Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea monologejasi. Pahoittelut. Mutta selvästi paljon käsiteltävää on sisälläsi.. siitä se lähtee. 

Jeesus tätä sun pskaa. Pistepiste.. Vai pitäisikö sanoa paskaansakkinkinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

"Miten selvitä, kun revin itse kaikki biojätepussien pohjat ja nyt banaaninkuoret levisivät rappukäytävään nyyyyh" 

Tai mikä parempaa, "miten selvitä kun hallusinoin banaaninkuoria rappukäytävässä ja kahvinpuruja kengilläni nyyyyyyh"

En usko, että selviät. Ongelmasi on todella paha. Ei ole normaalia tullla joka ketjuun kirjoittelemaan typeriä asiattomuuksia saadakseen huomiota ja pilaamaan muiden ihmisten asialliset keskustelut.

Itkemisessä ei ole mitään pahaa tai halveksittavaa. Itke, ne kyyneleet helpottavat ja kasvattavat.

 

Joka ketjuun? Erikoinen sadismin muoto tuokin sun tyylisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Kyllä mun oloni ainakin parantui huomattavasti, kun pystyin terapiassa vihdoin olemaan rehellinen siitä, millaista kotona oli ollut, ymmärtämään, miten se oli muhun vaikuttanut ja korjaamaan noita vahinkoja niin, että pystyn elämään parempaa elämää. Ei terapialla tietenkään "saa" sellaisia vanhempia kuin olisi tarvinnut ja halunnut. Terapeutin tuella pystyin kuitenkin tämänkin tosiasian kohtaamaan, suremaan ja hyväksymään.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Kyllä minäkin jollain tasolla olen aina tiennyt mutta tulkitsin ongelman väärin. Se ei ollutkaan se minkä luulin, eli että äiti on maailman suurin uhri ja minun täytyy pienestä lapsesta asti opiskella psykologiaa, että osaisin tehdä hänen olonsa paremmaksi. Luin jostain että lapsi vahingoittui sitä enemmän, mitä enemmän hän on sisällä sairaassa perhesysteemissä ja ikään kuin ostanut sen kaiken. Joku juopon tai väkivaltaisen vanhemman lapsi sentään voi ymmärtää, että viina ja väkivalta on pahoja ja hänen itsensä ulkopuolisia asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Oletko sinä käynyt terapiassa sairastuttavan lapsuuden vuoksi? Minä olen, joten vastaan, kerro sinä sitten omastasi, jos sinäkin olet. 

Ei terapiani tarkoitus ole ollut käsitellä ja jauhaa huonosta lapsuudesta vaan yhdessä terapeutin kanssa hoitaa se duuni, joka vanhempien olisi pitänyt tehdä, finaaliin. Tietysti tämä olisi ollut vielä suoraviivaisempaa ja helpompaa silloin lapsena, kun ei olisi tarvinnut korjata vääriä malleja vaan opettaa suoraan oikeat. Ja toki se väärien mallien omaksuminen on hankaloittanut elämää, ihmissuhteissa olemista ja terveyttä paljonkin.

Pointti siis EI OLE jatkuva reklamointi vanhemmista ja perheoloista vaan oma henkinen kasvu, vanhempien laiminlyönnin tai aiheuttaman vinouman korjaaminen. Pakko siinä on sitä perhettä kuitenkin ruotia, että pystyy hahmottamaan syyt ja seuraukset ja sen, miten homman olisi pitänyt mennä (jotta ei laita vahinkoa kiertämään). 

Jos minulta kysyttäisiin, olisin ollut ihan valmis unohtamaan, että minulla on koskaan mitään äitiä ja isää ollutkaan, mutta valitettavasti se asioiden korjaaminen ei tapahdu asiat kieltämällä ja huomiotta jättämällä - mikä oli lapsuuskodin ei-toimiva strategia. 

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Mistä tiesit? Olitko kuullut jostain, että lapsia täytyisi kohdella eri tavoin? Mistä päättelit jo tuolloin, ettet ole kelvoton ja tapahtumat johtuvat perheesi huonoudesta, eikä siitä että ansaitset kaiken? Kysehän ei ole siitä, ettei pahaa oloa ja pelkoa tuntisi. Vaan siitä tajuaako, että muutakin on olemassa. Ja sitten vielä omalle kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Ei. Terapian tarkoituskaan ei ole antaa sinulle uusia vanhempia. Ja muuten, aikuisena sinun pitäisi jo selitä ilman vanhempia ja normaalisti toimia itse vanhempana.

Terapiassa käsittelet asiaa terapeutin kanssa, joka auttaa sinua ymmärtämään ongelmaa paremmin ja toivottavasti se ongelma jopa menettää merkityksensä sinulle.

Se minua aina hämmästyttää, että on jopa 40-50 vuotiaita ihmisiä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet, että heidän vanhemmillaankin on oma historiansa, omat vanhempansa ja elämän kokemuksensa, jotka ovat muovanneet heistä semmoisia kuin he ovat. Siksi hekään eivät ole täydellisiä, kuten ei muutkaan ihmiset. 

Jokainen lähtee lapsuudenkodistaan elämän käyttöohjeen kanssa ja sitä paremmin elämä menee mitä paremman käyttöohjeen saat. Terapian tarkoitus ei ole hankkia ihmiselle uusia rakastavia vanhempia vaan uusi ja toimivampi käyttöohje. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Kyllä mun oloni ainakin parantui huomatt

Eli mä en hyödy mitään, kun koko ajan on ollut selvää että perhe on oikeasti huono, ja että siitä on ollut haittaa, ja omalla tavallaan on yhä.

Jotenkin ihmettelen,  että oikeasti huonossa perheessä kasvanut ei ole huomannut mitään ihan itse, minä huomasin jo iässä 6v että muita lapsia ei lyöty, muiden kotona oli aina ruokaa ja heillä oli puhtaat vaatteet.

Ja tämä ei ole itsekehu, vaan ajatus että jos ei aikuisenakaan itse tajua että oma perhe on kamala, niin onko se todella ollut huono, vai vainko epätäydellinen (eli aika normaali).

On melkoinen olkiukko väittää, että vanhempiaan kritisoiva ei ymmärtäisi vanhemmillaan olevan oma historiansa tai heidän olevan epätäydellisiä. Usein sitä vanhemman historiaa on kuunneltu ja ymmärrelty ylen määrin jo pienestä asti. 

Aikuisena alkaa sitten ymmärtää myös, että vaikka olisi hankala lapsuus ja tausta, ei se oikeuta käyttäytymään miten sattuu. Ei oikeuta minua, niin miksi oikeuttaisi vanhempiani? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Minä olin nelivuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että jokin perheessämme on pielessä. 20-vuotiaana vihdoin oli mahdollista alkaa terapian avulla korjata niitä vahinkoja, jotka olivat tuossa ajassa ehtineet syntyä.

Perheitä on erilaisia. Niistä voitaisiin kirjoittaa vaikka kirja, mutta ehkä ei juututa niihin yksityiskohtiin? Se, että perhe on ollut ihan ns. tavallinen ja muut sisarukset on hyvissä väleissä vanhempiinsa ja vain yksi ei , niin sitä on syytä miettiä. Miksi näin? Onko nämä muut sisarukset lellittyjä ja tämä yksi hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se sisarus joka on lapsesta saakka ollut ilkeä ja kiusannut, kadehtinut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja jonka mielenterveys on sittemmin ollut heikoissa kantimissa. 

Tekemisissä kuitenkin ollaan,mutta tämä osoitetaan sanoin ja käytöksellä kuinka paljon vihaa ja halveksii vanhempiaan. Ikää on kuitenkin jo lähelle 40.

Mutta ehkä se vika sitten on äidissä ja isässä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Oletko sinä käynyt terapiassa sairastut

EI terapeutista tule kenenkään vanhempia, edes hetkeksi. Pitäisi ensinnäkin olla aikakone kun en ole enää lapsi, ja toiseksi heidän pitäisi oikeasti olla vanhemmat, ei maksettu henkilö. Vai onko tarkoitus että soittelen heille ja käyn vielä terapian jälkeenkin? 

Anteeksi, mutta toi on ihan hullua puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Ei. Terapian tarkoituskaan ei ole antaa s

Mene nyt muualle jankkaamaan tuota roskaa,kukaan ei luule mitään eikä kuvittele saavansa terapialla hyviä vanhempia. Sulle sopii joku hyvin yksinkertainen ketju. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Mistä tiesit? Olitko kuullut jostain, että lapsia täytyisi kohdella eri tavoin? Mistä päättelit jo tuolloin, ettet ole kelvoton ja tapahtumat johtuvat perheesi huonoudesta, eikä siitä että ansaitset kaiken? Kysehän ei ole siitä, ettei pahaa oloa ja pelkoa tuntisi. Vaan siitä tajuaako, että muutakin on olemassa. Ja sitten vielä omalle kohdalle.

No olihan ihan itsestäänselvää. Miten joku lapsi ei vertaa omaa elämää muihin? Lapset tietää jopa tarkkaan mitä kaveri sai lahjaksi, ei ne ole tyhmiä.

"Ja tämä ei ole itsekehu, vaan ajatus että jos ei aikuisenakaan itse tajua että oma perhe on kamala, niin onko se todella ollut huono, vai vainko epätäydellinen (eli aika normaali)." 

Sulla oli selviä asioita joihin pystyit vertaamaan kuten lyöminen ja puhtaat vaatteet. Meillä kotona vanhemmat käyttäytyi lähes normaalisti muiden ihmisten läsnäollessan mutta kotona suljettujen ovien takana elämä oli jatkuvaa draamaa ilman mitään lohtua tai taukoa. En minä tiennyt ettei kaikilla ole tuollaista, että muiden lasten vanhemmat on suurin joukoin normaaleja aina. Sitä mukaan kun itse olen parantunut keski-iässä, olen vasta ymmärtänyt mikä on normaalia ja mikä ei ja kuva syvenee koko ajan. 

Terapiaa hehkutetaan ihan liikaa. On muitakin keinoja käsitellä ongelmiaan ja traumojaan kuin terapia. Siis keinoja on lukemattomia.. Esimerkiksi vertaistuki. Se on jopa parempi kuin terapia. Liikunta, nyrkkeily? 

Terapia ei ole ainut autuaaksi tekevä. 

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minä hiffasin perheeni kauheuden jo iässä 6 v, ilman terapiaa.

Voisiko se johtua siitä,  että perheeni oli oikeasti huono.

Minäkin aloin 7-vuotiaana kirjoittaa päiväkirjaani, että haluan uudet vanhemmat ja toivottavasti minusta ei ikinä tule samanlaista kuin vanhemmistani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

 

Miten se käydään läpi, niin ettei se jatku? Kyllä se taitaa ikuisesti olla musta möykky mielessä, ainakin minulla, vaikka elämäni on aika mielekästä ja onnellista.

 

Samaa miettinyt,  eihän se huono lapsuus käsittelemällä parane yhtään mihinkään. Vaikka puhuisin asiasta maailman tappiin, en saa rakastavia vanhempia joilta vaikka kysyä neuvoa.  Ei se "käsittely" tuo niitä hyviä vanhempia. 

Että olisiko se niin, että olo paranee terapian jälkeen siksi, että terapia loppuu. 

Oletko sinä käynyt terapiassa sairastut

Just näin. Terapia pyrkii aina korjaamaan. Ihan sama millainen terapia on kyseessä.