Haluaisin joskus lapsia, mutta en pidä niistä ja en halua kasvattaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että haluaisit vanhana aikuisia lapsia. Olisi kiva katsoa, millaisia omat lapset olisi ja että olisi säännöllisesti käyviä nuoria vieraita. Minusta aika moni joka pikkulapsiaikana on onnellinen vela, harmittelee vanhana kun ei ole lapsia tai lapsenlapsia, joita muilla on.. Mutta pikkulapsiaika on kyllä tosi rankkaa, erityisesti, jos ei pidä lapsista. Että tosiaan kannattaa miettiä tarkkaan, että mitä oikeasti haluaa. Käytännössähän nuo on riskivalintoja molemmat, eihän elämässä koskaan tiedä, miten käy.

Minä olen vela, samanlaisilla ajatuksilla kuin ap. Eipä tosiaan harmita, kun muiden lapset ovat aikuisia ja alkavat hankkia omia lapsiaan. Olen edelleen täysin tyytyväinen lapsettomana.

Ei lapsia pidä hankkia sen takia, että sitten kun ne ovat aikuisia, ne käyvät auttelemassa ja viihdyttämässä äitimuoria. Siinä vaiheessa äitimuorin lapset on itse ä

Samaan mieltä. Älkää hankkiko lapsia siksi, että he kävisivät sitten aikuisina viihdyttämässä, hoitamassa jne. Ensinnäkin tuo on hyvin itsekäs syy; teenpä tässä itselleni palvelijan. Toiseksi, niillä aikuisilla lapsilla on oma elämä eivätkä läheskään kaikki aikuiset lapset ravaa vanhempiensa luona. Mistäkö tiedän? Näen itse vanhempiani ehkä joka toinen vuosi (en asu lähelläkään Suomea), eikä määrä tule lisääntymään tuosta missään realistisissa olosuhteissa (en ole muuttamassa takaisin eikä teleportaatiota tule olemaan käytettävissä).

Vierailija kirjoitti:

Sittenhän olet samanlainen kun suurin osa nykyvanhemmista, mutta silti: ÄLÄ HANKI LAPSIA!!!!

Näen päivittäin kun vanhemmat vihaavat sitä että joutuvat yhtään viettämään aikaa oman itse vapaaehtoisesti hankitun lapsenaa kanssa. Vanhempien onneksi nykyään on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jonne voi heivata lapsen vaikka 10 tunniksi päivässä vaikka itse samalla makaisi koko päivän kotona. Ja tätähän tehdään surutta jo lähes vauvaikäisten kohdalla, kun ei vaan pidetä ilmeisesti siitä omasta lapsesta tai haluta viettää sen kans aikaa.

T. Lastenhoitaja

Tai puhumattakaan oman lapsen kasvatuksesta. Sehän ulkoistetaan nykyään surutta vieraille.

Vierailija kirjoitti:

Voit antaa lapsen adoptioon. Nykyään adoptoitua lastaan voi myös tavata. Voit myös luovuttaa munasolujasi. Mieti myös näitä vaihtoehtoja.

Lapsessa on tosi paljon työtä, joten sitä kannattaa miettiä.

Meinasin luovuttaa munasoluja ja se olikin suunnitelmissa monta vuotta, mutta en saakaan tehdä sitä. Harmittaa kovasti, mutta ei voi mitään. Ap

Eri asia olla 5 vuotta kotihoidossa kun laittaa lähes vauvaikäinen päiväkotiin TÄYSPÄIVÄISESTI lähes tai jopa kokonaan ilman lomia ja ylimääräisiä vapaita. Taas on päiväkodissa tänäkin jouluna lapsia ilman joululomia, vaikka toinen tai jopa molemmat vanhemmat olisivat kotona. Ja tällainenhan on nykyään ihan normi ja ok, ei ole kysymys mistään lastensuojelun asiakkaista tms. Tosi monet vanhemmat vitkuttavat lastensa hoitopäivien pituutta ja pitävät AINA sen maksimiajan, vaikka usein voisivat hakea jo aiemminkin. Mutta kivempaa on käydä yksin lenkillä työpäivän jälkeen, siivoilla ihan mitä tahansa muuta kuin olla sen lapsen kanssa. Aina löytyy kyllä tekosyyt ja selitykset miksi ei lapsen kanssa voi olla, mutta kyllä jos lasta on ikävä ja sen kanssa halutaan olla mahdollisimman paljon, lapsi haetaan aiemmin, lyhennetään hoitoviikkoa jne, silloin kun se on mahdollista. Tietenkin.

Mistä sä tiedät milloin vanhemmat on lomalla ja milloin ei? Ja mistä tiedät mitä vanhemmat tekee vapaapäivinään? Mä esimerkiksi vien lapsen päiväkotiin vapaapäivänä siksi että työn ohella opiskelen toista tutkintoa. Milloin pitäisi sitten opiskella, yölläkö? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sittenhän olet samanlainen kun suurin osa nykyvanhemmista, mutta silti: ÄLÄ HANKI LAPSIA!!!!

Näen päivittäin kun vanhemmat vihaavat sitä että joutuvat yhtään viettämään aikaa oman itse vapaaehtoisesti hankitun lapsenaa kanssa. Vanhempien onneksi nykyään on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jonne voi heivata lapsen vaikka 10 tunniksi päivässä vaikka itse samalla makaisi koko päivän kotona. Ja tätähän tehdään surutta jo lähes vauvaikäisten kohdalla, kun ei vaan pidetä ilmeisesti siitä omasta lapsesta tai haluta viettää sen kans aikaa.

T. Lastenhoitaja

Se että lapsen laittaa pienenä päiväkotiin ei tarkoita että vihaa lastaan. Kaikkien ammatti ei mahdollista mitään 5 vuoden kotihoitoa. Tippuu aika äkkiä työelämästä jos on pitkään poissa.

Tuota sovinistista asennevammaa näkyy olevan hoitajilla. Itsellenikin valitettiin, että lapsi tekee pitkää päivää päiväkodissa, kun hän oli vain max 8,5 tuntia päivässä siellä eli minimiajan, kun työaika on kahdeksan tuntia.

Ei se lapsikaan ole onnellinen, jos vanhempi on työtön ja rahapulassa. Töitä nyt on vaan tehtävä, että elää. Moni hoitaja elää jossain haavemaailmassa, on itse elänyt miehensä tuloilla tms. ettei tarvitse tehdä töitä. Vanhemman on tärkeää hoitaa myös työvelvoitteensa, eikä se tarkoita, ettei rakasta lastaan, vaan päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen että miksi täytyy pitää lapsista jos haluaa lapsen? Mä en pidä erityisemmin lapsista tai muistakaan tuntemattomista ihmisistä, suhtaudun tuntemattomiin neutraalisti. Omaa lasta ja puolisoani rakastan, he ovat mun perhe. Ei omaa lasta voi verrata tuntenattomiin kuten ei omaa miestäkään voi verrata johonkin random miehiin? 

Äidilläni on ajattelutapasi, ehkä kuitenkin vähän extreme-versiona. Muiden miehet oli aina rumia/ärsyttäviä/perseestä, muiden lapset oli rumia/ärsyttäviä/perseestä, muiden autot, työpaikat, kämpät oli rumia... aina kaikki oli vähän hirveää, mutta niin kuuluikin olla. Hänhän oli vain rehellinen, muut feikkasivat ja leikkivät.

Vedin itse tuolla asenteella pitkälle aikuisuuteen ja ihmettelin kun kukaan ei jaksanut minua. Oli pitkän työn takana oppia ajattelemaan toisin.

Vierailija kirjoitti:

No juurikin tuo, tuntuu että niitä vaan pitää tehdä. Ajatuksen tasolla haluaisin tietää minkä näköinen lapsestani tulee, millainen luonne. Mutta kaikki muu aiheeseen liittyvä, vähemmän hattarainen haaveilu aiheuttaa inhonväristykset. Jos lapsi olisi yhtään vaativampi, en todellakaan jaksaisi sitä.

Mitä hormoneihin ja siihen että "kyllä omasta lapsestaan pitää" tulee, pelottaa ettei niin kävisikään. Mitä hittoa sitä tekee jos saa lapsensa käsiinsä ja ei tunnekaan mitään muuta kuin samaa ällötystä kuin muita lapsia kohtaan? Törkkää sen kätilölle ja sanoo että hei mitäs näille piti tehdä jos haluaa antaa ne pois samantien? Ap

Mua on aina kiinnostanut tuo että tuntuu että niitä pitää tehdä, mistä sellainen tunne tulee, jos oikeasti ei edes halua? Onko se kuitenkin se ns. vauvakuume joka siellä alitajunnassa kuiskii, eli geenit jotka sanoo että lisäänny, lisäänny...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että haluaisit vanhana aikuisia lapsia. Olisi kiva katsoa, millaisia omat lapset olisi ja että olisi säännöllisesti käyviä nuoria vieraita. Minusta aika moni joka pikkulapsiaikana on onnellinen vela, harmittelee vanhana kun ei ole lapsia tai lapsenlapsia, joita muilla on.. Mutta pikkulapsiaika on kyllä tosi rankkaa, erityisesti, jos ei pidä lapsista. Että tosiaan kannattaa miettiä tarkkaan, että mitä oikeasti haluaa. Käytännössähän nuo on riskivalintoja molemmat, eihän elämässä koskaan tiedä, miten käy.

Minä olen vela, samanlaisilla ajatuksilla kuin ap. Eipä tosiaan harmita, kun muiden lapset ovat aikuisia ja alkavat hankkia omia lapsiaan. Olen edelleen täysin tyytyväinen lapsettomana.

Ei lapsia pidä hankkia sen takia, että sitten kun ne ovat aikuisia, ne käyvät auttelemassa ja viihdyttämässä äitimu

 

Olen tuon viestin kirjoittaja.. Olen samaa mieltä siitä, että lapsia ei hankita tulevaisuuden elämän hoitajiksi. Heillä on tottakai oikeus omaan elämään ja valintoihin. Ja jos mun lapset päättää muuttaa toiselle puolelle maapalloa, niin tietenkään en ole estämässä.. Ja onhan niitäkin lapsia, jotka ei halua vanhempiaan nähdä..

Mutta enemmistöllä ihmisistä kuitenkin on hyvät välit vanhempiinsa, näkevät ainakin silloin tällöin ja ainakin minun äitini kaveriporukoissa yli puolet ajasta menee lasten ja lastenlasten asioiden vaihtamiseen.. Ja uskoisin, että aika monelle iäkkäälle ihmisellä lasten ja lastenlasten näkeminen on elämän suurimpia iloja. Ja minun sukulaisissani ainakin se halu omille jälkeläisille on tullut eläkeiässä..

Ihanaa, että jollain on samoja ajatuksia kuin itsellä. Ahdistaa ajatus lapsista, tuntuu että menee elämä pilalle ainakin sitten seuraavaksi 18 vuodeksi. Mutta pelottaa myös, että myöhemmin kadun jos lapsia ei ole. 

Voisipa hankkia lapsen juurikin niin, että se olisi siinä olemassa mutta ei juurikaan vaikuttaisi omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että jollain on samoja ajatuksia kuin itsellä. Ahdistaa ajatus lapsista, tuntuu että menee elämä pilalle ainakin sitten seuraavaksi 18 vuodeksi. Mutta pelottaa myös, että myöhemmin kadun jos lapsia ei ole. 

Voisipa hankkia lapsen juurikin niin, että se olisi siinä olemassa mutta ei juurikaan vaikuttaisi omaan elämään.

Ihan outo ajatus että menisi elämä pilalle lapsista. Miten elämä menee pilalle sillä että saa elämäänsä ihmisen ketä rakastaa eniten maailmassa? Menikö sun vanhempien elämä pilalle sinusta? 

Elämä on varsin tyhjää ja merkityksetöntä ilman lapsia. Noin 30 v. tietämillä moni haluaa tehdä muutakin kuin viettää "ikuista nuoruutta".

Meillä on silti ollut rakkaita ystäviä, joiden kanssa yhteys on säilytystilaa. Olemme matkustaneet yhdessä ja kokeneet asioita perheenä. 

Ei tarvitse lopettaa elämistä sen vuoksi, että saa lapsia.

Mulla on hyvä ystävä joka on samakalrainen kuin sinä ap. Itsekin olen, mutta olen lapseton.

Ystävälläni on lapsi ja mies, jolle hoivaaminen on luontevaa. Ei se mikää pakko ole, että juuri naisen pitäisi suhteessa olla se "äidillinen".

Vierailija kirjoitti:

Sittenhän olet samanlainen kun suurin osa nykyvanhemmista, mutta silti: ÄLÄ HANKI LAPSIA!!!!

Näen päivittäin kun vanhemmat vihaavat sitä että joutuvat yhtään viettämään aikaa oman itse vapaaehtoisesti hankitun lapsenaa kanssa. Vanhempien onneksi nykyään on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jonne voi heivata lapsen vaikka 10 tunniksi päivässä vaikka itse samalla makaisi koko päivän kotona. Ja tätähän tehdään surutta jo lähes vauvaikäisten kohdalla, kun ei vaan pidetä ilmeisesti siitä omasta lapsesta tai haluta viettää sen kans aikaa.

T. Lastenhoitaja

Tämä nousi hyvin esiin joidenkin perheiden kohdalla koronasulkujen aikaan. Olikin ihan maailman pahin rangaistus, että lapset olivat joka päivä kotona, ja niiden kanssa piti olla 24/7. Omat, itse hankitut ja oletettavasti itse toivotut/päätetyt lapset, sekä itse päätetty lapsimäärä.

Toki, tähän liittyi myös se, että miten yhdistetään kotikoulu ja etätyöt, mutta eniten nurinaa tuntui kuuluvan täälläkin nimenomaan siitä, että kun ne lapset ovat jatkuvasti saman katon alla, missä itse asuu. Eivät mene kouluun, kerhoon, harrastuksille tai kavereille, että saisi tauon lapsista.

Pahimmillaan se oma, itse valittu puolisokin oli vaan pallona jalassa lasten kera.

En halua pelotella, mutta kerron tapauksen lähipiiristä tällaisesta "en halua enkä välitä lapsista"-äidistä. Tuli vahingossa raskaaksi ehkäisyn läpi lähempänä 40-ikävuotta (joka jo itsessään oli yllätys). Päättivät sitten miehensä kanssa pitää lapsen, olivat molemmat kuitenkin töissä ja kaikki elämässä kunnossa. Enemmän sellainen järkivalinta vähän tyyliin "no samapa tuo, nyt kun raskaana ollaan".

Mies tekee töitä laivalla ja on pisimmillään 6kk putkeen merillä, tavallisesti 3kk, joten ystäväni eli osittain "yksinhuoltajana". Valitettavasti lapsi syntyi suhteellisen vaikeasti autistisena ja lapsiperhe-elämä yksin ihmiselle, joka ei ollut riemusta kiljuen muutenkaan ottamassa lasta vastaan, osoittautui liian raskaaksi. Ystävälleni puhkesi stressistä kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka todettiin, kun äiti piti kärrätä suljetulle rauhoittumaan psykoosin takia. Lapsi oli tuolloin 7-vuotias.

Tällaiset tapaukset ovat toki harvinaisia ja tässäkin on useita stressitekijöitä päällekkäin, mutta harvoin puhutaan siitä, että lapset tai lapsiperhe-elämä voi viedä mielenterveyden. Muutenkin kuin siis synnytyksen jälkeisenä masennuksena tai pienenä baby bluesina vauva-aikana.

Liian moni ei halua kasvattaa lapsiaan ja se näkyy nyky lapsissa ja nuorissa. Lasten tekemiseen kuuluu kasvatusvastuu. Ja se on vanhemmilla!

"Olen tuon viestin kirjoittaja.. Olen samaa mieltä siitä, että lapsia ei hankita tulevaisuuden elämän hoitajiksi. Heillä on tottakai oikeus omaan elämään ja valintoihin. Ja jos mun lapset päättää muuttaa toiselle puolelle maapalloa, niin tietenkään en ole estämässä.. Ja onhan niitäkin lapsia, jotka ei halua vanhempiaan nähdä..

Mutta enemmistöllä ihmisistä kuitenkin on hyvät välit vanhempiinsa, näkevät ainakin silloin tällöin ja ainakin minun äitini kaveriporukoissa yli puolet ajasta menee lasten ja lastenlasten asioiden vaihtamiseen.. Ja uskoisin, että aika monelle iäkkäälle ihmisellä lasten ja lastenlasten näkeminen on elämän suurimpia iloja. Ja minun sukulaisissani ainakin se halu omille jälkeläisille on tullut eläkeiässä.."

....

Mutta edelleen, ihmiselle, joka ei oikeastaan edes halua lapsia, ei voi lastenhankintaa suositella sillä ajatuksella, että JOS EHKÄ MAHDOLLISESTI KENTIES sitten eläkeiässä asia harmittaa. Kun omassa lähipiirissä ovat jotkut sitä harmitelleet, koska omassa lähipiirissä perhe-elämät ovat onnistuneet alunperinkin, lapset ovat olleet ilmeisen toivottuja ja hyvin hoidettuja, jotta heistä on kasvanut mukavia aikuisia, jotka haluavat olla tekemisissä aikuisinakin omien lapsuudenperheidensä kanssa.

Ihan eri lähtökohta ihmiselle syntyä toivottuna perheeseen, joka on sitoutunut kasvattamaan hänet hyvin kuin syntyä hälläväliä-perheeseen, jossa riittää, että lapsi hengittää ja on elossa. Mielellään tietysti muuttaa sitten viimeistään 18-vuotiaana pois jaloista häiritsemästä.

Kaikkea voi katua ja harmitella, mutta vähiten harmia asiasta on muille ihmisille, jos katuu omaa lapsettomuuttaan. Lapsien katuminenhan on meillä edelleen aivan valtava tabu, joka ohitetaan tällaisissakin keskusteluissa täysin sulavasti tyyliin "kyllä niitä omiaan rakastaa, harmittaa sitten vanhana kun ei ole lapsia, on ne omat ihan erilaisia, kyllä omiaan jaksaa, ei tietenkään kukaan täysjärkinen ikinä kadu lapsia, ikinähän ei ole hhyvä hetki lapsille joten heti hankkimaan niitä, olet vaan vielä keskenkasvuinen kun edes mietit lapsettomuutta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että jollain on samoja ajatuksia kuin itsellä. Ahdistaa ajatus lapsista, tuntuu että menee elämä pilalle ainakin sitten seuraavaksi 18 vuodeksi. Mutta pelottaa myös, että myöhemmin kadun jos lapsia ei ole. 

Voisipa hankkia lapsen juurikin niin, että se olisi siinä olemassa mutta ei juurikaan vaikuttaisi omaan elämään.

Ihan outo ajatus että menisi elämä pilalle lapsista. Miten elämä menee pilalle sillä että saa elämäänsä ihmisen ketä rakastaa eniten maailmassa? Menikö sun vanhempien elämä pilalle sinusta? 

Tällaiset viestit on aina yhtä hassuja, kun on itse kasvanut sinä hälläväliä-vanhempien lapsena joka ruokittiin, puettiin ja siinä se. Kyllä, vanhempani kertoivat kyllä hyvin että pilasin heidän elämänsä. Ei, he eivät rakastaneet minua eniten maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

No juurikin tuo, tuntuu että niitä vaan pitää tehdä. Ajatuksen tasolla haluaisin tietää minkä näköinen lapsestani tulee, millainen luonne. Mutta kaikki muu aiheeseen liittyvä, vähemmän hattarainen haaveilu aiheuttaa inhonväristykset. Jos lapsi olisi yhtään vaativampi, en todellakaan jaksaisi sitä.

Mitä hormoneihin ja siihen että "kyllä omasta lapsestaan pitää" tulee, pelottaa ettei niin kävisikään. Mitä hittoa sitä tekee jos saa lapsensa käsiinsä ja ei tunnekaan mitään muuta kuin samaa ällötystä kuin muita lapsia kohtaan? Törkkää sen kätilölle ja sanoo että hei mitäs näille piti tehdä jos haluaa antaa ne pois samantien? Ap

Kyllä lapsi voi olla liian työläs omaa rauhaansa, tilaansa ja yksityisyyttänsä rakastavalle ihmiselle. En usko - oman kokemuksen perusteella -, että oma lapsi aiheuttaa ällötystä jota kuvailet muiden lasten tuottavan,  mutta elämäntapa joka vanhemmuuteen liittyy voi olla ikävää ja kuluttavaa isommankin lapsen kanssa. Se ei aina pidä paikkaansa että lapsen kasvaessa elämä muuttuisi helpommaksi. Se riippuu lapsen luonteesta ja monesta muusta asiasta.