vaikka käyt ihmisten ilmoilla tai olet avoin kokemuksille. Kyllä se vaatii vahvaa proaktiivista asennetta ja kykyä ottaa vastaan vastoinkäymisiä, jotta olisi edes mahdollisuuksia löytää toinen vierelleen.
On hienoa, että pystyit panostamaan opiskeluun ja työuraan. Se on sellainen tuki, joka auttaa antoisan elämän muodostamisessa ja antaa mahdollisuuksia kokea asioita - vaikkakin yksin. Itse olen vain pyörinyt elämässä vastoinkäymisestä toiseen ja epäonnistumisesta seuraavaan. Nyt keski-ikäisenä huomaan, että ei ole mitään, eikä oikein enää ole mihinkään mahdollisuuksia. Kaikki pitäisi korjata, mutta se on jo myöhäistä. Yksin. Köyhänä. Vailla iloa ja tarkoitusta.
m43
Huonompi tilanne meillä miehillä jotka ollaan annettu kaikkemme pariutumisyritykselle, mutta saatu vain pakkeja.
Mulla oli tuossa putki että kävin 44 treffeillä 4v6kk aikana ja sain pelkästään pakkeja 1.-6. treffien jälkeen.
Jos on noin monen naisen mielestä vain ihan kiva seksitön kaverimies niin mitä voi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huonompi tilanne meillä miehillä jotka ollaan annettu kaikkemme pariutumisyritykselle, mutta saatu vain pakkeja.
Mulla oli tuossa putki että kävin 44 treffeillä 4v6kk aikana ja sain pelkästään pakkeja 1.-6. treffien jälkeen.
Jos on noin monen naisen mielestä vain ihan kiva seksitön kaverimies niin mitä voi tehdä.
Mitä voisit tehdä? Katsoa peiliin? Kysyä niiltä naisilta, että missä vika? Ja se, että jos saat naiselta vastauksen, niin usko se ja tee asiat toisin seuraavalla kerralla. Mitä järkeä siinä on, että tekee asiat samalla tavalla ja odottaa eri lopputulosta?
Eli itsepäisyys on usein syynä. Joka on helposti sama kuin näköalattomuus.
Tähän sopii testikysymys: Haluatko muuttua? En, sanoo suurin osa.
Haluatko oppia? Jee jee joo, kiljuvat he kuin se olisi kovinkin helppoa.
Minä muutuin. Nyt on perhettä ollut jo yli 10 vuotta.
Jos ei muu auta, teeskentele olevasi jotain kunnes olet sitä, kuten sanoi eräs Englannin viisas mies kerran kurssilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonompi tilanne meillä miehillä jotka ollaan annettu kaikkemme pariutumisyritykselle, mutta saatu vain pakkeja.
Mulla oli tuossa putki että kävin 44 treffeillä 4v6kk aikana ja sain pelkästään pakkeja 1.-6. treffien jälkeen.
Jos on noin monen naisen mielestä vain ihan kiva seksitön kaverimies niin mitä voi tehdä.
Mitä voisit tehdä? Katsoa peiliin? Kysyä niiltä naisilta, että missä vika? Ja se, että jos saat naiselta vastauksen, niin usko se ja tee asiat toisin seuraavalla kerralla. Mitä järkeä siinä on, että tekee asiat samalla tavalla ja odottaa eri lopputulosta?
Naiset eivät kerro tuollaisissa asioissa ikinä totuutta. Kysymykseen tulee vastaukseksi vain latteuksia, joista ei ole kehittymisen kannalta mitään hyötyä.
Voin vahvistaa aikaisemmat kommentit siitä, että pariutuminen vaatii useimmilta vaivannäköä eikä se tosiaan tapahdu "vahingossa". Toki kenellä tahansa voi lykästää mutta usein helposti pariutuvat ovat niitä ekstroverttejä, jotka muutenkin tapaavat paljon uusia ihmisiä.
Oma veljeni on päätynyt elämänsä aikana (nyt 38 v) neljään parisuhteeseen ja pisin näistä on ollut 1,5 vuotta. Hän on tuskaillut naisen löytämisen vaikeutta ja myös kyynistynyt aika lailla. Sivusta katsottuna voin vahvistaa, että veljeni suurin ongelma pariutumisessa on ollut passiivisuus; Valitti kauheasti sitä miten vaikeaa on saada ketään treffeille vaikka samaan aikaan introverteille tyypilliseen tapaan vältteli kaikkia tilanteita, joissa voisi törmätä uusiin naisiin. Munasi parisuhteensa liiallisella riipustautumisella sekä muutamalla "vialla" jotka menee kategoriaan kaavoihinsa kangistunut, esimerkkinä se ettei suostu heräämään ennen klo 12 muuta kuin kirveellä uhkaamalla.
Aikaisemmin annoin asian olla mutta nyt olen viime aikoina sanonut veljelleni suorempaan mitkä asiat hänessä on sellaisia, että ne karkottavat naisia. Hän ei itse kuitenkaan koskaan ihastu ns. pummeihin eikä tajua, että reippaat uranaiset ei halua miestä joka on laiska/passiivinen ja herää joka päivä klo 12 jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli itsepäisyys on usein syynä. Joka on helposti sama kuin näköalattomuus.
Tähän sopii testikysymys: Haluatko muuttua? En, sanoo suurin osa.
Haluatko oppia? Jee jee joo, kiljuvat he kuin se olisi kovinkin helppoa.
Minä muutuin. Nyt on perhettä ollut jo yli 10 vuotta.
Jos ei muu auta, teeskentele olevasi jotain kunnes olet sitä, kuten sanoi eräs Englannin viisas mies kerran kurssilla.
AMEN!
Vierailija kirjoitti:
Voin vahvistaa aikaisemmat kommentit siitä, että pariutuminen vaatii useimmilta vaivannäköä eikä se tosiaan tapahdu "vahingossa". Toki kenellä tahansa voi lykästää mutta usein helposti pariutuvat ovat niitä ekstroverttejä, jotka muutenkin tapaavat paljon uusia ihmisiä.
Oma veljeni on päätynyt elämänsä aikana (nyt 38 v) neljään parisuhteeseen ja pisin näistä on ollut 1,5 vuotta. Hän on tuskaillut naisen löytämisen vaikeutta ja myös kyynistynyt aika lailla. Sivusta katsottuna voin vahvistaa, että veljeni suurin ongelma pariutumisessa on ollut passiivisuus; Valitti kauheasti sitä miten vaikeaa on saada ketään treffeille vaikka samaan aikaan introverteille tyypilliseen tapaan vältteli kaikkia tilanteita, joissa voisi törmätä uusiin naisiin. Munasi parisuhteensa liiallisella riipustautumisella sekä muutamalla "vialla" jotka menee kategoriaan kaavoihinsa kangistunut, esimerkkinä se ettei suostu heräämään ennen klo 12 muuta kuin
Tämä nyt ei vielä ratkaise mitään. Noissa tilanteissa pitää olla aktiivinen ja lannistumaton. Muuten jää vain seinäruusuksi ja on jatkossakin ihan yhtä yksin. Edes yökerhoissa, joiden yksi pääfunktio on pariutuminen, eivät naiset tule juttelemaan tai iskemään kuin harvoja ja valittuja miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonompi tilanne meillä miehillä jotka ollaan annettu kaikkemme pariutumisyritykselle, mutta saatu vain pakkeja.
Mulla oli tuossa putki että kävin 44 treffeillä 4v6kk aikana ja sain pelkästään pakkeja 1.-6. treffien jälkeen.
Jos on noin monen naisen mielestä vain ihan kiva seksitön kaverimies niin mitä voi tehdä.
Mitä voisit tehdä? Katsoa peiliin? Kysyä niiltä naisilta, että missä vika? Ja se, että jos saat naiselta vastauksen, niin usko se ja tee asiat toisin seuraavalla kerralla. Mitä järkeä siinä on, että tekee asiat samalla tavalla ja odottaa eri lopputulosta?
Naiset eivät kerro tuollaisissa asioissa ikinä totuutta. Kysymykseen tulee vastaukseksi vain latteuksia, joista ei ole kehittymisen kannalta mitään hyötyä.
Kyllä minä kerran sain suoran vastauksen venäläiseltä naiselta. Hän sanoi, että pitäisi olla maskuliinisempi.
Tämä ei hirveästi hyödytä, koska en minä miksikään Jason Momoaksi voi muuttua.
Olen aina ollut sitä mieltä että en lähde metsästämään kumppania. En käy läpi vaihtoehtoja tai markkinoi itseäni. Luotan sattumaan ja luonnolliseen kemiaan. Aika hiljaista on ollut enimmäkseen mutta periaatteesta en lähde muuttamaan toimintatapaani. Minun maailma ei kaadu pariutumiseen tai sen puutteeseen.
Mies 40v.
No tuo ikä ei todellakaan ole mikään este. Nelikymppisenä sulla on skaala käytännössä 30-50v naiset. Kyllä sillä sektorilla sinkkuja riittää. Mutta se mikä paistaa läpi on itsesääli ja surkuttelu. Se ei ole kovin miehistä ja voi hyvin olla, että se ainakin on yksi este. Toinen on tuo rohkeuden puute. Sen löytämiseksi ei ole poppakonsteja, vaan on yksinkertaisesti vain pakotettava itsensä sinne epämukavuusalueelle. En toki tarkoita että sinusta sosiaalista suupalttia tai villiä don juania koskaan tulisi, mutta kyllä ns. perusrohkeuden keskusteluiden avaamiseen löytää jos vain jaksaa yrittää. Tärkeintä kait lienee, että lopettaa pelkäämästä pakkeja. Se ei ole maailmanloppu jos toinen ei innostu. Pitää vain jaksaa yrittää. Tsemppiä kevääseen! Kyllä se ihastus löytyy kun vain teet töitä sen eteen. Itsestään se ei noin vain vastaan tule.
Nelikymppisenä naisena pakko kommentoida tähän, että ap:n tavoin hirveän moni mies ei kerta kaikkiaan osaa ottaa tilaisuudesta kiinni.
Naisena se turhauttaa, kun vaikka miten yrittää osoittaa kiinnostusta, niin usein tulee sellainen fiilis että toista ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta tutustua. Tämä oli siis ihan aito kohtaanto-ongelma varsinkin nuorempana.
Nykyään sitten saman ikäisillä miehillä on niin paljon kaikkea muuta elämässä (vaativa työ, harrastukset, kaverit, mahdolliset lapset edellisestä suhteesta), että parisuhteelle ei vaikuta olevan aikaa.
Itse olen viisikymppinen nais-vanhapiika, jolla viimeinen tapailusuhde parikymmentä vuotta sitten, ja mulla pääsyy siihen että en ole pitkiin aikoihin edes halunnut parisuhdetta tämä "Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen kiinni omissa maneereissani." En vaan halua ketään sotkemaan mun kuvioitani ja arkeani enää. Seksikään ei enää kiiinnosta sen enempää kuin mitä omin käsin ja kaalimadolla voi hoidella. Joten mitäpä semmoista miestä enää. Yksin olen tottunut ajat sitten pärjäämään ja viihtymään, joten en kaipaa edes henkistä tukea tai juttuseuraa.