Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Haluaisin joskus lapsia, mutta en pidä niistä ja en halua kasvattaa niitä.
02.12.2023 |
Otsikko on vähän provosoiva tarkoituksella, koska tuo on rehellinen mielipiteeni asiasta. Olen yrittänyt saada itseäni ajattelemaan empaattisemmin tästä vuosia, varsinkin kun työkaverille ja parille sukulaiselle on ilmaantunut jälkikasvua, mutta minulta puuttuu päästä joku vauvakuumehormoni. Hankkisin lapsia vaikka heti jos niiden olemassaolo jäisi teoriatasolle: jossain olisi pikkuinen mieheni ja minun yhdistelmä, mutta sitä ei tarvitsisi ruokkia tai viedä päiväkotiin.
Pari kertaa olen joutunut töihin joissa olin paljon lasten kanssa tekemisissä ja noissa on mennyt rehellisesti kaikki ihan päin puuta. Lapset tuntuu aistivan että olen yhtä äidillinen kuin kasa tiiliskiviä. Jos lapsi alkaa itkeä, luonnollinen reaktioni ei ole lohduttaa vaan säikähdän ja jäädyn. Pahin esimerkki tästä on se kun samalla sohvalla istunut sukulaislapsi tiputti mehut syliinsä ja parkaisi. Jäädyin, tuijotin lasta ja loikkasin tuolin käsinojan yli karkuun niin että kompastuin. Selittelin tuon sillä että lähdin hakemaan äkkiä paperia ja kaaduin mehuroiskeeseen.
Saa lynkata, saa haukkua, saa samaistua. Tarkoituksenani ei ole haukkua lapsia, vaan halusin rehellisesti avata omia tuntemuksiani asiasta.
Kommentit (98)
Jäi vähän auki se että miksi sitten haluat lapsia? Hormonit kyllä tekee ihmeitä ja lähes aina herättää äidilliset vaistot omaa lasta kohtaan vaikka muut lapset enemmän ärsyttäisi. Elämä on valintoja täynnä ja joskus pitää uhrata vähän että saa parempaa tilalle. Varsinkin ensimmäiset vuodet voi olla rankkojakin mutta yleensä mitä vanhemmaksi lapsi käy sitä onnellisempi on siitä että tuli joskus lapsi hankittua. Itse olen päättänyt seurata intuitiota ja en ole katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä tee. Kaikkien ei pidä tehdä lapsia, se on lasten oikeus että syntyvät rakastettuina.
No juurikin tuo, tuntuu että niitä vaan pitää tehdä. Ajatuksen tasolla haluaisin tietää minkä näköinen lapsestani tulee, millainen luonne. Mutta kaikki muu aiheeseen liittyvä, vähemmän hattarainen haaveilu aiheuttaa inhonväristykset. Jos lapsi olisi yhtään vaativampi, en todellakaan jaksaisi sitä.
Mitä hormoneihin ja siihen että "kyllä omasta lapsestaan pitää" tulee, pelottaa ettei niin kävisikään. Mitä hittoa sitä tekee jos saa lapsensa käsiinsä ja ei tunnekaan mitään muuta kuin samaa ällötystä kuin muita lapsia kohtaan? Törkkää sen kätilölle ja sanoo että hei mitäs näille piti tehdä jos haluaa antaa ne pois samantien? Ap
Oletko "aina" tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan, vai onko tunne kehittynyt juurikin suhteessa siihen ajatukseen, että mietit itseäsi mahdollisena/mahdottomana vanhempana?
Älä vaan tee!
Siinä ei kukaan tule olemaan onnellinen.
Vaikuttaa todella 💩 provolta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluat, mutta et halua. Asia selvä.
Vierailija kirjoitti:
Älä vaan tee!
Siinä ei kukaan tule olemaan onnellinen.
Vaikuttaa todella 💩 provolta...
Ei ole provo vaan kirjoitus naiselta, joka joutuu miettimään ja tutkiskelemaan tätä aihetta koska se on iässäni ajankohtainen. Tuntuu että tällaista tunnetta tästä asiasta ei ole oikein kenelläkään, olen joskus aloittanut aloituksen tästä mutta se poistui melkein samantien. En pysty purkamaan tätä kenellekään oikeassa elämässä koska näin ajattelu ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On eri asia omat lapset kuin jonkun muun. Luulen että pitäisit kuitenkin omista lapsistasi, vaikka et yleisesti ottaen pidä lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Oletko "aina" tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan, vai onko tunne kehittynyt juurikin suhteessa siihen ajatukseen, että mietit itseäsi mahdollisena/mahdottomana vanhempana?
Hmm, hyvä kysymys. Vasta pari vuotta sitten aloin miettiä asiaa, sitä ennen lapset tuntuivat etäisiltä, asialta joka ei vaan kuulu elämääni. Vähän ällöttäviltä räkänenineen ja kiljumisineen. Tuntuu että olen vieläkin kuin teini jolle todetaan vitsillä että noh, sullekin tulee sitten tällaisia. Purskahdan nauruun mutta tajuan että se ei ollutkaan vitsi, olenkin siinä iässä missä ikäiseni tekevät lapsia. Tuntuu että minun pitäisi olla vielä itse se lapsi, mikä kuulostaa kyllä hullulta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No juurikin tuo, tuntuu että niitä vaan pitää tehdä. Ajatuksen tasolla haluaisin tietää minkä näköinen lapsestani tulee, millainen luonne. Mutta kaikki muu aiheeseen liittyvä, vähemmän hattarainen haaveilu aiheuttaa inhonväristykset. Jos lapsi olisi yhtään vaativampi, en todellakaan jaksaisi sitä.
Mitä hormoneihin ja siihen että "kyllä omasta lapsestaan pitää" tulee, pelottaa ettei niin kävisikään. Mitä hittoa sitä tekee jos saa lapsensa käsiinsä ja ei tunnekaan mitään muuta kuin samaa ällötystä kuin muita lapsia kohtaan? Törkkää sen kätilölle ja sanoo että hei mitäs näille piti tehdä jos haluaa antaa ne pois samantien? Ap
Kai sellaistakin tapahtuu, että lapseen ei rakastu heti välittömästi, mutta myöhemmin kylläkin. Mutta eikö sun mielihalut täyttäisi kaikkein parhaiten juuri tuo kuvaamasi tilanne: maailmassa olisi sun ja miehesi yhdistelmä, jonka joku vauvanhaluisempi adoptoisi kasvatettavakseen? Vaikka aika erikoinen ratkaisu se toki olisi, että tarkoituksellisesti hankkii lapsen antaakseen sen pois.
Älä missään tapauksessa hanki lapsia, jos et halua.
Minun elämäni tärkein asia ovat lapseni, mutta ei kaikkien pidä tähän ryhtyä. Olisi kauheaa sekä lapsille että äidille, jos äiti ei haluaisi oikeasti lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua siis kiinnostaa lähinnä vain se tekovaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko "aina" tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan, vai onko tunne kehittynyt juurikin suhteessa siihen ajatukseen, että mietit itseäsi mahdollisena/mahdottomana vanhempana?
Hmm, hyvä kysymys. Vasta pari vuotta sitten aloin miettiä asiaa, sitä ennen lapset tuntuivat etäisiltä, asialta joka ei vaan kuulu elämääni. Vähän ällöttäviltä räkänenineen ja kiljumisineen. Tuntuu että olen vieläkin kuin teini jolle todetaan vitsillä että noh, sullekin tulee sitten tällaisia. Purskahdan nauruun mutta tajuan että se ei ollutkaan vitsi, olenkin siinä iässä missä ikäiseni tekevät lapsia. Tuntuu että minun pitäisi olla vielä itse se lapsi, mikä kuulostaa kyllä hullulta. Ap
Minkälainen oma kasvuympäristösi oli?
Ei kaikista ole vanhemmiksi. Älä hanki lapsia.
En minäkään ole koskaan pitänyt lapsista. Olen vältellyt viimeiseen asti kaikkea kontaktia alle 20-vuotiaiden kanssa.
Kunnes sain oman lapsen ja hän oli ihanin ihminen maailmassa. Näen hänet ihan erilaisena kuin muut maailman lapset. Vieläkään en välitä muista lapsista mutta koska näen nyt millaisena vanhemmat oman lapsensa näkevät, pystyn vähän paremmin hengailemaan muidenkin lasten kanssa.
Harmittaisi todellakin jos en olisi lasta hankkinut, elämäni mahtavin juttu.
Vierailija kirjoitti:
No juurikin tuo, tuntuu että niitä vaan pitää tehdä. Ajatuksen tasolla haluaisin tietää minkä näköinen lapsestani tulee, millainen luonne. Mutta kaikki muu aiheeseen liittyvä, vähemmän hattarainen haaveilu aiheuttaa inhonväristykset. Jos lapsi olisi yhtään vaativampi, en todellakaan jaksaisi sitä.
Mitä hormoneihin ja siihen että "kyllä omasta lapsestaan pitää" tulee, pelottaa ettei niin kävisikään. Mitä hittoa sitä tekee jos saa lapsensa käsiinsä ja ei tunnekaan mitään muuta kuin samaa ällötystä kuin muita lapsia kohtaan? Törkkää sen kätilölle ja sanoo että hei mitäs näille piti tehdä jos haluaa antaa ne pois samantien? Ap
Niin sitähän ei tiedä kuinka vaativa tai sairasteleva lapsi sieltä tulee. Jos meidän nuorempi olisi tullut ensin, olisi voinut jäädä viimeiseksi. Ensimmäinen oli "malliesimerkki" vauvasta ja kaikki meni hyvin. Nuoremmalla syntymästä asti krooninen ummetus ja jatkuvia vatsavaivoja. Oli ajanjakso kun about 30min ruokailun jälkeen alkoi jatkuva selkäpiitä repivä huutoraivari kun oli hankala olla. Ja tämän asian kanssa rampattiin ties missä lääkärissä ja tutkimuksissa. (Näin neljän vuoden jälkeen, asia on kyllä helpottanut muttei yhäkään tarkkaa vastausta että missä vika). Ja tähän päälle vielä paha atooppinen ihottuma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko "aina" tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan, vai onko tunne kehittynyt juurikin suhteessa siihen ajatukseen, että mietit itseäsi mahdollisena/mahdottomana vanhempana?
Hmm, hyvä kysymys. Vasta pari vuotta sitten aloin miettiä asiaa, sitä ennen lapset tuntuivat etäisiltä, asialta joka ei vaan kuulu elämääni. Vähän ällöttäviltä räkänenineen ja kiljumisineen. Tuntuu että olen vieläkin kuin teini jolle todetaan vitsillä että noh, sullekin tulee sitten tällaisia. Purskahdan nauruun mutta tajuan että se ei ollutkaan vitsi, olenkin siinä iässä missä ikäiseni tekevät lapsia. Tuntuu että minun pitäisi olla vielä itse se lapsi, mikä kuulostaa kyllä hullulta. Ap
Minkälainen oma kasvuympäristösi oli?
Ei huonoin mahdollinen, mutta ei kyllä kovin hyväkään. Tuntuu hirveältä myöntää mutta minua ärsyttää jo ajatuksen tasolla se, että joutuisin antamaan sellaista huomiota ja huolenpitoa jota en itse ole ikinä saanut lapsuudessani. Ap
Sanoisin että jos vaipanvaihto, yöherätykset, uhmaikä, mehujen siivoaminen jne eivät tunnu sinun jutultasi, ei hätää. Eivät taida olla kenenkään juttu. En ole ainakaan vielä tavannut sellaista vanhempaa joka näistä tykkäisi saati olisi niiden takia lapsia hankkinut.
Mutta jos tuntuu sinun jutultasi rakastaa jotain pientä ihmistä eniten maailmassa ja saada takaisin ehdotonta vastarakkautta ja tietää että olisi valmis kuolemaan toisen takia, vanhemmuus voisi sopia sinulle.
Alue: Aihe vapaa
No miksi ihmeessä haluat jotain, mistä et pidä😳?
Siksikö, että niin "kuuluu" tehdä...