Miksi läheisen kuoleman jälkeen ei "saa" elää normaalia elämää?

Onpa sinulla outoja kavereita. Ei tuollainen ole ollenkaan normaalia. Nyt lieneekin hyvä aika etsiä fiksumpaa seuraa.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Isäni kuoli vähän ennen joulua ollessani lapsi. Opettajan mielestä olisi ollut parempi jos olisin ollut ainakin muutaman päivän pois koulusta, mieluummin pidempäänkin. Mutta mitä se olisi muuttanut? Se vasta outoa olisi ollut. Eikä sille ollut edes mitään tarvetta, koulu sujui hyvin.

Meillä alkoi joulujuhlaharjoitukset samoihin aikoihin ja opettaja oletti että en osallistu joulujuhliin, lisäsi vielä että kun teiltä tuskin tänä vuonna ketään osallistuu kotoakaan. Tästä kaikesta on aikaa yli 20 vuotta mutta muistan edelleen miten tämän opettajan asenne sai minut tuntemaan että teen väärin kun olen koulussa tai osallistun joulujuhlaan.

Jotkut ihmiset välttelee ihmisiä jotka on menettäneet läheisen. Tavallaan ymmärrettävää, mutta näyttäytyy joskus jopa töykeänä käytöksenä.

Yksinkertaista ajatella että läheisen menettänyt haluaisi olla vain yksin ja kotona tekemättä mitään.

Mä ainakin itse haluan välillä jotain muutakin ajateltavaa kuin se suru. En mä halua enkä jaksa koko aikaa olla ka möllöttää siinä surun keskellä, se on rankkaa. Se, että tekee välillä muutakin (sitä normaalia elämää nimenomaan) ei tarkoita, etteikö oikeasti surisi.

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin itse haluan välillä jotain muutakin ajateltavaa kuin se suru. En mä halua enkä jaksa koko aikaa olla ka möllöttää siinä surun keskellä, se on rankkaa. Se, että tekee välillä muutakin (sitä normaalia elämää nimenomaan) ei tarkoita, etteikö oikeasti surisi.

Sama. Minulle ei sovi se että olen vain yksin ja suren. Mitä se sureminen edes tarkoittaa? Haluan välillä niin sanotusti taukoa siitä "surusta", eli siis haluan muualle kotoa tekemään jotain muuta kuin ikävöimään, miettimään ja olemaan yksin. Mutta kyllä se suru pysyy vaikka lähtisin huvipuistoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokainen kokee kuoleman omalla tavallaan. Yksi menee ihan

Mä tunnen tuollaisia ihmisiä muutaman, jotka haluaa jatkaa arkea. Jokaisella heistä on mennyt todella pitkää päästä yli kuolemasta, esim. viiden vuoden jälkeen ovat vielä surreet. Ne jotka on surreet aluksi voimakkaasti, ovat toipuneet nopeammin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Mä tunnen tuollaisia ihmisiä muutaman, jotka haluaa jatkaa arkea. Jokaisella heistä on mennyt todella pitkää päästä yli kuolemasta, esim. viiden vuoden jälkeen ovat vielä surreet. Ne jotka on surreet aluksi voimakkaasti, ovat toipuneet nopeammin. 

Ihan mielenkiinnosta, miten voit tietää kuka suree? Miten se suru näkyy jne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Mä tunnen tuollaisia ihmisiä muutaman, jotka haluaa jatkaa arkea. Jokaisella heistä on mennyt todella pitkää päästä yli kuolemasta, esim. viiden vuoden jälkeen ovat vielä surreet. Ne jotka on surreet aluksi voimakkaasti, ovat toipuneet nopeammin.

Miten se suru tai sureminen määritellään?

Siskoni kuoli parikymppisenä vuosia sitten. Koko perhe reagoi eri tavoin, mutta olen varma siitä että kaikki suree siskoa edelleen tavallaan, vaikka se peruselämä onkin vakiintunut jo vuosia sitten. Ei suru ole mikään sellainen asia että se vaan suoritetaan loppuun itkemällä ja eristäytymällä normaalielämästä ja sitten siitä surusta päästään yli ja sitten sitä ei enää ole ja kaikki on taas niin kuin ennen.

Jos kuolema on odotettu siten, että on ollut vaikea sairaus ja huono ennuste niin yleensä läheiset alkavat tehdä surutyötä heti kun on saatu tieto. Vaikka ei olisi huono ennuste,  niin siinäkin alkaa jo käydä surutyö koska ei voi olla varma miten käy. Iäkkään ihmisen kohdalla kuolema on hyvinkin odotettua, eikä voi olla ns järkytys. Kaikki me lähdemme kuka minkäkin ikäisenä ja eri syistä. Jos edesmennyt voisi toivoa, niin olen varma että kaikki toivovat, että jälkeenjääneet jatkavat mahdollisimman normaalia elämää. Sitä itse toivon ja jopa vaadin, ettei pidä tuhlata energiaa suremiseen vaan elämiseen ja elämästä nauttimiseen.

Kyllä ihmiset paljon puhuvat välittämisestä, mutta kuitenkin  välttelevät surevaa.

Eli menetyksen kokenutta ihmistä käsitellään kuin kummajaista, vaikka hänen kanssaan pitäisi puhua tavallisista, arkipäiväisistä asioista.

Silloin sureva tuntisi kuuluvansa muiden joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Tunnen nuo ihmiset sen verran hyvin, että ihan suoraan ovat kertoneet. Ihan siis viiden vuoden päästä alkaneet vasta puhua surustaan ja ääneen sanoneet, etteivät vielä ole päässeet yli menetyksestä. Ja vastaavasti nämä toiset parin vuoden päästä esim. sanoneet, että nyt tuntuu, että ovat päässeet yli... Ja ennen sitä toki puhuneet surustaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Toki jokainen suree tavallaan eikä suru aina lopu, vaan sitä kantaa mukaan aina. Omien havaintojen mukaan vain arkeen keskittyminen voi olla myös vaikeiden tunteiden pakoilua. 

"Tunnen nuo ihmiset sen verran hyvin, että ihan suoraan ovat kertoneet. Ihan siis viiden vuoden päästä alkaneet vasta puhua surustaan ja ääneen sanoneet, etteivät vielä ole päässeet yli menetyksestä. Ja vastaavasti nämä toiset parin vuoden päästä esim. sanoneet, että nyt tuntuu, että ovat päässeet yli... Ja ennen sitä toki puhuneet surustaan."

Et silti voi tietää mitä he tuntevat.

Miksi muuten puhut kuin surun tunteminen vuoden vuoden jälkeen läheisen menettämisestä olisi jotenkin negatiivinen asia? Ei läheisen menettämiselle ole mitään aikarajaa, että sitten siitä "pääsee yli". Yli pääseminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä mitä yli pääseminen tarkoittaa, koska jokainen voi määritellä sen vain itse. Jos haluaa. Mikään pakko ei ole, eikä monet niin edes tee.

Vierailija kirjoitti:

"Tunnen nuo ihmiset sen verran hyvin, että ihan suoraan ovat kertoneet. Ihan siis viiden vuoden päästä alkaneet vasta puhua surustaan ja ääneen sanoneet, etteivät vielä ole päässeet yli menetyksestä. Ja vastaavasti nämä toiset parin vuoden päästä esim. sanoneet, että nyt tuntuu, että ovat päässeet yli... Ja ennen sitä toki puhuneet surustaan."

 

Et silti voi tietää mitä he tuntevat.

Miksi muuten puhut kuin surun tunteminen vuoden vuoden jälkeen läheisen menettämisestä olisi jotenkin negatiivinen asia? Ei läheisen menettämiselle ole mitään aikarajaa, että sitten siitä "pääsee yli". Yli pääseminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä mitä yli pääseminen tarkoittaa, koska jokainen voi määritellä sen vain itse. Jos haluaa. Mikään pakko ei ole, eikä monet niin edes tee.

No sen enempäähän kukaan ei toisen tunteista voi tietää kuin mitä ihminen itse valitsee kertoa. 

 Juu ja ajattelen kyllä, että ei ole hyvä juttu, jos ihminen on viiden vuoden päästä menetyksestä ihan alkutekijöissä suruprosessinsa kanssa. Se, että mä pidän toisenlaista tapaa parempana, ei tietenkään poista keneltäkään oikeutta surra tai olla surematta omalla tavallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt

Toki jokainen suree tavallaan eikä suru aina lopu, vaan sitä kantaa mukaan aina. Omien havaintojen mukaan vain arkeen keskittyminen voi olla myös vaikeiden tunteiden pakoilua. 

Mutta miksi niiden vaikeiden tunteiden "pakeneminen" arkeen keskittymällä olisi ongelma?

Jos itsestä tuntuu että nyt tarvii muuta tekemistä, koska tapahtumien käsittely tuntuu sillä hetkellä sietämättömältä, niin eikö se ole vain hyvä asia että henkilö siinä tilanteessa vaikka sitten keskittyy siihen arkeen?

Äitini kuoli perjantaina, menin tiistaina töihin (oli itsenäisyyspvä maanantaina), en edes töissä kertonut, että äiti kuoli, hittoako se niille kuuluu. Äiti sairasti pitkään, oli vain helpotus sekä hänelle ja meille muille, että pääsi pois, kivut ja sairaalassa makaaminen loppuivat. 

Se että joku kertoo viiden vuoden kuluttua että ei ole vielä päässyt yli menetyksestä ei tarkoita että henkilö olisi vasta alkutekijöissään surunsa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka m

Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi. 

"Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi."

Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Millä tavalla itseä pusketaan hellästi surua kohti? Ja mikä on sen homman tavoite?