Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Ap on sairas ihminen. Tunnekylläistä ja kostonhimoinen. Ei ole ihme jos lapsesi kärsii. Lastensuojelun olisi pitänyt hakea lapsesi pois jo pieninä.!Häpeä!

Ei näistä oikeasti tiedä. On hirviö vanhempia, ja on lapsia jotka ovat itsekkäitä hirviöitä, vaikka heillä on ollut hyvä tai ainakin normaali lapsuus. Ja myös niin, että molemmissa on vikaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Terapia ei toimi noin. Itse siinä se työ tehdään, terapeutin tuella.

Näinhän sen toki pitäisi olla. Näitä juttuja ja kommentteja kun lukee (ja muutaman tapauksen tiedän muutenkin jossa lopputulema oli että kaikki muut on syyllisiä paitsi henkilö itse ja lopputuleman meni hyvät perheet ja välit vanhempiin etc.) niin vaikuttaa vaan siltä että fokus on liikaa siinä mitä minulle on tehty sen sijaan miten itse voin muuttaa elämääni.

 

Tämä. Terapia tuntuu usein aiheuttavan juuri sen, että odotetaan vaan kaikkien muiden ympärillä muuttuvan ja ymmärtävän sekä pyytelevän anteeksi tai jotenkin hyvittelevän terapiassa käyvälle tämän menneisyyttä tmv. sen sijaan että opittaisi käsittelemään omia tunteita ja ottamaan vastuuta omasta elämästä eli itse tekemään jotain oman elämänsä eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Tämä juuri. Omat vanhempani ovat kaukana täydellisestä, oikeastaan ihan paskoja vanhempia. Mitä saisin siitä että alkaisin heitä siitä syyttämään? En mitään. Elän elämäni ymmärtäen että on syynsä siihen että he ovat sellaisia kuin ovat. Itse olen pystynyt parempaan lasteni kanssa mutta en silti täydellinen ole itsekään. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia, en ole ollut fyysisesti tai psyykkisesti sairas. En

Edelleenkään et ole valmis kertomaan, mitä ne asia ovat, jotka sinusta ovat vähäpätöisiä. Tässä on se sinun ongelman ydin. 

Miksi et ole valmis edes kertomaan, mitä ne "vähäpätöiset asiat" ovat? Et selvästikään ole valmis kohtaamaan lastasi tässä asiassa.

Matkat, perhejuhlat sun muut ei liity asiaan mitenkään eikä ole mikään puolustus. Vaikuttaa siltä, että laitat keskiluokkaisen kulissin omaksi siilipuolustukseksesi.

Vierailija kirjoitti:

Et vain pysty hyväksymään lapsesi erillisyytä, etkä ymmärrä mikä on kaltoinkohtelua. Lapsi syyttelee sinua, koska luulee sinun oleavan läheinen, vaikka et ole sitä kuin omilla ehdoillasi. Sitä fantasiamaailmaa ei ole enää, vaan lapsesi elää omaa elämäänsä.

VOI olla niinkin ,että lapsi pettyy, kun ei vanhemmat ole hänen kavereitaan....Eikä lapsia tehdä, että oltaisiin kavereita. Kaippa lapset oppivat paremmikksi omien lastensa kanssa.?

Ap:stä tulee mieleen tuttu perhe, jossa kaksi aikuista lasta. Vanhemmat kohtelevat aikuisia lapsia edelleen kuin pikkulapsia eivätkä he elä korkeakouluopinnoista huolimatta vieläkään nuoren aikuisen vaan lapsen elämää. 

Aikuiset lapset oireilevat tätä monin tavoin, mutta vanhemmat vain sitovat lapsensa entistä tiiviimmin itseensä. Vaatisi todella rajun irtioton, että tilanne muuttuisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia,

Mitä tämä sinulle kuuluu. Kuulostaa täysin normaalilta äidiltä, joka vieläpä kertoo ettei ole täydellinen.

Sinulla tässä on "siilipuolustus".

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia, en ole ollut fyysisesti tai psyykkisesti sairas. En

Ehkä sun nyt vaan pitää ymmärtää että lapsesi on sinusta erillinen ihminen, tekee omat valintansa ja yrittää elää itsenäisesti omannäköistään elämää.

Sinun ei pidä eikä tarvitse enää puuttua lapsesi elämään eikä roikkua hänessä kiinni.  Pitäkää yhdeydenpidossa vähän taukoa. Odota joku vuosi että lapsesi ottaa yhtyettä.

Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."

Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta eikä siten tapahtunuttakaan, vaikka sitä ei olisi ikinä edes ollut, riittää, että se on lapsen kokemus ja sellaisena arvokas. Vanhemman kokemus taas ei ole arvokas lainkaan, koska se on erilainen kuin lapsen. Vanhemman tulee ottaa lapsen kokemus vastaan, mutta kukaan ei ole tukemassa vanhempaa, kun hän joutuu ottamaan vastaan täysin perusteettomia syytöksiä.

Moni perhe on mennyt rikki terapian takia. Terapiassa käynyt on saanut terapeutilta tukea kokemuksilleen, joita muuta syystäkin pitävät liioitteluna ja valheena, mutta koska niitä on tuettu ammattilaisen toimesta, niin lapsuudenperhe menee hajalle perusteettomista syytöksistä. Terapian kokenut katsoo, että hän sai mitä halusi, mutta monella siihen liittyy lapsuudenperheen kommunikoinnin muuttuminen pintapuoliseksi ja yleiskohteliaaksi. Kukaan ei enää uskalla keskustella mistään, koska ei halua saada syytöksiä siitä, että toinen kokee kokemisen.

Vierailija kirjoitti:

Ottamatta kantaa AP:n tilanteeseen, tuntui tuossa hesarin jutussa, että äiti myönsi itsekin olleensa huonossa avioliitossa ja sairastelleen henkisesti, eikä silti ymmärtänyt miksi lapsi kipuilee näistä asioista aikuisiällä. Tietenkin tälläinen on ollut lapselle raskasta enkä yhtään ihmettele, että negatiiviset tunteet kohdistuvat äitiin. Mielestäni olisi reilua antaa lapselle aikaa käydä asioita läpi ja tuntea ne tunteet mille ei ehkä lapsena ollut tilaa jos muutenkin perhe-elämä oli vaikeaa. Tietenkin aikuinen on vastuussa itsestään, mutta ei ole kohtuullista äidiltä olettaa että lapsi olisi valmis sivuuttamaan kokemukset vaan sen takia, että äiti on itse ehtinyt ne jo käsittelemään ja on sinut niiden kanssa.. Jäi mielikuva, ettei jutun äiti oikeastaan halua myöntää, että lapsilla on ollut hankala lapsuus osittain myös äidin päätöksien ja terveydentilan takia. Syyttely tietenkin tuntuu pahalta, mutta luulisi, että se vaihe menee vielä

Äidillä ei ole voiimia olla toisen sylkykuppi eikä hänen tarvitsekaan olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

Kenenkään lapsuus ei ole olut täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

Kenenkään lapsuus ei ole ollut täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."

Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta eikä siten tapahtunuttakaan, vaikka sitä ei olisi ikinä edes ollut, riittää, että se on lapsen kokemu

Minä näen tilanteen niin, että terapiaan saakka on eletty ja hemmoteltu juuri sitä vanhemman totuutta. Kun 20 vuotta on eletty vanhemman totuuden mukaan, niin onko liikaa pyydetty että hetki tarkasteltaisiin myös sen lapsen kokemusta? Mitä jos onkin niin, että äiti muistaa kaiken mitä perheen  eteen jouluna raatoi ja lasten jouluilon ja lapsi taas muistaa tehneensä hartiavoimin töitä, että miellyttäisi ja osoittaisi äidille kiitollisuutta kaikesta tuosta raadannasta? Voiko molempien kokemus olla totta ja voiko äiti ottaa jälkikäteen sen vastaan ettei lapselle joulut olleet onnellisia vaan näytelmiä, jossa hänelle oli varattu ahdas rooli? Noin niin kuin esimerkkinä.

Syytöksiä vaikka seks.väkivallasta ei tarvitse ottaa vastaan jos sellaista ei ole tapahtunut, mutta jokainen vanhempi on esim enemmän tai vähemmän puristanut lapsiaan mieleiseensä muottiin. Toinen voi kokea sen positiivisena kasvatuksena, toinen ahdistavana. Molempien kokemukset ovat yhtä totta.

Vai on se taas tän ketjun aika, narsistit pitämässä kulissejaan yllä lastensa kustannuksella.

On se jännä kuinka ne vialliset pashkalapset ei anna anteeks vaik käytiin ihan lehdessä asti valehtelemassa ja syyllistämässä.

Mitään en taaskaan koittanu ja se ei toiminu, varmaan lapsen vika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia,

En ole tuo kenelle vastaat, eikä näissä jutuissa kukaan täysin ulkopuolinen voi arvioida mitkä syyt ovat epäreiluja tai vähäpätöisiä. Ainoastaan joku puolueeton kolmas osapuoli, jolla on kummankin osapuolen näkemys asiasta, voisi arvioida ja sovitella riitaa reilusti.

Mutta mitä tulee "vähäpätöisiin" syihin... mitä mieltä olet tällaisesta tilanteesta? X sai järkyttäviä uutisia ja soitti äidilleen Y, joka ei pystynyt vastaamaan X:n järkytykseen tarpeeksi suurella antaumuksella, koska oli itse ambulanssissa matkalla sairaalahoitoon. X suuttui tästä Y:lle lopullisesti, ja myöhemmin otti vielä kerran yhteyttä ilmoittaakseen, että Y oli itse asiassa pilannut hänen elämänsä, koska X:n isä oli jättänyt Y:n toisen naisen takia, muuttanut toiseen maahan ja hylännyt lapsensa.

Syy ei sinänsä ollut ollenkaan vähäpätöinen - X:n oma järkytys, ja isän hylkäämäksi tuleminen. Mutta projisointi on ihan todellinen psykologinen ilmiö. X ei saanut ikinä yhteyttä isäänsä (yritti kyllä aikuisena), joten hän ei voinut purkaa tuntojaan isälle suoraan, vaan purki ne äitiin. Järkyttävä uutinen oli myös sellainen, josta ei voinut syyttää ketään, mutta järkyttynyt ja vihainen ihmismieli hakee syyllistä, vaikka sitten epäreilusti. Olen minä todistanut sellaistakin, kun syöpään sairastunut ja siitä pois tolallaan oleva tuttava sanoi kavereilleen "toivon, että te kaikki saatte joskus kokea, miltä syöpä tuntuu". Ja entä sitten lapsettomuudesta kärsivät, jotka katkovat välejä ystäviin, jotka saavat lapsia? On ihan yleistä hakea syyllistä asioille, joilla ei ole varsinaisia syyllisiä. Ehkä se välien katkominen sitten helpottaakin pahaa oloa, en tiedä.

(En ole kumpikaan noista ylemmistä esimerkeistä, en X enkä Y. Olin kyllä Y:n kanssa ambulanssissa tuolloin. Kuolema poisti mahdollisuuden korjata välejä myöhemmin.)

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia, en ole ollut fyysisesti tai psyykkisesti sairas. En

 

Ajat ja tavat muuttuvat. Esim. fyysinen kurittaminen tai avioliitossa raiskaaminen eivät ole enää sallittuja. Homous ei ole sairaus (ainakaan luokitusten mukaan), ja naisetkin saavat käyttää housuja ja äänestää.

Sinä olet saattanut toimia vanhempana omien vanhempiesi ja ajan mallin mukaisesti tavalla, joka on ollut aivan yleisesti hyväksytty ja laillinen. Et ole tietoisesti tehnyt mitään väärää, tai pyrkinyt satuttamaan lastasi. Päinvastoin, olet saattanut toivoa hänelle kaikkea parasta. Yrittänyt parhaasi.

Siitä huolimatta se on voinut tuntua lapsestasi aivan petustellusti pahalta.

Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta kuunnella lapsesi versio asioista ja yrittää ymmärtää, miksi asiat tuntuvat hänestä pahalta? Pyrkiä asettumaan hänen asemaansa.

Monet meistä oikeuttavat oman käytöksensä sillä perusteella, että heitä itseään on kohdeltu samoin. Mutta jos nyt esimerkiksi aikuisena kysytään, haluaisitko remmistä selkään töissä virheen tehdessäsi, niin harva varmaan vastaisi kyllä.

Jos itse koet, että läheisesi on kohdellut sinua väärin ja aiheuttanut sinulle ison vahingon, haluaisitko että hän kuuntelisi, mitä sinulla on sanottavaa ja yrittäisi ymmärtää sinun puolesi tarinasta? Vai toivoisitko hänen menevän vauvapalstalle syyttämään terapeutteja ja pyytämään vahvistusta omalle näkökannalleen?

Se, että on toiminut toisen näkökulmasta ikävästi, ei tarkoita etteikö olisi ihan hyvä ihminen. Mutta jos palautteen saatuaan vetäytyy kilpikonnapuolustukseen ja yrittää kaikin voimin todistaa toisen kokemuksen vääräksi, ollaan helposti umpikujassa.

Lisäksi haluaisin sanoa, että kukaan ei varmasti sinua vaihtamaan persoonallisuuttasi. Mutta toisen ikäväksi kokemaa käytöstä tai toimintatapaa voi varmaan muuttaa mieluisammaksi. Ethän halua omalla käytökselläsi aiheuttaa pahaa mieltä rakkaillesi,.jos tiedät sen tuntuvan ikävältä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Mi

No Suotta ap sitten täällä asiasta omasta aloitteestaan keskustelee kun se ei muille palstalaisille kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.

Kyllä ja täydellisessä maailmassa kukaan ei hermostu, sano mitään loukkaavaa tai huuda lapselleen. Kaikkea tätä tapahtuu. Toisaalta jatkuvasti pitäisi ymmärtää lapsien tunnetiloja mutta vanhemmat eivät saisi näyttää mitään omia negatiivisia tunnetilojaan. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia, en ole ollut fyysisesti tai psyykkisesti sairas. En

Kuten Hesarin artikkelin kirjoittajalla, myös sinulla vaikuttaa olevan päällimmäisenä syvä loukkaantumisen tunne, jonka yli et ole päässyt.

Olet loukkaantunut niistä voimakkaista negatiivista tunteista, joita lapsesi on sinua kohtaan tuntenut ja näyttänyt. Olet jäänyt tähän loukkaantumiseen jumiin.

Tavallisesti lapset voivat ilmaista pettymystä ja mielipahaa vanhemmilleen läpi koko lapsuuden. Kasvu ei ole aina kivutonta. Ja vanhemmat ottavat sitä vastaan lapsen ikätason mukaisesti. Veikkaan, että tämä ei ole syystä tai toisesta teillä oikein toiminut.

Nyt ilmeisesti lapsesi käy läpi tunteitaan vasta aikuisena, ja ne ovat ryöpynneet niin yllättävinä, että se on sinulle vaikeaa kestää.

Eipä tähän taida olla muuta lääkettä kuin että yrität päästä loukkaantumisesi yli ja ymmärtää, että tunteet ovat lapsellesi tosia. Ne ovat myös luonteeltaan ohimeneviä, kuten kaikki muutkin tunteet.

Toinen vaihtoehto on, että elät elämäsi loppuun asti loukkaantuneisuuden tilassa. Ja etsit sympatiaa vauvapalstalta.