Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.
Jossain ketjussa pohdittiin tätä asiaa. Siis miten hämmentävää on, että isovanhemmat ovat olleet omasta näkökulmasta rakastavia ja järkeviä ihmisiä, mutta se oma vanhempi, jonka samaiset isovanhemmat ovat kasvattaneet, on täysi sekopää.
En osaa selittää. Elämän suuria mysteereitä.
Lasten pitäisi kasvaa aikuisiksi, mutta monet jäävät jumiin siihen lapsuuteensa.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se vaarallista perhesuhteille kun joku vieras "asiantuntija" saa päättää ihmisten tulevaisuudesta, kohtaloista ja riitauttaa perheenjäsenet toisistaan. Välittääkö hän kertoa kuka tulee potilaan läheiseksi perheen tilalle kun ydinperhe hajoaa? Itse kaipaan läheisiäni lähelleni erimielisyyksistä huolimatta, erilaisuudestakin koostuu elämä.
Ydinperhe yleensä hajoaa kun lapset aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa. Tilalle voi tulla lapsen oma kumppani tai ystäväpiiri. Mutta jonkinlainen irtiotto vanhemmista on välttämätöntä, jotta voidaan muodostaa kunnioittava aikuisten välinen suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Mistä sinä tiedät onko lapsi joutunut kestämään ihan normaalia elämää enempää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?
Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?"
(Olen eri) On toki syytä ymmärtää lapsena koetut asiat jolloin on aika päivän selvää kuka on "syyllinen" mutta jos se johtaa siihen että mennään syyllistämään tapahtuneesta vanhempia (rakentavan keskustelun sijaan) niin mitä hyötyä siitä on. Mitä vanhemmat enää voivat tehdä toisin?
Esimerkkisi menee vähän ohi koska kyse on vain aineellisista vahingoista jotka on rahalla korvattavissa. Mutta itse toki päätät miten paljon asia sinun pääsi sisäistä maailmaa haittaa.
Vanhempi voi kuunnella lasta, ymmärtää miksi lapsesta tuntuu pahalta ja pyytää anteeksi.
Miksi vanhemman täytyy pyytää anteeksi lapsensa tunteita? Lapsi kokee asian jotenkin, mutta se kokemus ei ole vanhemman vastuulla eikä sitä voi pyytää anteeksi. Tai voi, mutta mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vähän kuin pyytäisi lapseltaan anteeksi sitä, että tämä koulumatkalla kadotti puhelimensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ap:n suhtautuminen ei kyllä kuulosta kauhean terveeltä kommenttien perusteella. Lähinnä syyttävältä kuulostaa.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on sairaalloinen sairauksien pelko ja huomionhakuisuus. Minä ole sairastunut äitini vuosien sairausmässytyskeskusteluista niin että saan paniikkikohtauksen jos hän alkaa puhua sairauksistaan. Olen pyytänyt ettei näin tekisi mutta koska hänelle on niin nautinnollista se huomio niin muka vahingossa vihjailee oireistaan. Hän ei välitä hyvinvoinnistani tai siitä että vaikka vahingossa tapan itseni autolla kun saan kohtauksen puhelimessa.
Minun vanhimmalla tyttärelläni on myös Hypokondri joka aiemmin meni nimellä luulosairaus. Se alkoi puhjeta siinä hiljalleen kun hän oli teini-iässä. Nyt hän on yli 40-kymmentä ja monet vuodet olen äitinä saanut kuunnella kaikista sairauksista mitä hän pelkäsi että hänellä on. Hankalin asia oli että ymmärsin etten voinut häntä sinänsä auttaa muuten kun kuuntelemalla ja sitten sanoa ettei se/tämä/tuo tuntemus kuulostanut vaaralliselta. Aina välissä kuitenkin mainitsin että voisi mennä terapiaan ja ehkä aloittaa lääkityksen. Hän ei ensi vuosikymmeninä halunnut ja ymmärsin myös miksi ei vaikka hän ei sitä itse ymmärtänyt. Pelko lääkitystä vastaan oli siinä että jos sen jälkeen ei enää tunnekkaan kaikkia oireita ja sen takia ehtii sairastua vakavasti. Noin 5 vuotta sitten hän kuitenkin meni terapiaan, omasta tahdostaan ja alkoi myös lääkityksen. Vaikka tämä luulo että on sairauksia ei ole kokonaan kadonnut niin on se sentään paljon parempi. Tärkeintä on että et ota äitisi sairautta omaksesi vaan pysyt siitä vähän ulkopuolella ja ymmärrät että se on hänen oma, ei sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin on kadonnut anteeksianto? Se, että ymmärretään, kuinka ajat ja käsitykset olivat toisenlaiset, ja että kukaan ei ole lähellekään täydellinen?
Toki, jos nyt on ollut aivan kauhea väkivaltainen ja/tai hyväksikäyttävä lapsuus, niin sitä en nyt tässä tarkoita. Mutta esim. itselläni oli ihan sen ajan mittapuun mukainen hyvä lapsuus, mutta jos alkaisin kaivelemaan vanhempieni tekemiä virheitä, niin saisihan niissäkin rypeä ja terapiassa käydä. Mutta en koe tarpeelliseksi. Se oli sitä aikaa ja vanhempani varmasti tekivät kuitenkin parhaansa. Ei niitä kannata kaivella, niille voi hymähtää.
Enkä ole itsekään täydellinen vanhempi tai ihminen, kaukana siitä. Valitettavasti. Täydellisiä eivät ole myöskään lapseni, kaukana siitä. Valitettavasti - tai onneksi.
Ei se mihinkään ole kadonnut. Jotkut asiat on helpompi/mahdollista antaa anteeksi kui
Niin että jälkeenpäin ajatellen vaikka vääränlaiset vaatteet on asia, jota ei voi antaa anteeksi?
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta. Ettekö ole muka ikinä tavanneet ihmisiä, jotka kohtelevat vanhempaansa huonosti?
Minulla ei ole edes kovin laaja tuttavapiiri, mutta tiedän esim. miehen joka varasti liikuntavammaiselta äidiltään rahaa ja pahoinpiteli tätä säännöllisesti, ja naisen joka häpesi vaatimatonta taustaansa ja katkaisi sen takia välit vanhempiinsa.
Onko tosiaan niin, että tällaisetkin vanhemmat ovat ihan joka tilanteessa automaattisesti se syyllinen osapuoli? Kun nyt ottaa huomioon, että ihan jokaisella meistä on ainakin joskus ollut vanhemmat - myös niillä v*ttumaisimmilla ihmisillä, joita tulee vastaan. Onko automaattisesti äidin syy, jos aikuinen Tiina-Sanna saa raivarin asiakaspalvelijalle, kun mekkoa ei saa enää hänen kokoisenaan?
No mitäs itse luulet?
Onko maailmasi tosiaan niin mustavalkoinen, että joko vanhempi on paha, tai sitten lapsi on paha?
Melko kypsää pohdintaa. Vähän on vielä kehittymisen varaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se vaarallista perhesuhteille kun joku vieras "asiantuntija" saa päättää ihmisten tulevaisuudesta, kohtaloista ja riitauttaa perheenjäsenet toisistaan. Välittääkö hän kertoa kuka tulee potilaan läheiseksi perheen tilalle kun ydinperhe hajoaa? Itse kaipaan läheisiäni lähelleni erimielisyyksistä huolimatta, erilaisuudestakin koostuu elämä.
Hyvä terapeutti ei kylläkään sanele asiakkaalle, mitä ajatella ja tehdä, vaan auttaa kulkemaan ongelmien läpi. Lopputulos on asiakkaan itsensä käsissä. Itse olen kiitollinen, että terapian avulla onnistuin irrottautumaan kontrolloivasta vanhemmasta ja vetämään omat rajani omaksi turvakseni. Lapsuudenperheen ulkopuolelta on löytynyt ihmisiä, jotka kohtelevat paremmin kuin omat perheenjäsenet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko joku joskus hyötynyt tällaisesta vanhemman syyllistämisestä? Onko vienyt eteenpäin omassa elämässä, auttanut toipumisessa tai parantanut suhdetta vanhempaan?
Minulla oli vaikea lapsuus, vanhempien taholta henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tiedän kuitenkin vanhempieni persoonallisuuden ja uskon, ettei asioiden esiin ottaminen muuttaisi mitään, korkeintaan pahentaisi tilannetta.
Eivät myöntäisi mitään, vaan manipuloisvat minut syylliseksi. Näin on ollut aina.
Itse olen todennut parhaimmaksi etäisyyden ottamisen. Olen tekemisissä vain pinnallisesti ja välttämättömän esim. sukujuhlat.
En pidä heistä ihmisinä enkä olisi tekemisissä heidän (tyylisten ihmisten) kanssa, jos vaikka olisivat satunnaisia naapureita/työkavereita tms.
No mutta kyllä. Sain vahvistuksen pelolleni siitä, että he eivät pysty ottamaan minkäänlaista vastuuta huonosta vanhemmuudestaan. Anteeksi pyydetään tarkoittamatta sillä mitään, ja sama meno jatkuu vieläkin. Isäpuoleni esimerkiksi käytti minua seksuaalisesti hyväksi humalassa, mutta kuulemma edelleen voi ihan hyvin juoda. "Ja mites sinä itse, juothan sinäkin alkoholia?!". Kyllä, uutenavuotena ja vappuna. En silloinkaan humalaan, enkä tiettävästi ole koskaan mennyt tunkemaan kättäni alaikäisen huollettavani shortsinlahkeesta. Mutta täysin rinnastettavissa on alkoholinkäyttömme.
Totuus vapauttaa. Minä en ole keskusteluyritysten jälkeen katsonut tarpeelliseksi olla tekemisissä edes pinnallisesti näiden vatipäiden kanssa. Heillä on ollut omat traumansa ja huono elämänsä, eikä mikään siitä oikeuta kohtelemaan minua huonosti. Käytän aikani itselleni mieluisiin ihmisiin, jotka kohtelevat minua hyvin.
Jos kokee saavansa jotain epämiellyttävien ihmisten kanssa asioinnista, niin toki niin kannattaa tehdä. Itse olen tyytyväinen omiin valintoihini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Mistä sinä tiedät onko lapsi joutunut kestämään ihan normaalia elämää enempää?
Ilmiselvästi lapsi ei ole kestänyt kaikkea sitä mitä on joutunut kestämään. Minulle riittää se tieto.
-eri.
Hyvin mahdollista on, että suhteenne palaa vielä hyväksi, ehkäpä paremmaksikin kuin aiemmin. Hän vain tarvitsee aikaa erillään, aikaa ajatella. Etenkin kun hän kerran on vasta 27-vuotias ja aikuiseksi kasvaminen on aidosti vielä kesken.
Minullakin oli syyttelyvaihe, jonka jälkeen vanhemmat eivät moneen vuoteen minusta juuri kuulleetkaan. Vieraillessani olin pahalla päällä, ahdistunut ja minulla oli kiire pois. Kolmenkympin jälkeen alkoi vasta kasvaa sellainen ymmärrys, että vanhempani ovat vain ihmisiä ja aloin jotenkin hahmottaa heidän elämäänsä ja tapahtuneita asioita myös heidän näkökulmastaan. Että lapsuudessani ja nuoruudessani heillä oli paljon muitakin asioita huolenaan kuin minä, josta he varmasti kyllä parhaansa mukaan pitivät huolen. Tämän ymmärryksen jälkeen aloin vierailla kotona useammin ja suhteesta alkoi hiljalleen kasvaa tiiviimpi kuin minun tai heidänkään olisi varmaan koskaan ollut mahdollista kuvitella.
Eli anna lapsellesi aikaa ja tilaa ottaa etäisyyttä, jos hän niin haluaa. Ole myös valmis keskustelemaan hänen kanssaan, jos hän haluaa keskustella.
Tietysti joskus on vanhempi tehnyt tai sallinut jonkun toisen tehdä lapselle sellaisia asioita, mitä ei koskaan saisi tapahtua, ja joita ei välttämättä voikaan koskaan antaa anteeksi. Haluan uskoa, että teidän tapauksessanne kyse ei kuitenkaan ole mistään sellaisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?
Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?"
(Olen eri) On toki syytä ymmärtää lapsena koetut asiat jolloin on aika päivän selvää kuka on "syyllinen" mutta jos se johtaa siihen että mennään syyllistämään tapahtuneesta vanhempia (rakentavan keskustelun sijaan) niin mitä hyötyä siitä on. Mitä vanhemmat enää voivat tehdä toisin?
Esimerkkisi menee vähän ohi koska kyse on vain aineellisista vahingoista jotka on rahalla korvattavissa. Mutta itse toki päätät miten paljon asia sinun pääsi sisäistä maailmaa haittaa.
Vanhempi voi kuunnella lasta, ymmärtää mik
Ehkä vanhempi voi harkita tekojensa eikä toisen tunteiden anteeksipyyntöä? Villi ajatus. Jos on lyönyt lasta, pyytää anteeksi että löi eikä sitä, että lapsi pahoitti siitä mielensä.
Tätä ideaa saa vapaasti käyttää.
Itseäni vajaa 30-vuotiaana ihmetyttää nämä aikuiset ihmiset, jotka oman pahan olonsa takia alkavat vanhempiaan syyttelemään. Itsekin teininä ja 20-vuotiaana syyttelin vanhempiani heidän erostaan ja siitä että eivät opiskelleet aikanaan sellaisia ammatteja, joiden avulla itselläni olisi ollut helpompi lapsuus. Nyt kuitenkin olen päässyt tästä omaan napaan tuijottamisesta yli ja aikuistunut. Olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat eläneet omaa vajaavaista elämäänsä niillä taidoilla ja resursseilla, joita heillä on ollut käytössään. Enkä minä voi kellekään mennä sanomaan, että nyt on väärin eletty elämä, koska itselläni on ollut vaikeaa. Eri asia tietysti, jos on oltu väkivaltaisia tai muuten käyttäydytty väärin.
Vierailija kirjoitti:
Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.
Jos se "vajavaisuus" tarkoittaa toisen huonoa kohtelua, ei sitä tarvitse sietää.
Ihan uteliaisuudesta. Ettekö ole muka ikinä tavanneet ihmisiä, jotka kohtelevat vanhempaansa huonosti?
Minulla ei ole edes kovin laaja tuttavapiiri, mutta tiedän esim. miehen joka varasti liikuntavammaiselta äidiltään rahaa ja pahoinpiteli tätä säännöllisesti, ja naisen joka häpesi vaatimatonta taustaansa ja katkaisi sen takia välit vanhempiinsa.
Onko tosiaan niin, että tällaisetkin vanhemmat ovat ihan joka tilanteessa automaattisesti se syyllinen osapuoli? Kun nyt ottaa huomioon, että ihan jokaisella meistä on ainakin joskus ollut vanhemmat - myös niillä v*ttumaisimmilla ihmisillä, joita tulee vastaan. Onko automaattisesti äidin syy, jos aikuinen Tiina-Sanna saa raivarin asiakaspalvelijalle, kun mekkoa ei saa enää hänen kokoisenaan?