Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun on menestynyt, niitä palveluita voi hakea yksityiseltä sektorilta. Näin olen ainakin itse tehnyt. Silloin ei ole edes julkisen puolen tarjonnan armoilla, vaan voi itse tehdä valintansa laadun ja määrän suhteen.

Niitä romahduksia estää, jos on hyviä suhteita ja perusasiat kunnossa aikuiselämässä. Aikuisuudessa koetut uudet traumat voivat vetää pohjan koko elämältä ja jaksamiselta, kun joku toinen olisi selvinnyt siitä vähemmällä kestävämmin rakennetun perustuksensa avulla.

No sehän se on, että perusasioista kannattaa pitää kiinni. Repivän terapian ihannointi ei ole kauhean hyvä juttu. 

On aika harhainen ajatus, että ihminen yksin voisi päättää pitää kiinni perusasioista. Mit

Älä vääristele asioista. 

Ihmiselle tekee hyvää purkaa huoliaan, luulisi jokaisen ymmärtävän. Suru ystävän kuolemasta ei tietenkään johda oman perheen hylkäämiseen.

Oman perheen hylkäämiseen? Kuka hylkää ja minkä perheen?

On vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa. Lapsi ei saisi tehdä samaa?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miksi 2 aikuisen ihmisen eli vanhemman ja lapsen tulee ylipäänsä pitää yhteyttä keskenään? Jos lapsi on jo 30-vuotias, niin kyllä se äiti on jo kasvatusvelvollisuutensa tehnyt, ja aikuisen lapsen tulee pärjätä omillaan. Mitä hyötyä vanhojen asioiden kaivelusta on? Eläköön molemmat itsellisesti omillaan. Ei kahden aikuisen tarvitse tavata, jos tapaaminen aiheuttaa molemmille mielipahaa.

Tämä on jo noin miljoona kertaa todettu, että näin on tehtävä, jos ei muu auta. Ja näin tehdään.

Kai silti ihminen voi pyrkiä parempaan? Sillä eihän tuo mitään laadukas ihmissuhde ole, joka tuottaa mielipahaa.

Kiitos lihapullaneuvoista. 

Se nyt oli ihan keksitty esimerkki, mutta ymmärsin jujun. 

 

Tuohon neuvomiseen se tuppaa meillä aina kaatumaan. En sano mitään arvostellen enkä pahuuttani ja jos se toinen osapuoli ei niin kärkkäästi niistä katkoisi välejä, niin voisi ne välit pysyä jatkossakin. 

 

Vähän haasteellistahan se on kun olen saanut neuvon, että keskustelun taso pitää pitää siinä mitä tytär pitää eikä saa kysyä mitään. Tämä on hyvästä tahdostani huolimatta minulle liian vaikeaa. Lyön jatkuvasti päätä seinään. Olen aina tullut toimeen kaikkien ihmisten kanssa, minua sanotaan kivalsi ja hyväksi ystäväksi, mutta tämä tärkein ei sitten toimi.  

 

Valmiiksi jo pelkää koska se taas loppuu ( jos enää alkaakaan) mitä voi ja saa sanoa. Siinä pelkää itsekin sitä miten kovaa ja pitkään taas sattuu. Pitäisi tämän olla helpomoaa. 

Hyvä perheyhteys on yksi hyvän elämän perustekijöitä. Se pitää ihmisen terveempänä, hyvinvoivempana ja pitkäikäisempänä. Siksi siihen pätee sama kuin parisuhteeseen: paras ja tavoittelemisen arvoinen on hyvä, turvallinen ja toimiva suhde. Seurasvaksi paras on ei suhdetta lainkaan ja haitallisin on huono suhde.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos lihapullaneuvoista. 

Se nyt oli ihan keksitty esimerkki, mutta ymmärsin jujun. 

 

Tuohon neuvomiseen se tuppaa meillä aina kaatumaan. En sano mitään arvostellen enkä pahuuttani ja jos se toinen osapuoli ei niin kärkkäästi niistä katkoisi välejä, niin voisi ne välit pysyä jatkossakin. 

 

Vähän haasteellistahan se on kun olen saanut neuvon, että keskustelun taso pitää pitää siinä mitä tytär pitää eikä saa kysyä mitään. Tämä on hyvästä tahdostani huolimatta minulle liian vaikeaa. Lyön jatkuvasti päätä seinään. Olen aina tullut toimeen kaikkien ihmisten kanssa, minua sanotaan kivalsi ja hyväksi ystäväksi, mutta tämä tärkein ei sitten toimi.  

 

Valmiiksi jo pelkää koska se taas loppuu ( jos enää alkaakaan) mitä voi ja saa sanoa. Siinä pelkää itsekin sitä miten kovaa ja pitkään taas sattuu. Pitäisi tämän olla helpomoaa. 

Oletko miettinyt, että ihan oman itsesi vuoksi kävisit juttelemassa ammattilaisen kanssa? Mistä kuvittelet tuon itselläsi kumpuavan? Millainen oma äitisuhteesi oli?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos lihapullaneuvoista. 

Se nyt oli ihan keksitty esimerkki, mutta ymmärsin jujun. 

 

Tuohon neuvomiseen se tuppaa meillä aina kaatumaan. En sano mitään arvostellen enkä pahuuttani ja jos se toinen osapuoli ei niin kärkkäästi niistä katkoisi välejä, niin voisi ne välit pysyä jatkossakin. 

 

Vähän haasteellistahan se on kun olen saanut neuvon, että keskustelun taso pitää pitää siinä mitä tytär pitää eikä saa kysyä mitään. Tämä on hyvästä tahdostani huolimatta minulle liian vaikeaa. Lyön jatkuvasti päätä seinään. Olen aina tullut toimeen kaikkien ihmisten kanssa, minua sanotaan kivalsi ja hyväksi ystäväksi, mutta tämä tärkein ei sitten toimi.  

 

Valmiiksi jo pelkää koska se taas loppuu ( jos enää alkaakaan) mitä voi ja saa sanoa. Siinä pelkää itsekin sitä miten kovaa ja pitkään taas sattuu. Pitäisi tämän olla helpomoaa. 

Joko käyttäydyt ystäviesi kanssa eri tavoin tai sitten ystäviisi on valikoitunut ihmisiä, jotka jostain syystä kestävät sinua.

Jostain syystä osa aikuisista kuvittelee, että lapsilleen voi sanoa ihan mitä vain, koska nyt sattuu olemaan heidän äitinsä. En usko, että oma äitini kommentoi ystäviensä ulkonäköä samaan tyyliin kuin minun. 

Aivojen kuvantaminen on askel oikeaan suuntaan mielen tutkimisessa. Ei sillä keinoin kuitenkaan varmaan saada selville, johtuuko uupumus kaukaisesta lapsuuden traumasta vai akuutista työpaikan ongelmasta. Ala on varsin lapsenkengissä. 

Tieteeseen on helpompi vedota, jos ei kovin tarkkaan ole perehtynyt siihen, miten sitä tehdään. Länsimainen tiede on lähtenyt semmoisesta, että viisaat miehet ovat istuneet nojatuolissa ja ajatelleet asioita, ja näistä on sitten tullut totuus ilman kummempia näyttöjä. Esimerkkinä vaikka oppi peniskateudesta. Tämmöinen perinne elää edelleen varsinkin aloilla, joissa kunnollinen empiirinen tutkimus on vaikeaa.

Yhä edelleen varsinkin lääketieteessä tehdään paljon näennäistutkimusta, jossa korrelaatio ja kausaliteetti menevät iloisesti sekaisin. Juuri nyt joulukuussa uutisoitiin matemaatikkotaustalla tehty laaja tutkimus, jossa osoitettiin, että vastoin yleistä tieteellisenä totuutena pidettyä luuloa liikunta ei pidennä ihmisen elinikää, vaan päin vastoin kuoleman lähestyminen vähentää liikuntaa. Aika iso virhe, kun miettii kuinka paljon ihmisiä syyllistetään liikunnan määristä, sen sijaan että liikunnan vähetessä pohdittaisiin, mikä terveysongelma siellä nyt jarruttelee ja mitä sille pitäisi tehdä.

Olen itse osallistunut laajaan ja laadukkaaseen psykologian tutkimukseen, jossa osoitettiin hyvän itsetunnon merkitys opintomenestykselle. Paha vaan, että kyselyyn tuli oikeasti vastattua sen mukaan, oliko lukenut tenttiin hyvin vai huonosti. Jos osasin hyvin, rastitin tietysti, että hyvin tämä menee, kysykää ihan mitä vaan. Ja jos en osannut, vastasin että jos tästä nyt jotenkin läpi räpistelisi. Olin varsin ällistynyt, kun luin tämän tutkimuksen johtopäätökset. 

Lihapullaesimerkkiäidille lämmin kiitos esimerkistä. I feel you. On sydäntäsärkevää olla aikuisen lapsensa tunnepanttivankina. Jos ei pysty hänen normiensa mukaiseen käytökseen, vaikka miten ymmärtäisi ja hyvää tarkoittaisi, niin tulee ohi katsotuksi, ojennetuksi ja syrjään heitetyksi. Kyllä se sattuu ja lujaa. Mutta tästä ketjusta oppineena silloin on vähintäänkin omassa äitisuhteessa vikaa ja, tietenkin, on akuutisti terapian tarpeessa. Minusta se on todella vääristynyt ajattelutapa. Enkä ymmärrä, miten tämä yhteiskunta on tällaiseen tilanteeseen ajautunut. Siis maksamaan tämän. Ja antaa nuorille aikuisillemme sen mallin, että näin voi hyväksytysti toimia. Että se auttaisi. Ei auta.

Ap - joka on siis analysoitu mielipiteineen 5-vuotiaan tasolla olevaksi rajattomaksi narsistiksi.

Ei yhteiskunta ihan mitä tahansa maksa. Olen hoidattanut itseäni eri tavoin yli kymppitonnilla työkykyä ylläpitävästi. Siinä vaiheessa, kun veronmaksu ehtyi ja KELA alkoi maksaa päivärahaa aiemman palkan sijaan, alkoi yhteiskuntaa kiinnostaa maksaa.

Vierailija kirjoitti:

Lihapullaesimerkkiäidille lämmin kiitos esimerkistä. I feel you. On sydäntäsärkevää olla aikuisen lapsensa tunnepanttivankina. Jos ei pysty hänen normiensa mukaiseen käytökseen, vaikka miten ymmärtäisi ja hyvää tarkoittaisi, niin tulee ohi katsotuksi, ojennetuksi ja syrjään heitetyksi. Kyllä se sattuu ja lujaa. Mutta tästä ketjusta oppineena silloin on vähintäänkin omassa äitisuhteessa vikaa ja, tietenkin, on akuutisti terapian tarpeessa. Minusta se on todella vääristynyt ajattelutapa. Enkä ymmärrä, miten tämä yhteiskunta on tällaiseen tilanteeseen ajautunut. Siis maksamaan tämän. Ja antaa nuorille aikuisillemme sen mallin, että näin voi hyväksytysti toimia. Että se auttaisi. Ei auta.

Ap - joka on siis analysoitu mielipiteineen 5-vuotiaan tasolla olevaksi rajattomaksi narsistiksi.

Nuoremmilla ja viisaammilla on korkeammat standardit. Se aiheuttaa ongelmia. Äiti on jäänyt katsomaan alkkista isää, jota koko perhe varoo ja pelkää eikä saa isästä kuin vaivaa. Tytär pistää alkoholisoituvan avopuolison mäkeen, tutstuu self helpillä omiin ongelmiinsa ja jatkaa elämäänsä ilman haittatekijää.

Vierailija kirjoitti:

Lihapullaesimerkkiäidille lämmin kiitos esimerkistä. I feel you. On sydäntäsärkevää olla aikuisen lapsensa tunnepanttivankina. Jos ei pysty hänen normiensa mukaiseen käytökseen, vaikka miten ymmärtäisi ja hyvää tarkoittaisi, niin tulee ohi katsotuksi, ojennetuksi ja syrjään heitetyksi. Kyllä se sattuu ja lujaa. Mutta tästä ketjusta oppineena silloin on vähintäänkin omassa äitisuhteessa vikaa ja, tietenkin, on akuutisti terapian tarpeessa. Minusta se on todella vääristynyt ajattelutapa. Enkä ymmärrä, miten tämä yhteiskunta on tällaiseen tilanteeseen ajautunut. Siis maksamaan tämän. Ja antaa nuorille aikuisillemme sen mallin, että näin voi hyväksytysti toimia. Että se auttaisi. Ei auta.

Ap - joka on siis analysoitu mielipiteineen 5-vuotiaan tasolla olevaksi rajattomaksi narsistiksi.

Ymmärrätkö yhtään itse satuttavasi lastasi yhä uudelleen ja uudelleen? Koska et "voi" itsellesi mitään? Normien mukaan käytös on ihan normaalia käytöstä. 

-ohis

Monen äidin mielestä tyttären henkisen elintason tulisi olla riittävä, kun se on samalla tasolla kuin hänellä, vaikka maailma kehittyy sukupolvi sukupolvelta.

Pahimmillaan äiti suhtautuu vihamielisesti tyttären korkeampiin standardeihin hienosteluna, herkkyytenä, hömpötyksenä.. syyllistetään hyvästä menestyksestä ja yriteään sabotoida sitä (toisen kirjoittajan elävän elämän esimerkki), yritetään normalisoida tyttären huonoa parisuhdetta puolustelemalla, että kelvoton kumppani tekee parhaansa...

En saa lainattua, mutta kun olen käynyt keskustelemassa viiden eri ammattilaisen kanssa ja heistä kaksi psykoterapeutteja, toinen yksityinen, niin en jaksa enää keskustella. Ei se auta. 

Vierailija kirjoitti:

Lihapullaesimerkkiäidille lämmin kiitos esimerkistä. I feel you. On sydäntäsärkevää olla aikuisen lapsensa tunnepanttivankina. Jos ei pysty hänen normiensa mukaiseen käytökseen, vaikka miten ymmärtäisi ja hyvää tarkoittaisi, niin tulee ohi katsotuksi, ojennetuksi ja syrjään heitetyksi. Kyllä se sattuu ja lujaa. Mutta tästä ketjusta oppineena silloin on vähintäänkin omassa äitisuhteessa vikaa ja, tietenkin, on akuutisti terapian tarpeessa. Minusta se on todella vääristynyt ajattelutapa. Enkä ymmärrä, miten tämä yhteiskunta on tällaiseen tilanteeseen ajautunut. Siis maksamaan tämän. Ja antaa nuorille aikuisillemme sen mallin, että näin voi hyväksytysti toimia. Että se auttaisi. Ei auta.

Ap - joka on siis analysoitu mielipiteineen 5-vuotiaan tasolla olevaksi rajattomaksi narsistiksi.

Jaa että pitäisi saada tulla hyvää tarkoittavasti arvostelemaan ja neuvomaan ilman mitään herkkänahkaisia rajoituksia, kun muuten sydän särkyy. Just. 

Vierailija kirjoitti:

En saa lainattua, mutta kun olen käynyt keskustelemassa viiden eri ammattilaisen kanssa ja heistä kaksi psykoterapeutteja, toinen yksityinen, niin en jaksa enää keskustella. Ei se auta. 

Ei se autakaan. Se auttaa, mitä he sanovat siinä keskustelussa sinulle. Ja kaikilla ei ole osaamista, mutta se ei poista sitä, että osalla on. Pelkkä tapahtumien latelu on kuin kirjoittaisi päiväkirjaa.

Itsekään en jaksa aina puhua, olen käynyt kahdenlaisessa hoidossa, joka auttaa, muttei tarvitse kertoa, mitä on tapahtunut. Sitten olen käynyt toimimattomassa "keskusteluhoidossa" ja toimivassa keskusteluhoidossa.

Täällä on koko ajan se asenne, että sen ÄIDIN pitää ensin mennä terapiaan puhumaan ja viisastumaan ennen kuin sille lapselle kelpaa. Se on minusta ikään kuin opettamista, opi ja muutu muuten ei ole välejä. Sitä äitiä saa neuvoa, mutta ei vahingossakaan toisinpäin. Ikäihmisen pitäisi vielä muuttua, analysoida ja psykologisoida asiat. 

 

Ellei tähän pysty, jaksa tai ole mahdollisuutta, niin sanotaan, ettei se äiti haluakaan muuttua. Jos hän rakastaisi lastaan, niin hän tekisi kaikkensa suhteen eteen ja menisi vaikka maailman ääriin Dr Philille puhumaan. Ellei hän tee sitä ei halua. Siinä se. 

 

En ymmärrä miksei se lapsi joka niitä välejä katkoo voisi keskustella ja puhua sen äidin kanssa, asioista rauhallisesti niin, että se äitikin ymmärtää. Termit. Istuisivat alas puhumaan. Kuuntelisivat toinen toistaan. 

 

Eikä niin, että sitten, vasta sitten, kun sinä ensin olet muuttunut. Ennen en voi. Puhuisivat ja kuuntelisivat molemmat. Toisiaan. 

 

Narsistisen persoonallisuushäiriön omaavat pitävät psykoterapiaa turhana tai haitallisena, se on ihan oleellinen kyseisen häiriön suojamekanismi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on koko ajan se asenne, että sen ÄIDIN pitää ensin mennä terapiaan puhumaan ja viisastumaan ennen kuin sille lapselle kelpaa. Se on minusta ikään kuin opettamista, opi ja muutu muuten ei ole välejä. Sitä äitiä saa neuvoa, mutta ei vahingossakaan toisinpäin. Ikäihmisen pitäisi vielä muuttua, analysoida ja psykologisoida asiat. 

 

Ellei tähän pysty, jaksa tai ole mahdollisuutta, niin sanotaan, ettei se äiti haluakaan muuttua. Jos hän rakastaisi lastaan, niin hän tekisi kaikkensa suhteen eteen ja menisi vaikka maailman ääriin Dr Philille puhumaan. Ellei hän tee sitä ei halua. Siinä se. 

 

En ymmärrä miksei se lapsi joka niitä välejä katkoo voisi keskustella ja puhua sen äidin kanssa, asioista rauhallisesti niin, että se äitikin ymmärtää. Termit. Istuisivat alas puhumaan. Kuuntelisivat toinen toistaan. 

 

Eikä niin, että sitten, vasta sitten, kun sinä ensin

Hmm. Aika pitkälle taitaisi riittää jo se, että pitää mölyt mahassaan. Ei kai siihen mitään terapiaa tarvita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saa lainattua, mutta kun olen käynyt keskustelemassa viiden eri ammattilaisen kanssa ja heistä kaksi psykoterapeutteja, toinen yksityinen, niin en jaksa enää keskustella. Ei se auta. 

Ei se autakaan. Se auttaa, mitä he sanovat siinä keskustelussa sinulle. Ja kaikilla ei ole osaamista, mutta se ei poista sitä, että osalla on. Pelkkä tapahtumien latelu on kuin kirjoittaisi päiväkirjaa.

Luuletko etten tätä ymmärrä että minä siellä vain puhun ja luettelen tapahtumia? Olen kuunnellut mitä sanovat, mutta kukaan ei ole osannut sanoa mitään mistä olisi ollut apua