Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

 

Miksi haukut ja hyökkäät muita ihmisiä kohtaan? Ja olen eri kuin tuo, jolle kommentoit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Mistä tiesit? Olitko kuullut jostain, että lapsia täytyisi kohdella eri tavoin? Mistä päättelit jo tuolloin, ettet ole kelvoton ja tapahtumat johtuvat perheesi huonoudesta, eikä siitä että ansaitset kaiken? Kysehän ei ole siitä, ettei pahaa oloa ja pelkoa tuntisi. Vaan siitä tajuaako, että muutakin on olemassa. Ja sitten vielä omalle kohdalle.

En minä ainakaan tietdä tunteneeni pelkoa ja pahaa oloa kuusivuotiaana, vaikka oli todella heikko tilanne. Ei minulla ollut sanoja sellaisille tunteille, koska ei minua ollut koskaan autettu ylittämään pelkoja tai lohdutettu surussa. On vain kuvitellut, että se olotila on ihan normaali ja jos se jotenkin oudolta tuntuu niin on itse vaan jotenkin "heikompi kappale" kuin muut ihmiset. 

Vaikka mieli ei tajunnut niin keho tajusi kyllä ja oli kaikenlaista psykosomaattista oireilua. 

"Eli mä en hyödy mitään, kun koko ajan on ollut selvää että perhe on oikeasti huono, ja että siitä on ollut haittaa, ja omalla tavallaan on yhä.

Jotenkin ihmettelen,  että oikeasti huonossa perheessä kasvanut ei ole huomannut mitään ihan itse, minä huomasin jo iässä 6v että muita lapsia ei lyöty, muiden kotona oli aina ruokaa ja heillä oli puhtaat vaatteet.

Ja tämä ei ole itsekehu, vaan ajatus että jos ei aikuisenakaan itse tajua että oma perhe on kamala, niin onko se todella ollut huono, vai vainko epätäydellinen (eli aika normaali)."

Et ehkä hyötyisikään, jos pystyt elämään sen kanssa, miten huono perheesi sinuun vaikutti. En minäkään tarvinnut terapiaa kertomaan, ettei perheessäni ollut kaikki kunnossa. Tuossa erikseen jo kommentoin, että tämä ajatus mulle tuli ensimmäisen kerran nelivuotiaana. Siitä eteenpäin tosin yksi selviytymiskeinoistani oli kieltää asia ja pitää ennemmin itseäni hulluna kuin vanhempia osaamattomina ja vaarallisina. Terapia auttoi selviämään niistä seurauksista, joita huonolla kohtelulla oli.

Vierailija kirjoitti:

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

 

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

 

Kyllä. Yleensä ne katkerat sisarukset ovat olleet sylkykuppeja vanhemmilleen. Ne, jotka eivät edes suostu näkemään mitään ongelmaa vanhemmissaan ovat niitä kultapuppeleita. Sinun kannattaisi oikeasti kuunnella mitä sisarellasi on sanottavana. Mitä hänelle on tehty. Kanna vastuusi sisarena ja ole hänen tukenaan. 

Minun vanhemmillani ei ole vielä eläkeiässäkään mitään kykyä itsereflektioon. Se onkin ainoa asia mikä heitä yhdistää. Siitä näkökulmasta pystyn ymmärtämään sen että joku vasta aikuisena alkaa nähdä totuuden lapsuudenperheestään. Minun vanhemmat tulee menemään hautaan ilmaan että tulevat koskaan ymmärtämään omaa käytöstään terveen psyyken näkökulmasta. Se on kaikkein vaikein asia ollut minulle tässä elämässä sulattaa. Mitä järkeä on missään, kun saatat elää koko elämäsi ilman että kunnolla edes ymmärrät mitä elämässäsi tapahtui. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja tuosta se hyvin suoriutunut lapsi voisi 30 v myöhemmin voisi syyttää teitä narsisteiksi, jotka suosivat yhtä lasta. Olisiko siinä mitään järkeä?"

Voisi. Mutta tunteissa ei tarvitsekaan olla järkeä. Kaikki (normaalin puitteissa) otetaan vastaan mitä tulee, se on vanhemman tehtävä. 

Meillä arvot ei perustu rahaan, eikä se että toinen saa tsemppikymppinsä eri asiasta kuin toinen ei ole kummankaan suosimista.

Kuulostaa oudolta, ja varmasti lapset kokevat että kohdellaan eriarvoisesti. Odotan vaan että lapset kertoo tuon terapiassa:D

Ai jos toinen vaivautuu joskus saamaan kasin kokeesta ja saa siitä kympin, niin se kymppejä kokeista ja stipendejä aina saava musertuu? Jotain tolkkua nyt... Kaikki ei ohjaudu rahalla, eli laiska voi valita laiskuuden siitä huolimatta, et voisi saada jonkun setelin. *been there*

Luultavasti jokainen vanhempi on kokeillut lapsiinsa joskus myös kiristystä, uhkailua ja lahjontaa, vaikkei nämä parhaita kasvatusniksejä olekaan. Tasapainoisessa perheessä siitäkin selvitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

 

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

 

Kyllä. Yleensä ne katkerat sisarukset ovat olleet sylkykuppeja vanhemmilleen. Ne, jotka eivät edes suost

Mitta tiedän, että on vaikeaa myöntää omien vanhempien ikävät puolet. Se kun sitten rikkoisi sen narratiivin, mikä sinulla on heistä ja mitä olet käyttänyt peilinä oman identiteettisi rakentamiseen. Sinulle tulee tuskainen tie, jos haluat alkaa vielä rakentamaan erillistä identiteettiä tuossa iässä. 

Vierailija kirjoitti:

"Eli mä en hyödy mitään, kun koko ajan on ollut selvää että perhe on oikeasti huono, ja että siitä on ollut haittaa, ja omalla tavallaan on yhä.

Jotenkin ihmettelen,  että oikeasti huonossa perheessä kasvanut ei ole huomannut mitään ihan itse, minä huomasin jo iässä 6v että muita lapsia ei lyöty, muiden kotona oli aina ruokaa ja heillä oli puhtaat vaatteet.

Ja tämä ei ole itsekehu, vaan ajatus että jos ei aikuisenakaan itse tajua että oma perhe on kamala, niin onko se todella ollut huono, vai vainko epätäydellinen (eli aika normaali)."

 

Et ehkä hyötyisikään, jos pystyt elämään sen kanssa, miten huono perheesi sinuun vaikutti. En minäkään tarvinnut terapiaa kertomaan, ettei perheessäni ollut kaikki kunnossa. Tuossa erikseen jo kommentoin, että tämä ajatus mulle tuli ensimmäisen kerran nelivuotiaana. Siitä eteenpäin tosin yksi selviytymiskeinoistani oli kieltää as

Tuossa on järkeä. Saako kysyä, mihin sait apua käytännössä? 

Ja tuolle toiselle, joka ei itse tajunnut ettei muissa perheissä ole kireää ja ilkeää, niin kyllä lapsi huomaa  yleensä sellaisenkin. Ihmisten vuorovaikutus näkyy ja jo ihan pieni vauvaa vaistoaa tunnelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmillani ei ole vielä eläkeiässäkään mitään kykyä itsereflektioon. Se onkin ainoa asia mikä heitä yhdistää. Siitä näkökulmasta pystyn ymmärtämään sen että joku vasta aikuisena alkaa nähdä totuuden lapsuudenperheestään. Minun vanhemmat tulee menemään hautaan ilmaan että tulevat koskaan ymmärtämään omaa käytöstään terveen psyyken näkökulmasta. Se on kaikkein vaikein asia ollut minulle tässä elämässä sulattaa. Mitä järkeä on missään, kun saatat elää koko elämäsi ilman että kunnolla edes ymmärrät mitä elämässäsi tapahtui. 

Jos he alkaisivat kohtaamaan totuutta tuossa iässä, olisi edessä varmaan psykoosi ja vaikea dissosiaatio. Pakko vaan jatkaa valheellista soopaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Mistä tiesit? Olitko kuullut jostain, että lapsia täytyisi kohdella eri tavoin? Mistä päättelit jo tuolloin, ettet ole kelvoton ja tapahtumat johtuvat perheesi huonoudesta, eikä siitä että ansaitset kaiken? Kysehän ei ole siitä, ettei pahaa oloa ja pelkoa tuntisi. Vaan siitä tajuaako, että muutakin on olemassa. Ja sitten vielä omalle kohdalle.

No olihan ihan itsestäänselvää. Miten joku lapsi ei vertaa omaa elämää muihin? Lapset tietää jopa tarkkaan mitä kaveri sai lahjaksi, ei ne ole tyhmiä.

No ei näistä asioista voinut puhua muille. Mistä tietää mitä muut kokee, jos niistä asioista ei puhuta? Olihan itselläkin salaisuus. Ja muihin on turha verrata, kun väkivalta perustellaan sillä, mitä sinä olet. Muut eivät ehkä ole niin huonoja kuin sinä, jota täytyy rangaista? Niin aikuiset sanovat. Vertailua tehdään, mutta ei sinun eduksi. Vaan sinua vastaan. Alistettu lapsi ei välttämättä vertaile lahjoja, koska on selvää, ettei hän ansaitse lahjoja. Näin hänelle opetetaan. Jos kyseenalaistat, on siinä syy ratkaista. Lopulta uskot, halusit tai et. Et uskalla edes ajatella mielessäsi muuta.

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa hehkutetaan ihan liikaa. On muitakin keinoja käsitellä ongelmiaan ja traumojaan kuin terapia. Siis keinoja on lukemattomia.. Esimerkiksi vertaistuki. Se on jopa parempi kuin terapia. Liikunta, nyrkkeily? 

Terapia ei ole ainut autuaaksi tekevä. 

Minun mielestäni ei hehkuteta, vaan usein pidetään vähintäänkin hankalana ja kalliina ratkaisuna tai sitten ihan höpöhöpönä. Jokaisen on tietenkin löydettävä itselleen parhaiten toimivat keinot. Terapia ei sulje muita keinoja pois, päinvastoin kannustaa hyödyntämään kaikki mahdollisuudet. Omaan terapiaani itseensäkin sisältyi keholliset menetelmät, ja itse hakemastani vertaistuesta siinä rinnalla oli valtava apu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Eli mä en hyödy mitään, kun koko ajan on ollut selvää että perhe on oikeasti huono, ja että siitä on ollut haittaa, ja omalla tavallaan on yhä.

Jotenkin ihmettelen,  että oikeasti huonossa perheessä kasvanut ei ole huomannut mitään ihan itse, minä huomasin jo iässä 6v että muita lapsia ei lyöty, muiden kotona oli aina ruokaa ja heillä oli puhtaat vaatteet.

Ja tämä ei ole itsekehu, vaan ajatus että jos ei aikuisenakaan itse tajua että oma perhe on kamala, niin onko se todella ollut huono, vai vainko epätäydellinen (eli aika normaali).

Kyllä se voi olla ollut ihan oikeasti huono, on muutakin huonoa kuin lyömistä. Ja oletko kuullut termistä kaasuvalotus? Vanhemmat osaavat erittäin taitavasti luoda illuusion siitä, että kaikki on varsin normaalia ja lapsi itse se päästään vialla oleva, jos rupeaa kyseenalaistamaan asiaa. 

Jaa, mulle oli ihan selvää että perhe on huono jo ennen kouluikää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

 

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

 

Kyllä. Yleensä ne katkerat sisarukset ovat olleet sylkykuppeja vanhemmilleen. Ne, jotka eivät edes suost

Ihanko tosissaan uskot näin? Että sisaruksessa itsessään ei missään nimessä voi olla mitään vikaa, ainoastaan vanhemmissa ja meissä muissa sisarissa? Nyt ihan oikeasti jotain itsekritiikkiä. 

Kyse on lähinnä siitä, että hän kokee kaikki asiat negatiivisesti. Hän kokee että ei ole saanut yhtä ja toista vaikka on saanut jopa enemmän. Hänellä menee nyt aikuisenakin hyvin , on saavuttanut asioita joista moni voi vaan haaveilla. Hänellä on kaikki.  Myös meidän sisarusten tuki ja jopa vanhempien. 

Ainoa mitä saamme vastalahjaksi on jatkuva rutina siitä mitä olemme tehneet väärin, missä vanhemmat on epäonnistunut jne.. 

En missäännimessä ota noita syytöksiäsi niskoilleni.  Uskoin jopa vuosikausia että meissä se vika täytyy olla, mutta kun tämä käytös vain jatkuu ja jatkuu ja sisaren käytös muuttuu aina van vainiharhaisemmaksi niin on pakko viheltää peli poikki. 

Sisar on se jolla on peiliin katsomisen paikka. 

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa hehkutetaan ihan liikaa. On muitakin keinoja käsitellä ongelmiaan ja traumojaan kuin terapia. Siis keinoja on lukemattomia.. Esimerkiksi vertaistuki. Se on jopa parempi kuin terapia. Liikunta, nyrkkeily? 

Terapia ei ole ainut autuaaksi tekevä. 

Kasvanko minä aikuiseksi nyrkkeilemällä? Se on erittäin hyvää traumakehon ja mielen vakauttamiseen, mutta ei se opeta uusia toimintamalleja ja auta hahmottamaan maailmaa ja opeta toimimaan ihmissuhteissa. 

Puhua jonkun kanssa? Mitä ihmeen puhuttavaa selvässä asiassa on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

 

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

 

Kyllä. Yleensä ne katkerat sisarukset ovat olleet syl

Älä alapeukuta siksi, että totuus ei miellytä. Se on rumaa käytöstä. En ole tehnyt sinulle mitään muuta kuin avannut sitä miten ihmismielen psykologia toimii. 

"Ja tuolle toiselle, joka ei itse tajunnut ettei muissa perheissä ole kireää ja ilkeää, niin kyllä lapsi huomaa  yleensä sellaisenkin. Ihmisten vuorovaikutus näkyy ja jo ihan pieni vauvaa vaistoaa tunnelmia."

Et suostu ymmärtämään sitä ettei kukaan ajatellut että minun perheessäni oli kireää ja ilkeää tapaamalla vanhempani. Varmasti sinäkin olet kuullut ihmisistä jotka on hyvin pidettyjä ulospäin ja totuuden tietää vain perhe. Eikä meillä edes ollut ilkeää vaan todella raskasta tunne-elämän epävakautta ja mykkäkouluja ja munankuorilla kävelyä. Juuri joku aika sitten minulle kehuttiin sitä miten ihana ihminen äitini on muutaman tunnin kokemuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

 

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

 

Kyllä. Yleensä ne katkerat sisarukset ovat olleet syl

Nimenomaan sisaressa ON vikaa ja se vika on syntynyt teidän dysfunktionaalisen perheen toiminnan seurauksena. Sitä hän yrittää, huonoin tuloksin, käsitellä. 

Näkemyserot voi perheissä olla valtavia, siitä huolimatta aikuisten ihmisten tulee hyväksyä nämä eriävät näkemykset ja pyrkiä tulemaan toimeen. Se kuuluu aikuisena olemiseen. Jokainen on loppupeleissä vastuussa vain omasta käytöksestään.

Eikä se, että tulee toimeen ja käyttäytyy asiallisesti poissulje sitä etteikö voisi olla vihainen, surullinen, pettynyt.