Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Hesarin artikkelin kirjoittaja on selvästi narsisti ja olet hyvin tunnistanut narsistin toimintamallin. Narsisti on kykenemätön asettumaan toisen asemaan ja tuntemaan empatiaa. Ennen kaikkea narsisti ei näe omia lapsiaan erillisinä yksilöinä vaan itsensä jatkeena. Narsistille mikään ei ole yhtä vaurioittavaa kun oman lapsen kohdistamat negatiiviset tunteet - nehän ovat narsistinen loukkas ja suora vihjaus siitä että narsisti olisi toiminut väärin. Narsistin hauras itsetunto ei tällaista kritiikkiä kestä.

Voisit pikkuhiljaa opetella jonkin toisenkin diagnoosin, narsismi on kokenut pahan inflaation kun annat sen diagnoosiksi jokaiselle eteentulevalle.

Tympäisee jo niin, että lakkaan heti lukemasta kommenttia jossa narsisti mainitaan.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan. Päinvastoin, omien vanhempien epätäydellisyyden ja virheiden myöntäminen on rankkaa - aikuinenkin lapsi tahtoo aina uskoa pelkkää hyvää vanhemmistaan. 

On siis todella syytä katsoa peiliin. Todennäköisesti tarvitset itsekin terapiaa, koska et pysty myöntämään virheitäsi oman turvattomuuden tunteen vuoksi. 

Itse olen tuollainen aikuinen, joka on tajunnut olevansa emotionaalisesti kypsempi kuin omat vanhemmat. En tosin ole sanonut siitä vanhemmilleni mitään, koska tiedän että he eivät ilman terapiaa pysty käsittelemään omia virheitään. 

Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat osittain kuin lapsia ja pelkäävät yhä rangaistuksia ja paheksuntaa, jota saivat turvattomissa kodeissaan. Heille virheen myöntäminen tarkoittaa, että he ovat ytimeltään virheellisiä ja siksi he eivät voi myöntää virheitään edes itselleen. Se on itsesuojelumekanismi. H

Ihan täyttä paskaa. Vika voi olla aikuisen lapsen päässä ihan yhtä lailla kuin vanhemmassakin. 

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Johtusko ihan siitä että jos ihminen on tosiaan terapian tarpeessa niin syy on luultavasti juuri varhaislapsuudessa, koska se on ihmisen kehityksen herkintä aikaa jonka vaikutukset ovat voimakkaimpia ja kauaskantoisimpia, koko identiteettiä ja persoonallisuutta muovaavia. Suurinosa mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, traumoista jne. ovat nimenomaan tuolta ajalta peräisin, usein vanhemmilta perittyjä.

Hmm. No jos minä nyt puolestani yleistäisin omien kokemusteni pohjalta, minä jouduin terapiaan kokiessani ihan aikuisiällä läheisten sairastumisia ja kuolemia. Monen vuoden stressin ja surun jälkeen minulla on edelleen yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (eikä edes varaa käydä terapiassa enää). Lapsuuteni oli kuitenkin harvinaisen onnellinen. Aikuisuus sen sijaan on ollut aikamoista skeidaa.

Yksi tuttava joutui terapiaan työuupumuksen jäljiltä. Toinen joutui psykoosissa mielisairaalaan kun jäi unilääkkeisiin koukkuun. Kolmannella on traumana tuntemattoman tekemä r*iskaus.

En osaa sanoa mikä prosentti mt-ongelmista on mitäkin, mutta on mielestäni kyllä harhaanjohtavaa väittää, että mt-ongelmien syy on "luultavasti" (eli todennäköisimmin?) varhaislapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen äiti/lapsi suhde on omanlaisensa. Siitä pitää lähteä, eikä osoittaa  "ei noin".

Itse pyrin olemaan tasapuolinen, riippumaton  ja todellakin takertumaton, mutta rakastava äiti. Näin myös omasta mielestäni olinkin.

En puutu nytkään, enkä ole koskaan  puuttunut mitenkään  aikuisten lasteni yli 20 vuotiaiden elämään, ELLEIVÄT HE  ITSE PYYDÄ minun mielipidettäni.

Mutta,  tässä ollaan . Yksi lapseni on hyvin "omapäinen"  ja aikalailla "kovis"  ollut ikänsä . Kun milloin nähtiin ja käytiin toisissamme puolin ja toisin,  tai  soittelimme ,  ( nyt hän ei ole meihin missään yhteydessä)  , minulle jäi lähes joka kerta surullinen ja alakuloinen  fiilis   juttelimme jälkeen.

Hän tiuski, tivahteli, äksyili ,  oli ylimielinen,  ja tuntui joskus että jopa halveksi minua !

Jokaisen puhen jälkeen  lähes itkin !

          Voitko jättää yhteydenpidon pariksi vuodeksi? Nykyään on vallalla joku kummallinen vanhempien syyttäminen ja

          kaikki nähdään negatiivisena. Lapsesi käytöksen taustalla saattaa olla päihteidenkäyttöä, mielenterveysongelmia,

          tilapäisiä vaikeuksia elämässä tai luonnostaan vaikea luonne. Olen sitä mieltä, että tavallinen täysi-ikäinen ei

          jatkuvasti ja vuosikausia käytäydy huonosti omaa vanhempaansa kohtaan. Muistan pari kertaa sanoneeni

         inhottavasti äidilleni, kun olin jo itsekin äiti. Hän otti sen raskaasti. Äidin sisarukset kertoivat jälkeenpäin,

         että hän antoi kyllä anteeksi. En sanonut pahasti  usein ja tiesin, että hänellä oli oikeasti ollut hirveä

        lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Kyllä, koska ne vanhemmat olivat itsekin siihen oppineet omassa lapsuudessaan ja johan raamatussakin siihen kehotetaan. Kurittomujs oli kaiken pahan alku ja juuri.

Kyllä sinäkin olet ihan samalla tavalla oman kulttuuriympäristösi vanki, ja lapsenlapsenlapsesi tulevat ihmettelmään, miksi olit niin tyhmä ja teit niinkuin teit. 

Mistä tiedät kuinka empaattinen tai empatiakyvytön tytär on? Ensimmäinen medialukutaidon osoitus on tunnistaa kenen näkökulmasta tarina kerrotaan. Tämä tarina on kerrottu äidin näkökulmasta.

Me voimme vain arvioida äidin näkökulmaa, emme tiedä tyttären näkökulmasta tai kokemuksista mitään.

Koska vanhemmat ovat päättäneet hankkia ne lapset ja itse kasvattaneet ne.

On aina muistettava, että terapiasuuntauksissa on eroja. Vrt. psykoanalyyttinen (todellakin tongitaan lapsuutta) tai sitten ratkaisukeskeinen (ei mietitä liikoja menneitä, vaan suunnataan katse tulevaan).  Viitekehys merkkaa paljon, ja on hyvä ottaa selville terapeutin suuntaus ennen terapiaan sitoutumista.  Ei siis pidä yleistää, että terapiassa puoskaroidaan asiakas kääntymään vanhempiaan vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Mitä haluat sanoa? Sitä että kymmenen vuoden päästä ihmetellään miten joku vanhempi saattoi sanoa joskus lapselleen ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Kyllä, koska ne vanhemmat olivat itsekin siihen oppineet omassa lapsuudessaan ja johan raamatussakin siihen kehotetaan. Kurittomujs oli kaiken pahan alku ja juuri.

Kyllä sinäkin olet ihan samalla tavalla oman kulttuuriympäristösi vanki, ja lapsenlapsenlapsesi tulevat ihmettelmään, miksi olit niin tyhmä ja teit niinkuin teit. 

Eivät tule ihmettelemään kun heitä ei tule ikinä olemaan olemassa. Sitä vaan, että en panisi kovin paljon painoa sille, että AP vakuuttaa aina tahtoneensa lapselle "vain hyvää". Koskaan ei voi tietää, mitä tuon fraasin takaa löytyy.

Mihin on kadonnut anteeksianto? Se, että ymmärretään, kuinka ajat ja käsitykset olivat toisenlaiset, ja että kukaan ei ole lähellekään täydellinen?

Toki, jos nyt on ollut aivan kauhea väkivaltainen ja/tai hyväksikäyttävä lapsuus, niin sitä en nyt tässä tarkoita. Mutta esim. itselläni oli ihan sen ajan mittapuun mukainen hyvä lapsuus, mutta jos alkaisin kaivelemaan vanhempieni tekemiä virheitä, niin saisihan niissäkin rypeä ja terapiassa käydä. Mutta en koe tarpeelliseksi. Se oli sitä aikaa ja vanhempani varmasti tekivät kuitenkin parhaansa. Ei niitä kannata kaivella, niille voi hymähtää.

Enkä ole itsekään täydellinen vanhempi tai ihminen, kaukana siitä. Valitettavasti. Täydellisiä eivät ole myöskään lapseni, kaukana siitä. Valitettavasti - tai onneksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on sinulla peiliin katsomisen paikka.

Kanna vastuu teoistasi ja tekemättä jättämisistäsi. Pyydä anteeksi. Voit sanoa, että yritit parhaasi, olet pahoillasi, että toimintasi on aiheuttanut lapsellesi surua. Että teet kaikkesi auttaaksesi häntä ja toivot, että hän kertoo sinulle, miten voit toimia jatkossa paremmin. Kerro, että haluaisit kovasti olla osa lapsesi elämää, mutta ymmärrät, jos hän tarvitsee aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan erillään sinusta.

Minä olen tehnyt noin ja se on kannattanut. Niele ylpeytesi ja ymmärrä, että ainoa tapa säilyttää suhde lapseesi on se, että annat hänen kokea asiat juuri niin kuin hän ne kokee, arvostelematta ja tuomitsematta. Jokainen vanhempi on loppujen lopuksi huono vanhempi. Jokainen aiheuttaa tahtomattaan lapsilleen myös traumoja. Se, selviääkö suhteenne siitä yli, on sinun käsissäsi.

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa:

Juuri näin.

Hän on hyvin aktiivinen somessa. Nykyään ei tarvitse olla tekemissä, että tietää ihmisestä paljon, jos kirjoittaa kaiken someen...

Ylläoleva oli vastaus kaveri-kommenttiin

Vierailija kirjoitti:

 

"Sanooko hän sinun pilanneen elämänsä? Mitä hän sanoo sinun aiheuttaneen? "

Kuten jo kirjoitin, hän alkoi syyllistää minua näistä. 

Et vastannut kysymykseen. En kyllä sitä odottanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Johtusko ihan siitä että jos ihminen on tosiaan terapian tarpeessa niin syy on luultavasti juuri varhaislapsuudessa, koska se on ihmisen kehityksen herkintä aikaa jonka vaikutukset ovat voimakkaimpia ja kauaskantoisimpia, koko identiteettiä ja persoonallisuutta muovaavia. Suurinosa mielenterveysongelmista, persoonallisuushäiriöistä, traumoista jne. ovat nimenomaan tuolta ajalta peräisin, usein vanhemmilta perittyjä.

Näinhän meille tällä hetkellä sanotaan, ja me uskomme sen. Minusta on ihan mahdollista, että oppi on yhtä väärä kuin haavojen hoitaminen lehmänlantahauteella aikanaan. Voi olla, että ihmiset ahdistuvatkin esimerkiksi unen puutteesta, avokonttoreista, liiasta somessa roikkumisesta ja ristiriitaisista heihin kohdistetuista vaatimuksista, tai sen hetken ihmissuhteidensa ongelmista, eivät niinkään varhaislapsuuden kokemuksista.

Ihmiselle on ominaista ihan valtava toipumiskyky. Varsinkin lapsille. Menneisyyden vatvominen tuo kuitenkin ikävät asiat taas lähelle. Jos joku tarpeeksi vakuuttavasti sanoo, että kaikki paha elämässäsi johtuu äitisuhteestasi, ja ohjaa sinut muistelemaan yksityiskohtaisesti äitisuhteesi pahimpia hetkiä, niin kaippa tuo todeksi muuttuu. Sinulle.

Oletteko muuten miettineet, miten ristiriitaista on sanoa, että terapia vaatii voimavaroja ja pahan olon tunteen pitääkin pahentua kun persoona revitään terapiassa hyödyllisesti rikki, SAMALLA kun suositellaan terapiaa ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi kestokykynsä rajoilla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Kyllä, koska ne vanhemmat olivat itsekin siihen oppineet omassa lapsuudessaan ja johan raamatussakin siihen kehotetaan. Kurittomujs oli kaiken pahan alku ja juuri.

Kyllä sinäkin olet ihan samalla tavalla oman kulttuuriympäristösi vanki, ja lapsenlapsenlapsesi tulevat ihmettelmään, miksi olit niin tyhmä ja teit niinkuin teit. 

 

Eivät tule ihmettelemään kun heitä ei tule ikinä olemaan olemassa. Sitä vaan, että en panisi kovin paljon painoa sille, että AP vakuuttaa aina tahtoneensa lapselle "vain hyvää". Koskaan ei voi tietää, mitä tuon fraasin takaa löytyy.

Ahaa, no tuohan selittääkin paljon enemmän kuin haluaisitkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mihin on kadonnut anteeksianto? Se, että ymmärretään, kuinka ajat ja käsitykset olivat toisenlaiset, ja että kukaan ei ole lähellekään täydellinen?

Toki, jos nyt on ollut aivan kauhea väkivaltainen ja/tai hyväksikäyttävä lapsuus, niin sitä en nyt tässä tarkoita. Mutta esim. itselläni oli ihan sen ajan mittapuun mukainen hyvä lapsuus, mutta jos alkaisin kaivelemaan vanhempieni tekemiä virheitä, niin saisihan niissäkin rypeä ja terapiassa käydä. Mutta en koe tarpeelliseksi. Se oli sitä aikaa ja vanhempani varmasti tekivät kuitenkin parhaansa. Ei niitä kannata kaivella, niille voi hymähtää.

Enkä ole itsekään täydellinen vanhempi tai ihminen, kaukana siitä. Valitettavasti. Täydellisiä eivät ole myöskään lapseni, kaukana siitä. Valitettavasti - tai onneksi. 

Ei se mihinkään ole kadonnut. Jotkut asiat on helpompi/mahdollista antaa anteeksi kuin toiset.

Sinulla ei ole tarvetta terapialle. Toisilla on, ihan ilman että tarvitsee asioikseen kaivella syytä.

Onhan se vaarallista perhesuhteille kun joku vieras "asiantuntija" saa päättää ihmisten tulevaisuudesta, kohtaloista ja riitauttaa perheenjäsenet toisistaan. Välittääkö hän kertoa kuka tulee potilaan läheiseksi perheen tilalle kun ydinperhe hajoaa? Itse kaipaan läheisiäni lähelleni erimielisyyksistä huolimatta, erilaisuudestakin koostuu elämä.