Mitä te ootte oivaltanu itsestänne tai elämästä yleensä? sanotaan nyt vaikka 5 vuoden sisällä? saa olla kauemminkin

Ihminen pedoista pahin.

Olen oivaltanut, että minun ei kannata yrittää ystävystyä enää koskaan. 

Olen aina liikaa kaikkea tai liian vähän kaikkea. Aina jokin menee pieleen, ja se on minun vikani. Jos olen onnistunut tutustumaan johonkin (yleensä en onnistu, koska minua pidetään ilmeisesti jotenkin vastenmielisenä), olen mokannut mm. niin, että yhden puoliso luuli minun flirttailevan, vaikka olin vain ystävällinen. Toisella kerralla pahoitin mieleni toisen sanomisista, eikä se toinen sitten päässytkään yli siitä. Siis siitä että minulle tuli paha mieli.

Olen todennut, että olen vain yksinkertaisesti vääränlainen aina ja kaikkialla. 

Olen tajunnut miten todella valheellista niin monet asiat on. 

Sen takia, antaa niiden valheiden mennä menojaan ja sitten voi itse syventyä totuuteen ja kaikkeen hyvään, kunnioitettavaaan, kauniiseen, josta tulee hyvä mieli.

Monesti en jaksa edes uutisia katsella sen valhemaailman takia, toki seassa jotain totuuden siementäkin, mutta kyllähän sen tajuaa, mikä agenda milloinkin on siellä menossa. 

Vierailija kirjoitti:

Kun tajuaa yli 35- vuotiaana olevansa sittenkin monessa asiassa todella lahjakas, älykäs ja ihan nättikin. Se, kuinka vasta tuossa iässä tajusin etten ansaitse paskaa kohtelua ja aloin pitää rajoistani kiinni ja tavoitella unelmiani. Opiskelin ylemmän korkeakoulututkinnon, hankkiuduin eroon paskaduuneista ja sivistin itseäni.

Voisin haistattaa huvikseni pitkät niille jotka ovat kävelleet aiemmin ylitseni, sille alakoulun opettajalle joka ei ikinä sanonut minusta mitään hyvää, sille pomolle joka antoi parhaat työtehtävät muille ja sille työkaverille jonka mielestä hänelle kuului kaikki juhlapyhävapaat, sille entiselle kaverille joka pyysi ainoastaan ilmaiseksi kuskiksi tai auttamaan jossain ilman vastavuoroisuutta, sille entiselle kaverille joka pyysi rahaa lainaan eikä maksanut ikinä...

Noh, tajusin arvoni ja ystäviä on vähän mutta laatu korvaa määrän. Minusta pidetään ja minua arvostetaan nykyisessä työssäni ja jopa vastakkai

Tuohon siis lyhyesti: rakastan itseäni ja ansaitsen parasta

On järkevämpää tienata 1500€ kuukaudessa työssä mistä nauttii suunnattomasti, kuin tienata 7000€ työstä mikä vituttaa yli kaiken.

Olen tajunnut, että on jossain määrin jopa todennäköistä, ettei elämäni välttämättä koskaan ala tai käynnisty sillä tavalla kuin olen vielä joitakin vuosia sitten kuvitellut - että on mahdollista, ettei mitään kovinkaan ihmeellistä tai merkityksellistä tapahdu, ja syy on se, että olen ihmisenä kovin laiska ja saamaton enkä ymmärrä ajan kulumisen merkitystä. Kymmenen vuotta sitten olin kummallisen toiveikas oikeastaan kaiken suhteen, ehkä se oli nuoruutta; olin varma, että jotain tulee ja kuvittelin sen väistämättömäksi. Nyt tajuan, että elämä ei itsessään sisällä mitään lupauksia mistään.

Vierailija kirjoitti:

Olen tajunnut, että on jossain määrin jopa todennäköistä, ettei elämäni välttämättä koskaan ala tai käynnisty sillä tavalla kuin olen vielä joitakin vuosia sitten kuvitellut - että on mahdollista, ettei mitään kovinkaan ihmeellistä tai merkityksellistä tapahdu, ja syy on se, että olen ihmisenä kovin laiska ja saamaton enkä ymmärrä ajan kulumisen merkitystä. Kymmenen vuotta sitten olin kummallisen toiveikas oikeastaan kaiken suhteen, ehkä se oli nuoruutta; olin varma, että jotain tulee ja kuvittelin sen väistämättömäksi. Nyt tajuan, että elämä ei itsessään sisällä mitään lupauksia mistään.

Mitä sanoisit nyt 10 vuotta nuoremmalle sinulle? 

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun on tarve shoppailla sisäiseen tyhjyyteen ja levottomuuteen se on oikeasti merkki karsia elämässään kaikkea turhaa. 

Tää! Juuri oikealla hetkellä laitoit, huh. Kiitos muistutuksesta! <3

Koskaan ei voi ennakoida mitä tapahtuu, joten paras elää se paras elämä just nyt. Carpe diem.

Viisi vuotta sitten ei kenelläkään ollut koronaa, ei Venäjän hyökkäyssotaa, ei NATO-jäsenydestä mitään keskustelua, ei nykyisen kaltaista hallituskriisiä, ei pörssisähköä, ei jatkuvaa stressitasojen nostoa pelkän uutislähetyksen takia.

Viisi vuotta sitten oli monia ihmisiä elossa ja ystävinä, joita ei ole enää, työtilanne meni vuoristorataa nollasta huipulle ja takaisin ja sitten ansiosidonnaiselle pudotus, oikeastaan ilman asiallista syytä ja perustetta, nyt taas työ ja vapaa-aika ja yksityiselämä paremmin jaksotettuna. Kuoleman ajatus ei pelota, hieman ajatellut sukulaisten taakkaa minusta kun aika jättää ja tyhjennellyt kämpästä asioita, joita heidän ei tarvitse siivota, on ne sitten olleet minulle tärkeitä asioita tai ei, niin eivät he kuitenkaan kuin ihmettele, että mitä tämäkin täällä tekee ;D

Mutta joo, ei voi sanoa, että mitään näistä tapahtuneista olisi voinut mitenkään ennakoida tai kaikki menisi kuten itse ajattelee. Ei pysty sanomaan varmaksi edes, miten elämä muuttuu vuoden vaihteeseen mennessä, työlistakin on jatkuvassa elossa ja tien päällekin on tarkoitus mennä ja siellä voi sattua mitä vaan.

-winner-

Elämän ydinosa on lähes omissa käsissäni ja asioiden vatvominen, murehtiminen on rikollista hommaa.

Olen oivaltanut, että ihan vidun sama. Siis ihan kaikki. Kun vähän kauempaa katsoo, ei ole ylhäällä, alhaalla, oikein, väärin, hyvä, huono, oikea, vasen, ei vaan ole mitään ihmisen keksimiä erotteluja. Arvot ja pyristely johonkin paratiisiin maan päällä on ihan ihmisen pään sisällä, matrixiin sitä ei ole ohjelmoitu.

Vierailija kirjoitti:

Olen tajunnut, että on jossain määrin jopa todennäköistä, ettei elämäni välttämättä koskaan ala tai käynnisty sillä tavalla kuin olen vielä joitakin vuosia sitten kuvitellut - että on mahdollista, ettei mitään kovinkaan ihmeellistä tai merkityksellistä tapahdu, ja syy on se, että olen ihmisenä kovin laiska ja saamaton enkä ymmärrä ajan kulumisen merkitystä. Kymmenen vuotta sitten olin kummallisen toiveikas oikeastaan kaiken suhteen, ehkä se oli nuoruutta; olin varma, että jotain tulee ja kuvittelin sen väistämättömäksi. Nyt tajuan, että elämä ei itsessään sisällä mitään lupauksia mistään.

Jag är inte rastlös, jag har bråttom! Eli eipä mitään tapahdu, ellei itse laita sitä tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen tajunnut miten todella valheellista niin monet asiat on. 

Sen takia, antaa niiden valheiden mennä menojaan ja sitten voi itse syventyä totuuteen ja kaikkeen hyvään, kunnioitettavaaan, kauniiseen, josta tulee hyvä mieli.

Monesti en jaksa edes uutisia katsella sen valhemaailman takia, toki seassa jotain totuuden siementäkin, mutta kyllähän sen tajuaa, mikä agenda milloinkin on siellä menossa. 

Ihanasti sanottu. Juuri näin.

Voi ihan hyvin keskittyä hyvään vaikka kaikki ympärillä hajoaisi. Usein ihmiset haluavat vetää muutkin mukamaan omaan epätoivoon. Valppaus ja yhteys omaan valoon. Anna tulla. Anna mennä.

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö kuvaa minusta (ja muista ihmisistä) korkeintaan murusen verran, loput on materiatonta, kokemuksella havaittava ilmiö

Mutta näköjään merkitsee, kun tämäkin kerroit tässä ketjussa

Läheiseni kuoli 25-vuotiaana äkilliseen sairauteen, urheilullinen ja terveet elämäntavat omaava nuori. Olisi juuri valmistunut unelma-ammattiinsa ja muutenkin oli aina sitä mieltä että unelmat täytyy toteuttaa! Jossittelu ja aikailu on turhaa, pitää elää täysillä!

Ja sitten hän yhtäkkiä kuoli, ja ehti tajuta kuolevansa. Hänellä oli rakas kumppani, kiva asunto, paljon ystäviä, tosiaan valmistuminen ammattiin kulman takana ja unelmien työpaikkakin valmiina. Ei mitään merkitystä.

Hautajaisten jälkeen aloin mieheni kanssa miettiä. Mitä itse katuisin, jos nyt saisin tietää kuolevani pian. Minkä haaveiden toteutumattomuutta surisin eniten? Ja mikä estäisi niiden toteuttamisen nyt. Ei mikään. Laitettiin asunto myyntiin, myytiin suuri osa huonekaluista ja muutettiin toiselle puolelle maata. Hankittiin haluamamme asiat, mm. asuntoauto. Tavataan ystäviä ja sukulaisia enemmän kuin ennen. Kerrotaan läheisille paljonko he merkitsevät. Esimerkiksi huomenna käyn viemässä joulukukan iäkkäälle sukulaiselle, jota en ole koskaan tavannut mutta jonka haluan tavata, ennen kuin on liian myöhäistä.

Elämä kannattaa elää nyt. Ensi viikkoa, kesää tai eläkepäiviä ei ehkä tulekaan.

Elämä on oikeassa elämässä, ei somessa.

Uutisia ja facen feediä ei kannattaisi edes seurata, ei Iltapaskan klikkiotsikoita

Hyviä miehiä ja kauniita nelikymppisiä suomalaisia naisia on olemassa, vaikka palsta muuta väittää

Koeta keskittyä hetkeen ja lue paljon kirjallisuutta

Pidä huolta terveydestäsi, mutta rentoudu myös välillä.

Olen nauttinut aivan liikaa toisten auttamisesta. Nyt kun olen pyrkinyt panostamaan vain perheeni hyvinvointiin, niin huomaan, että ne aiemmin ystäviksi tulkitsemani henkilöt eivät pidäkään mitään yhteyttä, paitsi jos heillä on jokin avuntarve.

Toinen asia, minkä kyllä oivalsin jo 2000-luvun alussa oli, että minulle ei sovellu kuin todella todella harva suomalaisella luonteella oleva nainen kumppaniksi. Olen nähnyt niin paljon parisuhteita, joissa hankitaan lapsia liian heppoisin sitein ja haavein, että olin monta vuotta kokonaan ilman mitään suhdekuvioita.

Halusin irtioton ensinnäkin siihen, että kotimaiset naiset (eivät kaikki) antautuvat seksiin aivan liian helposti. Olen sen verran herrasmies ja vanhan koulukunnan kasvatti, että vaikka seksiä tekisi kuinka mieli, ei pidä sortua harjoittamaan sitä lähes kenen tahansa kanssa. Sain tämän opin isältäni, vaikka me ei koskaan puhuttu sanaakaan seksiasioista. Näin vain sivusta jo pikkupoikana, miten ilmeisesti naisten silmissä varsin komea isäni luovi herrasmiehenä naisten kanssa ammatissa, jossa heitä riitti viikon jokaiselle päivälle asiakkaina. Siihen aikaan tosin myös naisten flirtti oli paljon asiallisempaa, mutta lankapuhelimen aikana, kun saatoin toisessa huoneessa vastata puhelimeen ja soittajan saadessa isäni puhelimeen, kuulin kyllä varsin suoria ehdotuksia sekä ihmettelyjä, miksi kyseinen nainen ei isälleni kelpaa.

Olen viimeinkin sopeutunut olemaan oma itseni sillä tavoin, että on aina "vaadittu" että olisi ystäviä, kavereita, poikaystävä/tyttöystävä ja hankkia lapsia. En ole koskaan halunnut kavereita ja ystäviä. En ole koskaan halunnut seurustella kenenkään kanssa, enkä ole koskaan tuntenut sellaista vetoa muita ihmisiä kohtaan. Enkä todellakaan ole koskaan halunnut lapsia, enkä todellakaan hanki niitä. Olen erakko ihminen, en pidä ihmisistä, olen mielisairas, olen kaoottinen ihminen. Luulin jonkin verran, että olen jotenkin outo/viallinen, ja luulin olevani tunneköyhä. Tulen rikkinäisestä perheestä ja olen itse rikkinäinen. Olen sosiopaatti, ja olen viimeinkin hyväksynyt sen, että kukaan ei määrää minua minkänlainen minun pitää olla, olen hyväksynyt itseni, ja nytten on pitkästä pitkästä aikaa parempi olo, kun ymmärrän itseäni.

Löysin itseni.

Elämä on nyt. Ja toisaalta se, että lopulta olemme kaikki viimeistään kuoleman hetkellä yksin.

Kaikki materia on turhaa. Tärkeintä on rakkaus. Kateellisia ja pa**anpuhujia riittää aina, teet niin tai näin, joten tee niinkuin itse haluat. Luota itseesi.

Olen asperger ja se siiittä