Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se,

           Moni vanhempi joutuu kokemaan sen, että aikaisempi hyvä suhde aikuiseen lapseen muuttuu lapsen

           taholta syyttelyksi ja haukkumiseksi terapian johdosta. Ihan tavallisen normiäidin sanotaan yhtäkkiä

           toimineen täysin väärin lasta kohtaan  tämän koko lapsuuden ajan ja tuhonneen lapsensa elämän.

           Tämä on todella vaikea ja kipeä asia. Siitä ei voi paljoa puhua ulkopuolisille. Sympatiani jokaiselle, joka joutuu

           sen kokemaan.

Kukaan lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan. Päinvastoin, omien vanhempien epätäydellisyyden ja virheiden myöntäminen on rankkaa - aikuinenkin lapsi tahtoo aina uskoa pelkkää hyvää vanhemmistaan. 

On siis todella syytä katsoa peiliin. Todennäköisesti tarvitset itsekin terapiaa, koska et pysty myöntämään virheitäsi oman turvattomuuden tunteen vuoksi. 

Itse olen tuollainen aikuinen, joka on tajunnut olevansa emotionaalisesti kypsempi kuin omat vanhemmat. En tosin ole sanonut siitä vanhemmilleni mitään, koska tiedän että he eivät ilman terapiaa pysty käsittelemään omia virheitään. 

Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat osittain kuin lapsia ja pelkäävät yhä rangaistuksia ja paheksuntaa, jota saivat turvattomissa kodeissaan. Heille virheen myöntäminen tarkoittaa, että he ovat ytimeltään virheellisiä ja siksi he eivät voi myöntää virheitään edes itselleen. Se on itsesuojelumekanismi. Hyväksyn tämän puutteen vanhemmissani ja en pyri muuttamaan heitä tai puhu vanhoista asioista. Olin tottakai äärettömän surullinen ja vihainen kun tajusin oman lapsuuteni kaltoinkohtelut (turvaton kiintymyssuhde, mulle ei ollut tilaa, äidin jatkuva hermojen menetys, mua pidettiin hankalana lapsena), mutta käsittelin tunteeni yksin ja terapiassa. Vaikeat tunteet menee kyllä ohi, kun ne käsittelee ja sitä voi seurata anteeksianto ilman anteeksipyyntöjäkin.

Äidilläni on sairaalloinen sairauksien pelko ja huomionhakuisuus. Minä ole sairastunut äitini vuosien sairausmässytyskeskusteluista niin että saan paniikkikohtauksen jos hän alkaa puhua sairauksistaan. Olen pyytänyt ettei näin tekisi mutta koska hänelle on niin nautinnollista se huomio niin muka vahingossa vihjailee oireistaan. Hän ei välitä hyvinvoinnistani tai siitä että vaikka vahingossa tapan itseni autolla kun saan kohtauksen puhelimessa.

Vierailija kirjoitti:

"Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?

Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?"

 

(Olen eri) On toki syytä ymmärtää lapsena koetut asiat jolloin on aika päivän selvää kuka on "syyllinen" mutta jos se johtaa siihen että mennään syyllistämään tapahtuneesta vanhempia (rakentavan keskustelun sijaan) niin mitä hyötyä siitä on. Mitä vanhemmat enää voivat tehdä toisin?

Esimerkkisi menee vähän ohi koska kyse on vain aineellisista vahingoista jotka on rahalla korvattavissa. Mutta itse toki päätät miten paljon asia sinun pääsi sisäistä maailmaa haittaa.

 

Vanhempi voi kuunnella lasta, ymmärtää miksi lapsesta tuntuu pahalta ja pyytää anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en oikeasti ymmärrä terapiaa. Miten jostain asiasta lätiseminen voisi vaikuttaa yhtään mihinkään? 

Ei sun tarvitsekaan ymmärtää. Ehkei sitä voikaan, jos ei ole itse kokenut, kuinka asioiden käsittely toisen ihmisen tuella auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenystäväni meni terapiaan. Terapian alettua soitti kaikille entisille ystävilleen ja haukkuin nämä. Heidän olisi lapsena pitänyt tukea häntä ja syytti yhtä pahasta olosta mm. siksi, että tämä oli parempi koulussa. Häntä sorreettiin ja hän oli uhri. Erosi myös miehestään. Lapset jäivät isälle, koska oli miehen vika, että meni nuorena naimisiin ja teki lapset. Ei olisi kuulemma halunnut, mutta oli miehen uhri. Nykyään on kai vaihtanut naiseen ja ei ole kenenkään vanhojen kavereiden tai perheensä kanssa tekemisissä. Kyllä alkoi epäilyttämään terapeutin ammattitaito. Täytyykö vielä mainita, että mielenterveys ei ainakaan ole paremmalla tolalla, kun aloittaessaan terapian...

Jännä miten tiedät yksityiskohtaisesti millä tolalla hänen mielenterveytensä on, vaikka hän katkoi välit entisiin kavereihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvät ja läheiset suhteet vanhempaan niin kauan kuin toimittiin vanhemman ehdoilla ja annoin hänen puuttua elämääni rajattomasti. Ja hänhän puuttui ihan kaikkeen. Jopa sohvan paikkaan olkkarissa ja verhojen väriin. 

Sitten kun aloin asettamaan rajoja ja elämään elämääni ihan itse, suuttui vanhempi. Hän alkoi haukkumaan ja uhkailemaan. Oli pakko katkaista välit muutamaksi vuodeksi kokonaan oman jaksamisen ja mielenterveyden tähden.

En käynyt edes terapiassa, vaan huomasin ongelman ihan itse.

T. Kamala aikuinen lapsi 

Ja tämäkin vanhempi näkee varmaan asian aivan vilpittömästi niin että hän on vääryyttä kärsinyt osapuoli.

 

Niinpä niin, monella on täysin vääristynyt käsitys siitä, mitä "hyvät välit" tarkoittaa. Oma vanhempi on vi

Oman vanhemman, isän tai äidin, ei pidä koskaan olla se henkilö, jolle kerrotaan syvimmät tuntemukset. Sitä varten ovat luotetut ystävät.

Tuttu terapeutti totesi vuosi sitten, että hänellä ei ole koskaan ennen ollut tilastojen ja tutkimusten mukaan yhtä hyvää lapsuutta elänyttä sukupolvea asiakkainaan kuin nyt. Korona tuntui avanneen terapiatarvepadot ja monella on ajatuksena, että "koskaan ei ole myöhäistä saada kurjaa lapsuutta". Terapiaan tullaan ahdistuneina ja halutaan puhua itsestä ( ja sitä vartenhan terapia on, paikka on siis oikea), mutta nyt ei enää halutakaan edetä eteenpäin, halutaan jäädä loppumattomasti suremaan sitä, miten on kokenut tulleensa kohdelluksi väärin, ei siis välttämättä kohdeltu väärin.

Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa eikä kukaan ole vastuussa muiden tunteista, mutta tarve löytää syyllinen omalle kokemiselle on uutta. Aivan kuin todellisissa ongelmissa ei olisi tarpeeksi, niitä kehitellään lisää. Ensin vika on vanhemmissa, sitten kavereissa, kumppanissa, työkavereissa. Terapeutin luokse tullaan joka kerta uuden kurjan kokemuksen kanssa ja sitten alkaa monologi siitä, mitä jonkun muun olisi pitänyt tehdä, ettei terapeutin asiakkaasta tuntuisi niin pahalta.

Minusta vastuu on kyllä myös meidän aikamme opeilla ihmisen henkisestä hyvinvoinnista. Oppi kiintymyssuhteista esimerkiksi on ihan hyvä silloin, kun sen avulla jrjestetään vanhemmille mahdollisuuksia hoitaa lastansa hyvin. Esimerkiksi perhevapaita koskevassa lainvalmistelussa tutkimus on paikallaan.

Sen sijaan ei ole ollenkaan hedelmällistä, että iltapäivälehdissä on viikottain artikkeleita, joissa aikuisia ihmisiä ohjataan etsimään omasta äidistään vikoja, jos eivät osaa käyttäytyä rakentavasti parisuhteessansa. Olisi fiksumpaa sanoa suoraan, että parisuhteessa pitää pystyä huomioimaan puoliso näissä ja noissa tilanteissa. Ei ohjata ymmärtelemään pertin prseilyä, kun sen äiti meni töihin pertin ollessa 4 kk vanha, eikä ohjata rypemään itsesäälissä kun taas itse jätti miehensä siksi että tarhassa ei ollut tarpeeksi pysyvää henkilökuntaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan. Päinvastoin, omien vanhempien epätäydellisyyden ja virheiden myöntäminen on rankkaa - aikuinenkin lapsi tahtoo aina uskoa pelkkää hyvää vanhemmistaan. 

On siis todella syytä katsoa peiliin. Todennäköisesti tarvitset itsekin terapiaa, koska et pysty myöntämään virheitäsi oman turvattomuuden tunteen vuoksi. 

Itse olen tuollainen aikuinen, joka on tajunnut olevansa emotionaalisesti kypsempi kuin omat vanhemmat. En tosin ole sanonut siitä vanhemmilleni mitään, koska tiedän että he eivät ilman terapiaa pysty käsittelemään omia virheitään. 

Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat osittain kuin lapsia ja pelkäävät yhä rangaistuksia ja paheksuntaa, jota saivat turvattomissa kodeissaan. Heille virheen myöntäminen tarkoittaa, että he ovat ytimeltään virheellisiä ja siksi he eivät voi myöntää virheitään edes itselleen. Se on itsesuojelumekanismi. H

"KUKAAN lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan"? Siis ei kukaan, koskaan?

Pointti onkin se, että vanhempi ei ole ollut kuunteleva aikuinen edes silloin, kun itse on ollut lapsi ja vanhemman kuunteleva korva ja henkinen tuki lapselle suoranainen elinehto. Sitä vaan toivoo, että oma vanhempi olisi aikuistunut vuosien vieriessä kuten itsekin on aikuistunut. Mutta ei, turha toivo.

 

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

          Vanhemman ei kuulu olla aikuisen lapsensa sylkykuppi ja ovimatto.

Vierailija kirjoitti:

Ei tällaisista asioista voi tällä palstalla ikinä keskustella, kun jokainen keskustelija näkee ap:ssä aina oman äitinsä/anoppinsa/tyttärensä/tms. ja yleistää sen perusteella. Kenellekään ei tunnu menevän jakeluun, että jokainen tapaus on omanlaisensa.

Hyvänä esimerkkinä nuo, jotka heti ensimmäisenä julistavat, että ap on ollut rajaton äiti. Eihän kaikkien huonojen äitien ongelma edes ole rajattomuus, vaan äiti voi olla vahingollinen lapselleen olemalla liian etäinen!

Jotkut ovat huonoja äitejä eivätkä edes yritä olla parempia. Jotkut tekevät suuria virheitä äitinä vaikka luulevat tekevänsä parhaansa. Jotkut sitten taas ovat ihan normaaleja vanhempia, mutta lapsi keksii silti syyttää vanhempiaan omista mokistaan. Ettekö te oikeasti ole koskaan tavanneet ihmisiä, jotka ovat vähintäänkin epäluotettavia todistajia omista asioistaan? Tiedän esimerkiksi yhden päihdeongelmaisen (alkoholi ja sitten huumeet), joka syyttää

Juuri näin.

Kyllä minullakin oli ns. vaikea lapsuus. Isä joka pahoinpiteli ja äiti joka yritti jaksaa siinä kaiken keskellä. Itse päätin jo kuitenkin nuorena että kaikki asiat, niin huonot kuin hyvät elämässäni ovat itseni aikaansaamia eivätkä kuulu ollenkaan siihen miten vanhempani olivat kasvuvuosieni aikana. Siis minua otti niin päästä muutama kavereistani kun olin parikymmen vuotias ja he sanoivat että olen nyt tälläinen ja teen tätä ja tuota (yksi oli varas ja toinen juoppo) koska minulla oli niin vaikea lapsuus ja vanhemmat eivät ymmärtäneet minua.. Sanoin heti suoraan että minulle ei tarvitse tulla valittamaan asiasta. Jokaisella on jossain vaiheessa päätösvalta omasta elämästään ja mielestäni siihen ei enää silloin pitäisi sekoittaa lapsuuden tapahtumia.

Johtusko ihan siitä että jos ihminen on tosiaan terapian tarpeessa niin syy on luultavasti juuri varhaislapsuudessa, koska se on ihmisen kehityksen herkintä aikaa jonka vaikutukset ovat voimakkaimpia ja kauaskantoisimpia, koko identiteettiä ja persoonallisuutta muovaavia. Suurinosa mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, traumoista jne. ovat nimenomaan tuolta ajalta peräisin, usein vanhemmilta perittyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

 

          Vanhemman ei kuulu olla aikuisen lapsensa sylkykuppi ja ovimatto.

 

Ei kuulukaan. Omat virheensä ja pahantekonsa olisi hyvä osata kohdata, pyytää niitä anteeksi ja sitoutua kehittymään ihmisenä, jos haluaa rakentaa parempia ihmissuhteita.

 

"Sanooko hän sinun pilanneen elämänsä? Mitä hän sanoo sinun aiheuttaneen? "

Kuten jo kirjoitin, hän alkoi syyllistää minua näistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan jokainen vanhempi tekee virheitä suhteessa lapsiinsa. Myös me, joilla nyt on pieniä lapsia, vaikka ehkä yritämme vältellä niitä asioita mistä ehkä omassa vanhempisuhteessaamme emme pitäneet.

Virheiden suuruus ja toisaalta asenne niiden takana sitten määrittelevät sitä, miten niitä pitää myöhemmin työstää vai pitääkö. 

 

Se on juuri näin. Lähes kaikki vanhemmat myös tahtovat hyvää lapsilleen, parempaa kuin mitä ehkä itsellä on ollut. Sitten kun itse on aikuinen, kannattaa yrittää ymmärtää omien vanhempiensa lähtökohtia ja motiiveja. 

Ja tällä en tosiaan tarkoita, että mitään pahoinpitelyä ja mitätöintiä pitäisi hyväksyä, mutta sellaista normaalia inhimill

Mitä horiset? Aloituksessa puhuttiin lehtijutusta, jossa psyykkisesti sairastunut äiti kitisee, kun aikuinen lapsi meni terapiaan. Jokainen tietää, että äidin tai isän psyykkinen sairastuminen vaikuttaa lapsiin.

Niin? AP vakuuttaa halunneensa aina hyvää lapselleen. Lisäksi oikeuttaako vanhemman psyykkiset haasteet sen että lapsi saa syyllistää vanhempaansa jos vanhemman tarkoitusperät ovat olleet hyvät? Eikö lapsen pitäisi (aikuisena) ennemminkin ymmärtää mistä puutteellisuus kasvatuksessa on johtunut syyllistämisen sijaan?

Vierailija kirjoitti:

Näen ehkä niin, että jokainen vanhempi on puutteellinen. Useimmat myös tekevät parhaansa, ja jos lähtökohdat ovat heikot, ei se paras vielä välttämättä takaa onnellista lapsuutta. Sitten yhtenä ääripäänä ovat tietysti kaikenlaiset narsisti yms tapaukset, mutta näitä nyt todellakin on vain pieni osa. Sukupolvien välillä voi myös olla ajan hengen tuotteena erilainen arvomaailma ja maailmankatsomus, josta ei pidä kumpaakaan syyllistää. Me jokainen olemme aikamme tuote.

Lapsella on aikuisena oikeus käsitellä lapsuuskokemuksiaan haluamallaan tavalla. Tietenkin. Käsittely voi ottaa aikansa ja tuoda pintaan kaikenlaista. Se pitää vaan kestää, jos haluaa luoda terveen suhteen aikuisten kesken.

Terapian (tai mikä ikinä keino) olisi kuitenkin sillä tapaa hyvä olla tavoitteellista, että se tähtää ymmärrykseen ja anteeksiantoon. Ylivoimainen valtaosa vanhemmista kuitenkin tosiaan tekee parhaansa niillä edellytyksillä mitä heillä

Tuli mieleen tuosta "ajan hengen tuotteista"; Menin terapiaan, jossa selvisi, että minulla todellakin on traumatausta lapsuudesta. Äiti väittää edelleen kivenkovaa tietyistä lapsuuteni kauheista asioista, että ne olivat siihen aikaan NORMAALEJA juttuja. Satuin sitten löytämään terapeutin, joka on tismalleen äitini ikäinen, eli ymmärtää ihan varmasti tuota ajankuvaa samanikäisen henkilön näkökulmasta. Terapeutti kommentoi kuvailemiani lapsuuden kauhuja, etteivät ne ole todellakaan olleet normaaleja asioita tuohon aikaan.



Tämän lisäksi olen kotoisin maaseudulta, jossa vallitsee sietämisen, tyytymisen ja vaikenemisen kulttuuri. Kesti ihan liian kauan tajuta pois muutettuani, että sen kulttuurin säännöillä ei tarvitse enää elää, vaan on mistä valita esim. ihmissuhteissa ja ongelmista puhuminen on normaalia. Ei tarvitse esim. sietää "kavereita", jotka ovat on-off kavereita ja toisena hetkenä sitten kiusaavat. Sukulaiseni elävät edelleen tuossa kulttuurissa, jossa heidän mielestään on vaan pakko sietää mm. ihan hirveitäkin ihmisiä, koska kaikki ovat jumissa samalla pikkupaikkakunnalla.  

Vierailija kirjoitti:

Johtusko ihan siitä että jos ihminen on tosiaan terapian tarpeessa niin syy on luultavasti juuri varhaislapsuudessa, koska se on ihmisen kehityksen herkintä aikaa jonka vaikutukset ovat voimakkaimpia ja kauaskantoisimpia, koko identiteettiä ja persoonallisuutta muovaavia. Suurinosa mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, traumoista jne. ovat nimenomaan tuolta ajalta peräisin, usein vanhemmilta perittyjä.

Itse odotin nelivuotiaasta asti hetkeä, jolloin voisin kertoa jollekin, mitä kotona tapahtui ja saada apua parantuakseni sekä päästäkseni elämässä eteenpäin. Tiedostin jo tuolloin, että jokin oli pielessä ja pilasi kasvuni, mutta olin voimaton pysäyttämään sitä kehityskulkua. Parikymmentä vuotta myöhemmin olikin sitten jo aikalailla materiaalia, jonka läpi rämpiä terapiassa.