Millaisiin riskeihin sinä olet joutunut luonnossa liikkuessasi? Jos tästä ketjusta tulisi esimerkkejä muillekin mihin varautua!

Elämäni hurjin hiihto oli Pallaksella Lapissa.Meidät tuotiin Hetasta linjurilla lähemmäs Pallaksen reittiä. Kokenut matkanjohttaja oli kyllä mutta myrskytuuli yllätti totaalisti Pallakselle päin kavutessa.Nuotiopaikalla vielä hyvä keli ja latu-ura näkyi mutta tunturisolaa ylös kiivetessä oli  lumi umpeen tuiskuttanut ja ihan näännyksissä oltiin.Kuuma juoma hieman auttoi ja suksia kantanut matkakaveri.Viimeinen rinne ja alastulo hotellille oli lentämistä tuulen mukana vinoittain kinoksesta toiseen!Matkanjohtajakin katosi väliin,oli lennähtänyt ojaan!

Itse ei siis pystynyt juuri suksilla ohjaamaan alastuloa vaan onneksi tuuli lennätti aina kinoksiin niin selvittiin vihdoinkin alas!

Toinen kätköilijä täällä! Kätköillessä ei ole ihmeempiä sattunut, pikku haavan joskus saanut johonkin sormeen, mutta vettä, käsidesiä ja laastareita on aina sen verran mukana että noista selviää. Jos on tarkoitus lähteä jonnekin umpimetsään kätköjen perässä, niin otan gepsiin täyteen ladatut vara-akut mukaan. Lähempänä asutusta menen puhelimen ja gepsin varassa (molemmissa täydet akut lähtiessä). Lisäksi mukana on rahaa, vettä, pientä evästä ja vähän ensiapukamoja. Lisäksi tilanteen mukaan lisävaatetta ja lamppu.

Liikun luonnossa myös muuten, muutaman yön retki kerran kesässä kansallispuistoon. Yöt teltassa ja ruoat pussiruokia (vain vesi lisätään). Loppukesästä marjastus ja sienestys. Noilla reissuilla ei ole suurempia haavereita käynyt. Viime syksynä tuli pimeä kesken sienestyksen, koska oli niin hyvin isoja suppiksia, etten raaskinut metsäänkään jättää. Paikka oli tuttu ja mukana hyvä lamppu, eli ei mikään vaaratilanne. Kävelin 100m takaisin tielle, hain polkupyöräni ja poljin kotiin. Kansallispuistossa mukana ruokaa yhden päivän verran ylimääräistä, kaksi karttaa, kompassi, gepsi ja vara-akut, puhelin ja virtapankki, sadekamat (myös poutakelin ennusteen aikana), ensiapukamoja, vettä litra liikaa, makuupussi kuivapussissa, yksi vaatekerta kuivapussissa, kaksi tulitikkuaskia minigripeissä ja vaikka sun mitä muuta. Silti yksinään kulkiessa joskus tulee orpo olo kun huomaa ettei kännykässä ole kenttää ja gepsikin todennäköisesti etsisi itseään ison jyrkänteen juurella.

Suunnistuksessa onkin sattunut ja tapahtunut. Olen ollut puoleen reiteen asti ojassa, polveen asti suossa ja polveen asti umpihangessa, mutta aina on pois päästy ja kengätkään ei ole jääneet kadoksiin matkalla. Kerran sattui isommin kuntorasteilla. Kaaduin ja otin kädellä vastaan. Kyynärpää meni sijoiltaan, onneksi tuttu suunnistaja oli huutoetäisyyden sisällä ja auttoi. Toinen tuttu suunnistaja piti kännykkää mukanaan ja pystyi soittamaan järjestäjän hakemaan minut pois metästä. Sain kyydin sairaalaan, jossa kyynärpää kuvattiin, laitettiin paikalleen ja kipsattiin.

Myös lenkkeillessä on sattunut. Juoksin polulla alamäessä ja väistötilanteen seurauksena kompastuin. Polveen tuli kunnon vekki ja murtuma. Myös kädet oli auki, mutta isot laastarit riitti. Eihän siinä muuten olisi ollut niin paha tilanne, mutta olin vuorilla 5 km päässä silloisesta kodista ja maassa, jonka kieltä en puhunut montaakaan sanaa. Mukanani oli vain kotiavaimet, koska osasin jo reitin ulkoa enkä halunnut kantaa mukana mitään ylimääräistä. Harkitsin meneväni tien reunaan viittilöimään apua, mutta totesin pääseväni nopeammin sairaalaan kävelemällä kotiin (jalka toimi täysin, kävely oli normaalia) ja pyytämällä sieltä kyydin. Olisin joka tapauksessa joutunut käymään kodin kautta hakemassa passin ja muut dokumentit. Ja yritä sitten huonolla kielitaidolla selittää mahdollisesti hätääntyneelle paikalliselle minne pitää mennä. Englannilla ei tuossa maassa paikallisten kanssa nimittäin pärjännyt.

Tämä tapahtui ennen etätyöaikaa. Vietin vapaapäivää keskellä viikkoa ja lähdin koiran kanssa meren jäälle päiväkävelylle. Kännykän olin jättänyt kotiin kuten minulla oli silloin tapana. Jään päällä oli paljon lunta ja liikuin vailla huolta. Olin kävellyt useita satoja metrejä rannasta, kun yhtäkkiä liukastuin ja löin pääni jäähän tosi kovaa. Silmissä vilisi tähtiä ja pyörrytti, tuntui että kohta taju lähtee. Koira huiteli innoissaan siellä sun täällä. Jouduin keräilemään itseäni siinä selälläni maatessa pitkään ja mietin kuinka hitossa pääsen takaisin kotiin, kun pääni oli aivan sumea. Pelotti ja alkoi olla hel*etin kylmä. Sain sitten jotenkin koiran hihnaan ja konttasin ja raahauduin rantaan, matka tuntui ikuisuudelta, eikä muita ihmisiä, joilta olisin voinut pyytää apua, näkynyt missään. Onneksi pääsin lopulta kotiin. Kännykän tämän tapauksen jälkeen aina mukaan. 

Hyvä ketju! 

UP

Eräällä suppilovahveroretkellä marraskuun lopussa kuljin autolta ensin sankan vanhan kuusikon poikki ja sitten varsinaisessa keruupuuhassa ristiin rastiin. Palatessa alkoi hämärtää ja kun pääsin kuusikolle enää taivas erottui vaaleampana kun katsoi ylös. Kuusikossa oli niin säkkipimeää, ettei siellä nähnyt kertakaikkiaan mitään. Kiertäminenkään ei onnistunut, koska pelkäsin eksyväni. Hain apua syrjäisestä mökistä, jonka olin tulomatkalla pannut merkille. Mökissä asui mies, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. Hän otti taskulampun ja kuljimme yhdessä autolleni vajaan kilometrin matkan. Olin avusta enemmän kuin kiitollinen.

Tämä sattui ennen kännykkäaikaa, eikä mitään muutakaan valonlähdettä ollut mukana. Lumettomat marras-joulukuun yöt voivat olla niin valottomia, että kaikkein sulkeutuneimmissa metsissä lyhytkään eteneminen ei onnistu.

up

Päiväretki melko lämpimänä kesäpäivänä Kolilla, ja luotimme siihen että taukopaikaksi suunnitellussa paikassa oleva kaivo on toiminnassa ja sieltä saa vettä. Missään netissä tai esim luontokeskuksen ovella ei ollut tietoa että ei olisi ollut. No, siellähän oli isot kyltit että vesi ei ole käyttökelpoista edes keitettynä, e-coli kontaminaatio. Jäi kahvit keittämättä ja ruoka laittamatta ja melko ankea paluumatka. Sen jälkeen hommattiin vedensuodatinpullo eikä ole luotettu siihen että karttoihin merkattuja vedenottopaikkoja voi käyttää. 

Tää on varmaan jo todettu moneen kertaan, mutta ainakin vesistöjen ylitykset aiheuttavat riskejä. Sitten ovat sairastumiset ja loukkaantumiset.

Yksi ihan yllättävä on suunnistusvälineen menetys. Itse meinasin kerran pudottaa kartan juurikin virtaveteen. Kannattaa ainakin opetella sen alueen pääpiirteet kartasta ulkoa. Yleensä on joku suunta, johon kannattaa suunnata, että pääsee pois.

Olen liikkunut luonnossa aktiivisesti 40 vuotta sekä tavallisissa korvissa että kansallispuistoissa että vesillä, myös vaelluksia on takana.

Pahimmat vaaranpaikat ovat ehdottomasti olleet lapsuudessa, kun olen ollut yksin leikkimässä järvenrannassa, joella tai suolla ja vajonnut veteen. Jotenkin selkäytimestä tulleet ohjeet ovat riittäneet ja olen aina onnistunut kiipeämään ylös ja ryömimään turvaan. Silloin lapsena ei edes osannut pelästyä, huoletti vain että joku huomaa. Noista oppi, että missä ei voi kulkea ja miten pääsee heikommankin jään yli. En vaan ikimaailmassa päästäisi omaa lasta noihin tilanteisiin.

Aikuisena ei ole sattunut mitään (pitäisi koputtaa puuta), mutta jälkeen päin huomattuja riskipaikkoja on kyllä ollut. Jälleen kerran suurin tekijä on ollut se, että olen liikkeellä yksin. Kerrankin olin lähtenyt etsiskelemään sieniä kallionlouhikkoisesta maastosta. Oli märkää, ja siellä lähistöllä olikin tehty metsätöitä. Matka eteni paljon hitaammin kuin olin kaavaillut, ja alkoi tulla pimeä. Oli liukasta, eikä ollut valoa mukana. Puhelimesta alkoi akku loppua. Tajusin myös, että en ollut kertonut kenellekään että olen menossa juuri sinne. Jos kaatuisin ja satuttaisin jalkani, sinne jäisin. Vaikka se oli ihan tavallinen sienireissu eikä tapahtunut mitään, koin silloin jonkun herätyksen siihen että en voi lähteä erämaahan hortoilemaan kertomatta kenellekään ja ilman puhelinta.

Muutaman kerran vesillä sääennuste on muuttunut ennakoitua nopeammin melkein myrskyksi ja olen joutunut rantautumaan ja etsimään suojaa. Merillähän aallokko voi kestää pitkään jälkeenpäin. Näissä olisi käynyt huonommin, jos ei olisi ollut useamman päivän eväitä mukana.

Otin jo 15 vuotta sitten tavaksi kertoa edes yhdelle ihmiselle reitin ja suunnitelman, kun olen lähdössä yksin luontoon. Ennen oli tapana jättää paperilappu pöydälle, mutta moni luopui siitä tavasta kun puhelimet yleistyivät. Kännystä voi kuitenkin aina akku loppua tai se voi vaikka kastua. Jäille en enää edes mene yksin, vaikka se elämää hankaloittaakin. Pidempiin ja haastavampiin reissuihin vuokraan mukaan nykyään satelliittipuhelimen. Veneessä on tietenkin VHF ja hätälähetin. Onneksi ei ole ollut tarvetta käyttää.

Vuosien varrella vaeltaessa ja retkeilllessä ainakin oppia tullut ns kantapään kautta. Esim paikat ja tilanteet muuttuvat ja pelkän muistin ja mutun varaan ei kannata tuudittautua. Parin vuoden takainen retkikohde, jossa oli vettä ja rauhaisa leiriytymis paikka voikin olla tänä vuonna vedetön, aidattu rakennus työmaa tai jo täynnä taloja. Opin myös, kuten joku aikaisemmin mainitsikin, ettei juomaveden puhtaus lupaus ole luotettava. Kerran puhtaaksi väitetty kaivo tarkoitti sameaa silmäkettä ja seuraavaksi löytynyt vesistö oli seisovaa vettä. Sen jälkeen olen ottanut veden puhdistus tabletteja mukaan jopa Nuuksioon. Nuorempana suhtauduin ensiapu paketin kantamiseen retkillä lähinnä Extreme eräilijöiden Youtube esityksenä, kunnes kala reissulla iskin sääreni terävään kiveen. Sen jälkeen ainakin side tarvikkeet ja puhdistus välineet ovat aina kulkenut retkillä mukana. Samoin sadekamat, lämpimät varavaatteet ja extra ruokaa. Tiedän kyllä, että jään eloon vaikka esim eksymisen vuoksi joutuisin viettämään yön metsässä, mutta kuivana, suht lämpimänä ja jotain syöneenä se ainakin ketuttaisi hiukan vähemmän.

Kyllä se hypotermia on vaarallisinta. Paleltua voi vaikka olisi  +10 astetta ja joutuisi olemaan märissä vaatteissa. Kylmemmästä puhumattakaan. Lämpölakana ei paljon paina. Se vaan ettei puhelin ehkä toimi folion lähellä. Juomavettä paljon ja taskulamppu. 

Niin paljon  kuin olen metsässä liikkunut, eniten pelkään sitä samaa missä muuallakin, eli omaa tapaturmaa tai sairauskohtausta. Enkä niitäkään nykykunnossa kovin  paljon. Jos eksyn, lähden pois sieltä metsästä kun en muuallekaan osaa. Voin joutua kävelemään aika pitkään, mutta aina olen pois osannut.

Metsässä voi olla kuoppia. Varsinkin pimeällä. Tipuin joskus kuoppaan kouluretkellä 90-luvulla, oli jotain värikuula peliä. Oksa silmässä ei ole kiva tai kaatuva puusto. Kamiinan putkesta ei kannata ottaa kädellä tukea, käsi palaa. Kannattaa miettiä mikä lämmitys on mökissä, koska osa "kamiinoista" on kuin saunan kiuas, eikä jäähdy. Ettei tule kypsää lihaa. Hyönteisaikaan ei kannata juuri mennä reuhtomaan. Hirvieläin (uros) voi olla äkäinen jos tulee liian lähelle, pakene. Metsästysaikaan ja muutenkin väriä päälle. Suonsilmäkkeet ja käärmeet. Jos joku hiippari tai porukka lähestyy, pitää miettiä etukäteen. Sää voi muuttua äkisti. Evästä ja juomaa, lämmintä.