Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."
Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta eikä siten tapahtunuttakaan, vaikka sitä ei olisi iki
Sen vanhemman ei tarvitse ola sylkykuppina eikä haukkumisen kohteena. Tuskin siitä lastakaan kukaan on solvannut koko aikaa.
Ihmissuhteet ei vaan toimi niin, että toinen on kokoajan ilkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.
Kyllä ja täydellisessä maailmassa kukaan ei hermostu, sano mitään loukkaavaa tai huuda lapselleen. Kaikkea tätä tapahtuu. Toisaalta jatkuvasti pitäisi ymmärtää lapsien tunnetiloja mutta vanhemmat eivät saisi näyttää mitään omia negatiivisia tunnetilojaan.
Kuka sellaista vaatii? Vanhemmathan tulisi nimenomaan opettaa sitä tunnekäsittelyä lapsilleen; Oops, meni hermot ja tuli huudettua: anteeksi kun äiti huusi, oli kiire ja toivoin että pukisit nopeammin, että päästään lähtemään, mutta eihän siitä huutamisesta ainakaan mitään apua ollut.. koitetaan ensi kerran toimia sinä nopeammin ja minä huutamatta.
En ole ikinä ymmärtänyt tätä, että käydään omien vanhempien päälle.
He saivat aikoinaan lapsen aivan eri maailmassa ja eri tilanteessa, missä nyky-pari-kolmekymppiset elää.
Itselläkin on jäänyt lapsuudesta traumoja kuten suuremmalla osalla meistä. Myös meidän vanhemmat ovat kantaneet oman lapsuutensa traumoja mukanaan.
Myös vanhemmat ovat aikojensaatossa aikuistuneet. Sitä nuortaparia, joka sinut sai ja sinua ainakin yritti hoivata vajavaisin nuoren ihmisen tiedoin, ei enää ole olemassa. He ovat jo kasvaneet aikuisiksi. Todennäköisesti he saivat sinut paljon nuorempina kuin sinä olet nyt ja jos mietit ikää, miten nuorina he saivat sinut, olisitko siinä iässä itse onnistunut paremmin?
Te ette elä enää "äiti-lapsi-suhdetta" vaan kahden tasa-arvoisen aikuisen suhdetta. Jos et viihdy äitisi seurassa, et ole hänelle velkaa seuraasi. Hänellä on oma ystäväpiirinsä, sinulla omasi.
Kohtele häntä kuin ketätahansa aikuista ihmistä ja oleta häneltä samaa kohteliaisuutta.
Olet aikuinen ja sinulla on traumoja. Älä kaada niitä vanhempiesi niskaan. Kosto ei hyödytä mitään. Heillä on omat lapsuudentraumansa kannettavina. Mene mielummin terapeutille. Olet aikuinen, ota itse vastuu mielenterveydestäsi.
Voi tietty olla ikuisesti vihainen sille nuorelle isälle tai äidille, jotka eivät osanneet ja ymmärtäneet tai voimavarat eivät riittäneet tai olivat liian lapsellisia. Toivottavasti itse selviät paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."
Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta eikä siten tapahtunuttakaan, vaikka sitä ei olisi iki
Olennaista on nyt se, että lapsi saa syyttää vanhempaa omasta kokemuksestaan, mutta vanhemmalla ei ole oikeutta puolustaa omaa kokemustaan. Valitettavasti vanhemman syyttäminen ei muuta sitä kokemusta muuksi, joten mikä perheessä tuon ansiosta paranee? Ainoa tulos on se, että lapsi kokee voittaneensa vanhemman voidessaan satuttaa ja mitätöidä tämän.
Jokaisella olkoon oikeus julistaa maailmalle, että sinun takiasi minulla on paha olla ja kantaa vastuunsa siitä, että myös vastapuoli saa tehdä saman. Ei voida olettaa, että aikuinen lapsi saa maailman tappiin syyttää äitiään siitä, että ei saanut omaa hevosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).
Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia,
Tätä minäkin ihmettelen, että muissa ihmissuhteissa kyllä käydään keskustelua ihan persoonaan menevistä kehitystarpeista, muttei vanhempi-lapsi -suhteessa. Ihan yleisesti jaetaan ohjeita anteeksi pyytämiseen ja anteeksiantoon, pelisäännöistä neuvottelemiseen, positiiviseen kommunikaatioon, vaikeista asioista keskustelemiseen.. Eikä tätä kukaan arvostele. Mutta vanhemman ja lapsen kesken tällaista keskustelua ei voi käydä kun se on syyllistämistä jne? Oletetaan vaan jotta molempien kokemus suhteessa on sama ja pelisäännöt selvät.
Olisiko kuitenkin niin, että vanhemmat eivät kunnioita lapsiaan yksilöinä kuten puolisoaan tai ystävän? Ja vanhemmuuteen liittyvä syyllidyys on liian ikävä tunne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.
Kyllä ja täydellisessä maailmassa kukaan ei hermostu, sano mitään loukkaavaa tai huuda lapselleen. Kaikkea tätä tapahtuu. Toisaalta jatkuvasti pitäisi ymmärtää lapsien tunnetiloja mutta vanhemmat eivät saisi näyttää mitään omia negatiivisia tunnetilojaan.
Kuka sellaista vaatii? Vanhemmathan tulisi nimenomaan opettaa sitä tunnekäsittelyä lapsilleen; Oops, meni hermot ja tuli huudettua: anteeksi kun äiti huusi, oli kiire ja toivoin että pukisit nopeammin, että päästään lähtemään, mutta eihän siitä huutamisesta ainakaan mitään apua ollut.. koitetaan ensi kerran toimia sinä nopeammin ja minä huutamatta.
Tiedäthän, että juuri noin ne traumat syntyvät: syytetään lasta omasta kiireestä! Jos teet tuota, saat jokaisen sanan takaisin 25 vuoden kuluttua, kun lapsesi käy terapiassa läpi lapsuuden kauhuja.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä ymmärtänyt tätä, että käydään omien vanhempien päälle.
He saivat aikoinaan lapsen aivan eri maailmassa ja eri tilanteessa, missä nyky-pari-kolmekymppiset elää.
Itselläkin on jäänyt lapsuudesta traumoja kuten suuremmalla osalla meistä. Myös meidän vanhemmat ovat kantaneet oman lapsuutensa traumoja mukanaan.
Myös vanhemmat ovat aikojensaatossa aikuistuneet. Sitä nuortaparia, joka sinut sai ja sinua ainakin yritti hoivata vajavaisin nuoren ihmisen tiedoin, ei enää ole olemassa. He ovat jo kasvaneet aikuisiksi. Todennäköisesti he saivat sinut paljon nuorempina kuin sinä olet nyt ja jos mietit ikää, miten nuorina he saivat sinut, olisitko siinä iässä itse onnistunut paremmin?
Te ette elä enää "äiti-lapsi-suhdetta" vaan kahden tasa-arvoisen aikuisen suhdetta. Jos et viihdy äitisi seurassa, et ole hänelle velkaa seuraasi. Hänellä on oma ystäväpiirinsä, sinulla omasi.
Kohtele hän
Tämä! Itse olen työstänyt paljon lapsuuttani, en terapiassa, mutta muilla keinoin. Mielestäni tämä kuuluu normaaliin AIKUISTUMISEEN ja vanhemmaksi kasvamiseen. Olen ymmärtänyt, että vanhempani ei ole olleet täydellisiä aiemmin, eivätkä tälläkään hetkellä. Olen oppinut ymmärtämään, että en itsekään ole täydellinen.
Olen oppinut, että elämä on monimutkainen kokonaisuus, eikä se mene koskaan niin kuin itse toivoo tai suunnittelee. Elämässä pääsee pitkälle sillä ajatuksella, että riittää kun tekee parhaansa ja jos omat keinot ei riitä, tulee hakea apua.
Oman äitiyden myötä empatia omia vanhempia kohtaan on kasvanut. Lasteni ollessa pieniä, kuvittelin olevani monella tapaa "täydellinen" äiti, mutta kasvun myötä olen ymmärtänyt, että olen minä itse, oma persoonani heikkouksineen ja vahvuuksineen. Ylisukupolvisten traumojen kierre tulee pyrkiä katkaisemaan, mutta muuten suosittelen pohtimaan asioita avoimin mielin ja empatian kautta. Omat välini vanhempiini lähentyivät huomattavasti, kun pääsin yli virheiden etsimisestä ja täydellisyyden tavoittelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.
Kyllä ja täydellisessä maailmassa kukaan ei hermostu, sano mitään loukkaavaa tai huuda lapselleen. Kaikkea tätä tapahtuu. Toisaalta jatkuvasti pitäisi ymmärtää lapsien tunnetiloja mutta vanhemmat eivät saisi näyttää mitään omia negatiivisia tunnetilojaan.
Huutaminen ei varmaan ole se rakentavin tapa ilmaista "negatiivisia tunnnetilojaan". Ei siihenkään silti säry, jos jälkeenpäin osaa myöntää olleensa pönttö ja pyytää anteeksi. Kaikkihan me välillä töpeksimme, se on elämää.
Ongelmia syntyy lähinnä siitä, jos oikeita toimintatapoja on se yksi (oma) ja ikinä ei voi myöntää tehneensä virhettä. Silloin lapsi jää etsimään syytä itsestään - silloinkin kun se oli vanhempi, joka toimi väärin. Ja vanhempi on aina valta-asemassa lapseensa: lapsi ei voi valita vanhempiaan tai kävellä pois toimimattomasta suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."
Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta eik
Syytös, puolustus, voitto. Siinäpä ne terveet rakennuspalat ihmissuhteille . Saada, olla oikeus, pakko.
Ja sitten on uhrimieli synkimmillään kun ei homma läheisten kanssa toimi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä ymmärtänyt tätä, että käydään omien vanhempien päälle.
He saivat aikoinaan lapsen aivan eri maailmassa ja eri tilanteessa, missä nyky-pari-kolmekymppiset elää.
Itselläkin on jäänyt lapsuudesta traumoja kuten suuremmalla osalla meistä. Myös meidän vanhemmat ovat kantaneet oman lapsuutensa traumoja mukanaan.
Myös vanhemmat ovat aikojensaatossa aikuistuneet. Sitä nuortaparia, joka sinut sai ja sinua ainakin yritti hoivata vajavaisin nuoren ihmisen tiedoin, ei enää ole olemassa. He ovat jo kasvaneet aikuisiksi. Todennäköisesti he saivat sinut paljon nuorempina kuin sinä olet nyt ja jos mietit ikää, miten nuorina he saivat sinut, olisitko siinä iässä itse onnistunut paremmin?
Te ette elä enää "äiti-lapsi-suhdetta" vaan kahden tasa-arvoisen aikuisen suhdetta. Jos et viihdy äitisi seurassa, et ole hänelle velkaa seuraasi. Hänellä on oma ystäväpiirinsä, sinulla omasi.
Kohtele hän
Kenelle oikein puhut?
Asioiden käsittely ei ole kosto. Jos puhuminen on kostamista, onko puhumattomuus tavoitetila?
No eivät kaikki saaneet lapsiaan nuorina. Ja osa vanhemmista on kyllä ollut niin kelvottomia, ettei ole kummoinen suoritus kasvattaa omia lapsiaan paremmin. Minulle riittäisi äitiäni parempaan suoritukseen jo se, etten ole jahdannut kumpaakaan lastani veitsi kädessä, eikä kumpikaan lapseni ole ollut päävastuussa taloustöistä ala-asteikäisenä (tai muutenkaan). Hienoa, eikö?
Jos omat vanhemmat ovat olleet kumminkin pohjimmiltaan ihan ok, ei kannata tulla yleistämään toisille, että heilläkin on ollut niin.
Sitä paitsi nyt keskustellaan siitä, että terapeutti terapiassa ohjaa aikuista lasta purkamaan kiukkuaan äitiinsä eli ns selvittämään asioita, joista on jauhettu siellä terapiassa. Siinä kontekstissa on outo neuvo olla kaatamatta traumojaan vanhempien niskaan ja sen _sijaan_ mennä sinne terapiaan.
Ylipäätään terapia on nyt myös muoti-ilmiö ja siltä odotetaan ihan liikaa. Eivät ihmisen kaikki ongelmat ratkea terapian avulla. Voivat jopa pahentua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä ymmärtänyt tätä, että käydään omien vanhempien päälle.
He saivat aikoinaan lapsen aivan eri maailmassa ja eri tilanteessa, missä nyky-pari-kolmekymppiset elää.
Itselläkin on jäänyt lapsuudesta traumoja kuten suuremmalla osalla meistä. Myös meidän vanhemmat ovat kantaneet oman lapsuutensa traumoja mukanaan.
Myös vanhemmat ovat aikojensaatossa aikuistuneet. Sitä nuortaparia, joka sinut sai ja sinua ainakin yritti hoivata vajavaisin nuoren ihmisen tiedoin, ei enää ole olemassa. He ovat jo kasvaneet aikuisiksi. Todennäköisesti he saivat sinut paljon nuorempina kuin sinä olet nyt ja jos mietit ikää, miten nuorina he saivat sinut, olisitko siinä iässä itse onnistunut paremmin?
Te ette elä enää "äiti-lapsi-suhdetta" vaan kahden tasa-arvoisen aikuisen suhdetta. Jos et viihdy äitisi seurassa, et ole hänelle velkaa seuraasi. Hänellä on oma ystäväpiirinsä, sinulla omasi.
Kohtele hän
Itse näen asian esiin nostamisen yrityksenä parantaa traumoja ja palauttaa yhteys. Asian näkeminen kostona on lievästi sanoen outo. Joissain tapauksissa voidaan ehkä ajatella oikeuden hakemisena.
On inhimillinen perustarve tulla nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Traumat syntyvät nimenomaan siitä, kun jää yksin ylivoimaisten kokemusten ja tunteiden kanssa. On mysteeri, miksi kukaan tietoisesti ylläpitää traumojaan, kun niistä voi parantuakin.
Jos vanhempi pystyy vastaanottamaan ja ymmärtämään lapsensa kokemuksen, on se suurin korjaava kokemus, jonka voi saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi terapeutit eivät anna terapoitavan vanhemmille ohjetta, jossa kerrotaan, että "Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa." - tuo siis kopioitu lehtijutusta. Ja juttu jatkuu "Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta."
Ihminen menee terapiaan, ryhtyy syyttelemään vanhempiaan olemattomista asioista (eli kokemuksistaan, joilla ei ole faktapohjaa) ja vanhemman tulee antaa tälle tilaa. Ei saa kieltää kokemusta ei
Niin, tärkeintähön ei ole ymmärtää toista, vaan olla oikeassa. Olet ytimessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vielä jatkaa:
En itse asiassa kyseenalaista lapseni kokemuksia enkä halua niitä vähätellä. Mutta kyseenalaistan sen, miten nykypäivän terapian avulla omaa menneisyyttä käsitellään ja omaan pahaan oloon syyllisiä haetaan. Olen ollut ihan valmis keskustelemaan asioista, joskin se on ollut vaikeaa, kun koko tilanne lähtee siitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Uskokaa tai älkää, en ole halunnut toimia ikävästi lastani kohtaan koskaan. Kun joku kysyi, mitä ne "vähäpätöiset" asiat ovat, ne ovat voineet ymmärtääkseni olla sitä, miten arkea on eletty. Ja jollekin kirjoittajalle, joka sanoi, että perhejuhlat ja matkat eivät liity tähän mitenkään, niin olen absoluuttisen eri mieltä. Tällaiset asiat todellakin liittyvät tavalliseen perhe-elämään. Ja se, että olenko tempperamenttinen vai flegmaattinen, sillä ei ole mielestäni merkitystä. Koska, niin kuin on huomattu, kummankin puolen voisi kääntää minua vastaan.
Enkä muuten hae mitään hyväksyntää täältä vauvapalstalta. Kuten aloituksessani sanoin, mielelläni keskustelisin asiasta. Ja tuntuvat muutkin haluavan keskustella.
Lastani tulen rakastamaan niin kauan kuin henki minussa kulkee. Anteeksi, varmasti jonkun terapeutin mielestä rajatonta toimintaa. Itse asiassa minulle käyvät tulevaisuudessa kaikki tavat toimia, voimme olla tekemisissä kohteliaan muodollisesti tai hän voi hylätä minut. Mutta en voi muuttaa menneisyyttä, en voi olla toisenlainen ihminen, en voi loputtomasti pyytää anteeksi. Mutta kaikille terapeuteille voin näin vauvapalstalla haistattaa pitkät paskat.
Ap kokee loukkaavana, että oma lapsi arvostelee hänen toimintaansa. Tämä on hänestä hyökkäys hänen persoonaansa vastaan. Että hän ei kelpaa sellaisena kuin on, olana itsenään.
Tällainen ei ole rakentava lähtökohta. Katsooko ap, että jos muut ihmiset toimivat hänestä väärin, kaikki arvostelu on hyökkäys heidän persoonaa kohtaan? Kaikki toisen ihmisen teot pitää tällä perusteella hyväksyä, koska muuten ei hyväksy häntä ihmisenä.
Keksiikö ap itse, mikä vika tällaisessa ajattelussa on?
Täällä on aika paljon hyväosaisia (lapsuutensa suhteen), jotka pitävät itsestäänselvyyksinä liian monia asioita. Esimerkiksi, ettei olisi olemassa vanhempia, jotka koko ajan solvaavat lastansa. Kyllä kuulkaa on. Tai että ihmissuhteet eivät vaan toimi niin, että joku on koko ajan ilkeä. Vanhemman ja lapsen välinen suhde voi toimia juuri niin, jopa yli 50 vuotta, jos se ilkeä osapuoli on se vanhempi.
Aikuisten lasten olisi tärkeää pahan olon vimmassaan ottaa huomioon sellainenkin seikka, että kaikki vanhemmat eivät välttämättä kestä sitä henkistä kuormaa, jonka tällainen syyttely voi saada aikaan. Jos nyt siis puhutaan siitä tavallisesta mammasta, joka on aamupalat tehnyt ja kouluun laittanut, pyykit pessyt ja joululahjat kuusen alla paketoinut. Itselläni meni aikuisen lapsen hyökkäyksen jälkeen monta yötä itkiessä ja olin viittä vaille sellaisessa tilanteessa, että en olisi voinut työhön mennä. Sekö on vastuullista toimintaa?
Jotkut täällä eivät ehkä ymmärrä sitä tosiasiaa että aikuinen lapsi saattaa yksinkertaisesti olla väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä jatkaa:
En itse asiassa kyseenalaista lapseni kokemuksia enkä halua niitä vähätellä. Mutta kyseenalaistan sen, miten nykypäivän terapian avulla omaa menneisyyttä käsitellään ja omaan pahaan oloon syyllisiä haetaan. Olen ollut ihan valmis keskustelemaan asioista, joskin se on ollut vaikeaa, kun koko tilanne lähtee siitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Uskokaa tai älkää, en ole halunnut toimia ikävästi lastani kohtaan koskaan. Kun joku kysyi, mitä ne "vähäpätöiset" asiat ovat, ne ovat voineet ymmärtääkseni olla sitä, miten arkea on eletty. Ja jollekin kirjoittajalle, joka sanoi, että perhejuhlat ja matkat eivät liity tähän mitenkään, niin olen absoluuttisen eri mieltä. Tällaiset asiat todellakin liittyvät tavalliseen perhe-elämään. Ja se, että olenko tempperamenttinen vai flegmaattinen, sillä ei ole mielestäni merkitystä. Koska, niin kuin on huomattu, kummankin puolen voisi kääntää minua vastaan.
Enkä
Miten sitä arkea siis on eletty? Matkat, perhejuhlat tai vastaavien asioiden mainitseminen ei sitä kerro. Perhe-elämä voi olla hyvinkin mielekästä tai hyvinkin häiriintynyttä, siitä nämä asiat ei kerro mitään.
Onnettomaan tai vastaavasti normaaliin lapsuuteen voi kuulua tai olla kuulumatta matkoja. Se ei ole olennaista vaan ihan muut asiat kuten se, millainen on vuorovaikutus perheessä, miten lapsia on kuunneltu ja heidät otettu huomioon. Siitä ne matkat ei kerro mitään.
Alue: Aihe vapaa
Meidän ajassamme on sellainen vika, että ihmisiä vasiten ohjataan etsimään syytä pahalle ololleen sieltä lapsuudesta, etenkin juuri äidistä.
Minulla on ihan objektiivisesti todella hirveä äiti. Hirveys ei loppunut lapsuuteen, vaan jatkuu edelleen vähintään siinä määrin kuin päästän äitiäni olemaan läsnä elämässäni. Joskus, vaikkapa joulun aikaan, tulee paha olo, teki mitä tahansa. Jos ei ole tekemisissä eikä anna lahjoja, on paha ihminen ja tulee huono omatunto, jos taas on tekemisissä, saa niskaansa kaikkea pahaa ja tulee siitä kamala olo, ja lahjojen toimittaminen on uuvuttavan venkoilun ja juoksuttamisen takana.
Olen silti joutunut opettelemaan sen, että suurin osa niistä kerroista, kun ahdistaa tai on kurja olo, ei tämmöisellä aikuisella ihmisellä todellakaan johdu äitisuhteesta. Ei, vaikka se on kuinka huono. Voi olla nälkä tai univelkaa, ja silloin ihan mikä tahansa eteen osuva suututtaa. Voi olla liikaa töitä, tekemättömiä töitä, muuta stressiä, rahahuolia.
Olen huomannut, että meitä monesta suunnasta opetetaan niin, että jos tuntee ikäviä tunteita, mieli alkaa heti etsiä niihin suuria psykologisia selityksiä. Usein kuitenkin tunne johtuu jostain ihan yksinkertaisesta ja arkisesta asiasta, ja se on vain tunne. Selkääkin voi joskus kolottaa ilman että siellä on kummempaa vammaa, sama mielen kanssa. Suurin osa ikävistä tunteista menee ohi, kun niiden vaan antaa mennä. Joku kirjoitti osuvasti, että pahan olon yllättäessä kannattaa suhtautua siihen kuin ohi ajavaan bussiin. Kas, pikavuoro Turkuun, enpä hyppää kyytiin.
Tuo Hesarin juttu kuulostaa vähän siltä, että kirjoittavan äidin asenne saa hälytyskelloni soimaan. Kuitenkin on myös niin, että oman äitini kaltaisen riivinraudan kanssa ei tulisi mieleenkään edes yrittää keskustella lapsuudesta. Päin vastoin, ovi kiinni, varmuuslukko päälle ja ehkä varmuuden vuoksi vielä valkosipulikranssi oveen. Ja sitten voi keittää itselleen ison kupin kuumaa kaakaota.