Minä väitän että yksi suuri syy nykypäivänä lasten pahoinvointiin on vanhempien avioerot

Avioliitot pitäisi kieltää, niin ei tulisi erojakaan, eikä siis ongelmallisia lapsia.



Jos lapsia tehdään, niin alusta asti vanhemmuussopimuksella, jossa on kirjattuna vastuut, luonapidot ja kustannukset.



Maailma on muuttunut ja tasa-arvoistunut, eikä avioliitto ole naiselle kuin harvoin kannattava



Vielä 1970-luvulla syntyneet menivät mallioppimisen kautta naimisiin, ja siksi erojakin on, 



Avioliitto on aikansa elänyt juttu, jota ei kukaan täysipäinen nainen mene solmimaan. Avioliitossa ollaan todella tyhjän päällä, koska mitään sopimusta ei lapsen huollosta, vastuista, luonapidoista ja kustannuksista ole tehtynä. Lähes aina kaikki tuo kaatuu äidin päälle.



Lisäksi nykyään on paljon aikuisia, joilla on diagnosoimattomia nepsy-haasteita ja nämä tulevat esiin vasta siinä vaiheessa, kun lasten myötä kuormitus käy liian kovaksi. Tällainen on puolisona ja vanhempana äärimmäisen hankala kumppani, ja ero on se ainoa vaihtoehto, jolla voi pelastaa itsensä ja myös ne lapset. Ennen oli ihan ok, että "meidän Jorma se ei tee töiden jälkeen mitään" tai "meidän Martti syö aina lihakeittoa" tai "meidän Seppo ei kotia tai lapsia hoida; akkojen juttuja" tai "meidän Pentti se lähtee töiden jälkeen omiin puuhiinsa ja tulee kun tulee". Nykyään tällainen ei ole ok.

Vierailija kirjoitti:

Parien pitäisi jo ennen avioliittoa käydä parisuhdeneuvonnassa. Jos yhteen mennään heppoisin syin ja sitten siihen vielä lapsia tehdään, niin lähtökohdat ovat jo vinksallaan.

Suurin osa lapsista taitaa syntyä avoliittoon. Itselläni 20 vuotta takana avoliitossa ja kolme lasta, monella sukulaisilla sama tilanne. Ei tietenkään pidä yleistää, mutta olen iloinen siitä että liitot ovat kestäneet ilman parisuhdeneuvontaa tai papin aamenta. Yhdistävä tekijä meillä taitaa olla korkea koulutus ja pitkä nuoruus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On teillä surkea parisuhdehistoria, kun olette noin katkeroituneet.

Lapset voivat huonosti, jos vanhempien suhde voi huonosti. Ja niinhän se voi, jos pitää pakottaa puoliso olemaan kanssaan. Muistuttaa ihan Talebanin ajatusmaailmaa tuollainen.

Eikä teillä näy olevan omaksuttuna onnellisen parisuhteen mallia lapsuudenkodistannekaan. 

Onnellisen parisuhteen malliin ei kyllä kuulu sekään, että rakastutaan, tehdään lapset, ja sitten erotaan, kun kotona on niin painostavaa ja kamalaa ja vanhemmat vain riitelevät.

Hämmästyttävän vähän näkee keskustelua siitä, miten suhteita voitaisiin parantaa ja perheitä tukea. Eroaminen nähdään ainoana tienä onneen.

Miettikääpä nyt pientä lasta, joka syntyy kahden vanhemman perheeseen. Sen hajoaminen rikkoo lapsen perusturvallisuuden ja pakottaa olemaan vähintään puolet ajasta erossa toisesta vanhemm

Meillä ainakin eron myötä lapset tapasivat enemmän sitä passiivisempaa vanhempaa. Koskaan ennen eroa hän ei ollut ollut kokonaista päivää lasten kanssa. Siis aamusta iltaan asti, mutta nyt oli pakko, kun vastuuta ei voinut enää sysätä äidille! Myös äiti voi paljon paremmin, kun hänelläkin oli mahdollisuus levähtää, siivota rauhassa ja nukkua useampi tunti putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on totta. Monet naiset kääntävät tätä niin että lapsetkin muka voivat paremmin, kun äiti ei ole tyytyväinen ja rikkoo perheen. Lapset haluavat pitää perheen koossa. Tietysti se on asia erikseen jos on valinnut puolison joka ei sovellu vanhemmaksi. Eli pitää valita kunnollinen eikä jotain ihmeen seikkailijaa joka sekoilee. Kunnolliset on leimattu tylsiksi, vaikka ovat parhaita vanhempia.

Monesti miehet ovat itse syypäitä tälläisiin tilanteisiin. Turha syyttää naisia perheiden rikkomisesta

Vierailija kirjoitti:

Tämä on totta. Monet naiset kääntävät tätä niin että lapsetkin muka voivat paremmin, kun äiti ei ole tyytyväinen ja rikkoo perheen. Lapset haluavat pitää perheen koossa. Tietysti se on asia erikseen jos on valinnut puolison joka ei sovellu vanhemmaksi. Eli pitää valita kunnollinen eikä jotain ihmeen seikkailijaa joka sekoilee. Kunnolliset on leimattu tylsiksi, vaikka ovat parhaita vanhempia.

Sellaista tietämystä sieltä sitten. 

Kuinkahan monen naisen aviomies on lasten syntymien jälkeen muuttunut kuin taikaiskusta huolehtivasta isästä yhdeksi lapsista, joille oma napa on aina tärkein. Sen lisäksi lapset eivät halua pitää perhettä koossa, jos homma ei yksinkertaisesti toimi. Meillä se perheen koossapitäjä oli äiti meidän lasten kustannuksella, vaikka sanoimme monta kertaa, että se isä nyt ulos tästä taloudesta. Isä ryyppäsi kaikki rahat, sotki koko talon, sekoili pilleripäissään yökaudet ja eleli jossain omassa mt-ongelmaisessa kuplassaan. Aloin oireilemaan sitä isän käytöstä niin paljon, etten viihtynyt edes kotona. Äiti kuvitteli voivansa parantaa isän, mutta unohti meidät lapset ihan kokonaan. Samaten hän saattoi noin vain päättää lähteä baariin ja jättää meidät keskenään isän kanssa, vaikka isä ei olisi pystynyt huolehtimaan edes itsestään. Kärsin aivan valtavasti siitä yksinäisyydentunteesta, ja laskin tunteja et milloin äiti tulee takaisin. 0

Ja nämä tylsät miehet - yritin sellaisen kanssa tosissani nuorempana, mutta sieltä paljastui sellainen katujyrä, ettei se juttu jatkunut. Hyvää isää siitä tyypistä tuskin olisi myöskään saanut tai ainakin hän olisi kohdellut todella kiinnostavalla tavalla lastensa äitiä - mikä on myöskin osa isyyttä, halusit tai et. 

Avioero ei ollut se hajoittava tekijä, vaan se, ettei sitä eroa otettu aiemmin. 

Ärsyynnyn joka kerta kun joku kirjoittaa äitien lähtevän liian helposti suhteista. Entä jos olet yrittänyt jo pari vuotta eikä mikään muutu? Puoliso valehtelee, käyttää perheen rahat turhuuksiin, huutaa, kiukuttelee ja paiskii tavaroita? Kävelet varpaillasi kokoajan ja kodin kaikki vastuut kaatuvat päällesi? On mustasukkainen ja itsetuntosi painetaan nolliin? Olosi on aivan kamala joka päivä eikä edes terapia tuo helpotusta tai jatkuvat keskusteluyritykset? Pitääkö todella nykyäänkin kaikki vain kestää lasten takia?

Meillä on erosta jo 3 vuotta ja sanon tämän olevan parasta kaikille. Lapset oireilivat aluksi, mutta me löysimme sovun kun emme ole enää pariskunta. Vanhempina olemme tiimi ja näytämme sen lapsille. Välit ovat jopa hyvät nykyään, mutta ikinä en palaisi takaisin enkä usko exänikään haluavan sitä. Molemmilla uudet puolisot ja arki toimii. Joustamme puolin ja toisin emmekä oikeastaan riitele ikinä lasten asioista. Lapset myös kertovat ikävöivänsä uusia puolisoita toisessa kodissa ollessaan joten tuntuvat aidosti pitävän heistä. Haluaisin kuulla, miksi jääminen tulehtuneeseen ilmapiiriin olisi ollut lapsille parempi? Nyt heillä on hyvinvoivat vanhemmat ja vanhemmat kommunikoivat ja hoitavat heidän asioita yhtenä tiiminä? 

Entisaikana, kun avioeroja ei juuri ollut, perheen seisominen lumihangessa oli se ei lainkaan traumatisoiva vaihtoehto. 

Ps. Ap on joko naiivi typerys, joka luulee tietävänsä mitä muiden kodeissa ja parisuhteissa tapahtuu, tai se tavallinen katkera ihminen, jota harmittaa kun muut eivät jää huonoihin suhteisiin kärsimään loppuiäksi Jouluvinkki: elä ja anna toisten elää, äläkä KOSKAAN luule tietäväsi millaisia toisten suhteet ovat, ja onko heillä painava syy erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On teillä surkea parisuhdehistoria, kun olette noin katkeroituneet.

Lapset voivat huonosti, jos vanhempien suhde voi huonosti. Ja niinhän se voi, jos pitää pakottaa puoliso olemaan kanssaan. Muistuttaa ihan Talebanin ajatusmaailmaa tuollainen.

Eikä teillä näy olevan omaksuttuna onnellisen parisuhteen mallia lapsuudenkodistannekaan. 

Onnellisen parisuhteen malliin ei kyllä kuulu sekään, että rakastutaan, tehdään lapset, ja sitten erotaan, kun kotona on niin painostavaa ja kamalaa ja vanhemmat vain riitelevät.

Hämmästyttävän vähän näkee keskustelua siitä, miten suhteita voitaisiin parantaa ja perheitä tukea. Eroaminen nähdään ainoana tienä onneen.

Miettikääpä nyt pientä lasta, joka syntyy kahden vanhemman perheeseen. Sen hajoaminen rikkoo lapsen perusturvallisuuden ja pakottaa olemaa

Meillä aina niin kiukkuinen isä oppi arvostamaan lapsiaan enemmän, kun eivät olleet enää täysi itsestäänselvyys

Eikä ole. Se on siinä miten se ero hoidetaan. Jos on perhehelvetti päällä jatkuvasti eron ympärillä, niin tottakai se saa lapsetkin voimaan pahoin. Hyvin hoidetut rauhalliset erot ei traumatisoi.

Minä luulen, että sinulla on vaikeaa, kun pitää siellä liesituulettimen alla leikkiä psykologia.

Lapseni koulussa kaikki pahimmat kiusaajat ovat poikia eroperheistä. Sellaisista, joissa on ollut mt-ongelmia, viinaa ja/tai välinpitämättömyyttä. On kyllä kiusaajia ydinperheistäkin. Ja kivoja lapsia sekä ydin- että eroperheistä. Ero sinänsä ei tee kiusaajaa tai kusipäätä, vaan se, millaisia ihmisiä eroajat ovat. Häirikkölapset ovat yleensä jääneet paitsi jostain hyvin tärkeästä, eivätkä tunne olevansa tärkeitä ja hyväksyttyjä. Tämä koskee siis myös niitä, joiden perhekulissit ovat kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole. Se on siinä miten se ero hoidetaan. Jos on perhehelvetti päällä jatkuvasti eron ympärillä, niin tottakai se saa lapsetkin voimaan pahoin. Hyvin hoidetut rauhalliset erot ei traumatisoi.

Aina ihmetyttää, että jos ihmisillä on niin hyvät välit ja sosiaaliset taidot, että he kykenevät eroamaan hyvin ja rauhallisesti, niin mitähän he saisivat aikaan jos kohdistaisivat osaamisensa yhdessäoloon. 

Vierailija kirjoitti:

Ärsyynnyn joka kerta kun joku kirjoittaa äitien lähtevän liian helposti suhteista. Entä jos olet yrittänyt jo pari vuotta eikä mikään muutu? Puoliso valehtelee, käyttää perheen rahat turhuuksiin, huutaa, kiukuttelee ja paiskii tavaroita? Kävelet varpaillasi kokoajan ja kodin kaikki vastuut kaatuvat päällesi? On mustasukkainen ja itsetuntosi painetaan nolliin? Olosi on aivan kamala joka päivä eikä edes terapia tuo helpotusta tai jatkuvat keskusteluyritykset? Pitääkö todella nykyäänkin kaikki vain kestää lasten takia?

Meillä on erosta jo 3 vuotta ja sanon tämän olevan parasta kaikille. Lapset oireilivat aluksi, mutta me löysimme sovun kun emme ole enää pariskunta. Vanhempina olemme tiimi ja näytämme sen lapsille. Välit ovat jopa hyvät nykyään, mutta ikinä en palaisi takaisin enkä usko exänikään haluavan sitä. Molemmilla uudet puolisot ja arki toimii. Joustamme puolin ja toisin emmekä oikeastaan riitele ikinä lasten asioista. Lapse

Kyllä on toden totta ihmeitä tapahtunut, jos kaikki tuo kolmessa vuodessa. Mitähän elämä seuraavaksi tuo tullessaan.

Ero tai ei, eiköhän se välittäminen ja perusturva ole ne, jotka hengissä pitää, eikä välttämättä ero täten lapseen vaikuta peruuttamattomalla tavalla. Virtuaalimaailma on paha asia, joka erkaannuttaa lapsen todellisuudesta ja lisää pahoinvointia. Peliriippuvuus. Elämäntaidot jää harjoittamatta, oppimatta, kun uppoudutaan peleihin, jotka ei todellakaan ole kaikki terveimmästä päästä. Aikuisillahan myös "omat nettisivustot" aiheuttaa ongelmia normi seksuaalisuuteen. Vertailuna vaan. Ja koko maailmantilanne käy lasten herkkään psyykeen. Turvaa tarvitsevat pienet nyt paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyynnyn joka kerta kun joku kirjoittaa äitien lähtevän liian helposti suhteista. Entä jos olet yrittänyt jo pari vuotta eikä mikään muutu? Puoliso valehtelee, käyttää perheen rahat turhuuksiin, huutaa, kiukuttelee ja paiskii tavaroita? Kävelet varpaillasi kokoajan ja kodin kaikki vastuut kaatuvat päällesi? On mustasukkainen ja itsetuntosi painetaan nolliin? Olosi on aivan kamala joka päivä eikä edes terapia tuo helpotusta tai jatkuvat keskusteluyritykset? Pitääkö todella nykyäänkin kaikki vain kestää lasten takia?

Meillä on erosta jo 3 vuotta ja sanon tämän olevan parasta kaikille. Lapset oireilivat aluksi, mutta me löysimme sovun kun emme ole enää pariskunta. Vanhempina olemme tiimi ja näytämme sen lapsille. Välit ovat jopa hyvät nykyään, mutta ikinä en palaisi takaisin enkä usko exänikään haluavan sitä. Molemmilla uudet puolisot ja arki toimii. Joustamme puolin ja toisin emme

Olen itsekin tätä ihmetellyt, suurimpana syynä varmaan on ollut se, että alun surusta ja vihasta huolimatta hillitsin kiukkuni. Menin terapiaan ja käsittelin siellä vihan tunteeni exääni kohtaan. Hänen rangaistuksensa oli ero minusta, kaikesta huolimatta hän on hyvä isä. Aviomiehenä surkea. Olen kai tavallani antanut anteeksi, mutta en unohda hänen tekojaan. Hän on kaikesta huolimatta lapseni isä ja olen hänen eron jälkeisen kiukuttelunsa aikana ollut kärsivällinen ja antanut loukkauksien mennä vain ohitse. Lopulta hän jotenkin "talttui" kun en lähtenyt kiukutteluihin mukaan ja sitkeästi puhuin hyvää isästä lapsille sekä yhteisille tutuille. Nykyään hän on todella kiltti minulle ja puhuu minusta hyvää toisille josta kuulen säännöllisesti. Moni ei näe mitä kulisseissa tapahtui ja olemme kai se "turhaan eronnut perhe" monien silmissä. En ole unohtanut, mutta näen exäni keskeneräisyyden taakse vaikka en itse halua hänen käytöstään enää kodissani sietää. Exänä hän on nykyään reilu ja olen reilu häntä kohtaan. Ja hän rakastaa lapsiamme ylikaiken. Sovimme alussa tarkat pelisäännöt ja yksi isoimmista on "ikinä ei puhuta toisesta vanhemmasta pahaa lapsille. Jos lapsi kyseenalaistaa toisen vanhemman päätökset toiselle, sanomme olevamme samaa mieltä. Sitten keskenämme keskustelemme jos olimme eri mieltä asiasta. Lasten silmissä olemme aina samaa mieltä, jolloin näytämme heille olevamme aina samaa rintamaa". 

Ylemmän vastauksen piti olla 56 vastaajalle

Minä asun ydinperheessä, enkä tosiaankaan ole aina samaa mieltä lasten isän kanssa. Lasten edessäkin olemme toisinaan eri mieltä asioista. Sitten keskustelemme ja päädymme kompromissiin. Itse olen halunnut opettaa lapsille juuri näitä taitoja.

Kumpi on parempi: Kaksi turvallista kotia vai yksi koti, jossa aikuiset jatkuvasti huutavat, kyräilevät, syyttelevät toisiaan kaikesta ja lopulta pahaa oloa aletaan purkaa myös lapseen? Kyllä sellaisella "lasten takia pysytään yhdessä" -asenteella saadaan aika mojovat traumat aikaiseksi. Eroperheiden lapsilla on haasteensa, mutta niin on niilläkin, jotka joutuvat monen vuoden ajan elämään räjähdysherkässä kodissa. 

Vierailija kirjoitti:

Kumpi on parempi: Kaksi turvallista kotia vai yksi koti, jossa aikuiset jatkuvasti huutavat, kyräilevät, syyttelevät toisiaan kaikesta ja lopulta pahaa oloa aletaan purkaa myös lapseen? Kyllä sellaisella "lasten takia pysytään yhdessä" -asenteella saadaan aika mojovat traumat aikaiseksi. Eroperheiden lapsilla on haasteensa, mutta niin on niilläkin, jotka joutuvat monen vuoden ajan elämään räjähdysherkässä kodissa. 

Miten olisi lasten takia pistetään suhde kuntoon -asenne?

Tämä.