Köyhä lapsuus - seitikeittoa ja juureksia. Voi helvetti 70-luvulla kaikki perheet söi noin.

Onko Jenna päättänyt siis jatkaa lapsiperheköyhyyttä? Jäikö koulu peruskouluun? Joskus näiden olisi hyvä nähdä, kuinka paljon aikaa ja vaivaa toiset näkevät käydessään kouluja ja saavat lopulta töitä ja alkavat tienata. On sitten varaa hedelmiin ja kasviksiin. Elämänhallinta on surullisesti hukassa. Hyvä Jenna, äitiyspäiväraha loppuu aikanaan ja tuet tippuvat. Toivottavasti opiskelet itsellesi ammatin ja pääset töihin.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli yksinhuoltaja, silti meillä ei koskaan syöty purkkihernaria ja seitiä. Meillä oli ihan hyvät sapuskat 70-80-luvulla. Hedelmiä ja vihanneksia oli. Sunnuntaisin paistettiin kokonainen broileri. Lisäksi jauheliharuokia, perunalaatikkoa, lihakeittoa, makkarakeitto, uunilenkkiä, karjalanpaistia. Hernekeitto valmistettiin itse. Eno oli innokas kalastaja, antoi usein haukia ja ahvenia. Kaupasta ei ostettu kalaa. Jälkiruokana oli erilaisia kiisseleitä ja suklaapuuroa. Tietenkin kauppojen valikoima oli suppeampi.

Sama juttu. Yksinhuoltaja, pienet tulot, ei yhteiskunnan tai muita tukia lapsilisää lukuunottamatta. Ruoka monipuolista ja mm. vielä 80-luvulla eksoottisia hedelmiä kuten kiwiä ja avokadoa toisinaan. Marjat ja sienet kerättiin itse, lapsena jo poimin marjoja myyntiin. Toki asian mahdollisti se, että sukulaisia asui maalla ja äidillä oli auto. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa, kaikki vaatteeni olivat sukulaisten vanhoja, mutta koskaan en nähnyt nälkää. Aku Ankkaan riitti rahaa, mutta kirjat kirjastosta.

Mikä kaikki on muuttunut noiden aikojen ja Ylen jutun kuvaaman nykypäivän välillä?

Aivan mahtavan hyvän (ja hauskankin) otsikon on ap laatinut, kiitoksia.

Meillä seikeitto olisi ollut herkkua, syötiin itse pyydetystä ahvenesta tehtyä keittoa, jossa oli ne ruodot mukana ja silmätkin kelluivat keitossa. Maku oli hyvä, mutta vieläkään ei oikein maitopohjainen kalakeitto maistu.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi, hernekeitto oli lempiruokaani. Olen syntynyt -74.

Minä -71 ja hernekeittoa syötiin kerran viikossa, itse keitettyä. 

Paha kiertämään. Miksi porsii köyhyyteen liikakansoitettuun maailmaan?

Kun olin suurin piirtein Jennan ikäinen persaukinen opiskelija, ei mullakaan ollut rahaa loheen ja hyvä jos siihen seitiinkään. 

Tavallisen kotiruuan pitää nykyään olla helkkarin monimutkaista ja sehän tulee kalliiksi. Teen aina ruuan siitä mistä aita on matalin ja hyvää tulee, sekä halpaa. Seipotut on terveellistä ruokaa ja todellakin yksinkertaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin ihan utopistinen koko juttu. Nuo ruuat ovat ihan normaaleja, joita muutkin syövät, ei mitään syytä dramatisoida johonkin köyhyyden mittariin niitä. Ja mitä tämä horina vaarallisesta asuinalueesta oli, ymmärrän jos asuisimme jossain Meksikossa? 

Kyse oli siitä ettei muuta ollut. Haaveena vaikkapa kurkku ja paprika. Ja nälkä oli.

Miten ihmeessä tämä on näin vaikea ymmärtää.

Se on vaikea ymmärtää, miksi perheen äiti ei voinut esim. kerran kuussa ostaa kurkkua, paprikaa ja tuorejuustoa. Jos kerran lapsi/teini niitä niin kovasti halusi?

Minussa ainakin tuo herättää epäilyksen siitä, että äidillä oli mielenterveysongelmia ja/tai elämänhallinnan ja priorisoinnin ongelmia. Lapsen ei tule koko aikaa saada kaikkea mitä haluaa, mutta kyllä edes joskus on lapsenkin toiveet otettava huomioon.

Ja siksi tämä on tärkeä aihe, kun tässä tuo äidin käytös raamitetaan yksinomaan köyhyydestä/lapsiperheköyhyydestä johtuvaksi. Varmasti oli lapsiperheköyhyydestä kärsivä lapsiperhe, mutta kyllä tuossa on ollut jotain paljon pahempaakin mukana.

Minusta tämä on huomattavasti laajempi yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkkä kysymys rahasta ja yhteiskunnan antamien tukien riittävyydestä/riittämättömyydestä.

Kysymys on siitä, missä määrin me yhteiskuntana haluamme antaa perheen vanhempien määrätä oman perheensä tilanteesta ja hyvinvoinnista? Koska on selvää, että jos vanhemmat pärjäävät hyvin - aivan sama mistä syistä: kovalla työllä, hyvällä tuurilla, suvun perinnöllä, onnistuneella työpaikanvaihdoksella - ja ovat vastuullisia vanhempia, myös lapset hyvin suurella todennäköisyydellä pärjäävät hyvin. Perhe ei tarvitse yhteiskunnan tukea ns. keskivertoa enempää, eli ei tarvitse mitään erityishuomiota yhteiskunnalta. Perhe ajaa yhteiskunnan tekemillä, auraamilla ja valaisemilla teillä, käy kirjastossa, syö yhteiskunnan tuella tuotettua kotimaista ruokaa, ym. ym. ym.

Mutta mitä tehdään sitten, kun perheen vanhemmat eivät aivan pärjääkään - aivan sama mistä syistä: kova työ ei ole tuottanut tulosta, kovasta työstä saa kiitokseksi pienen palkan, ei ole suvun perintöä, työpaikka meni alta tuotannollis-taloudellisista eli ei yksilöstä johtuvista syistä, on terveysongelmaa, on mielenterveysongelmaa, on rahapeliongelmaa, on päihderiippuvuutta, on huonoa tuuria, on huonoa rahankäyttöä, on taipumusta ottaa pikavippejä, on ulosottovelkaa ja on luottotiedot menetetty? Nämä kaikki seikat vaikuttavat mahdollisesti hyvinkin kielteisesti perheen lapsiin ja nuoriin.

Mitä yhteiskunnan pitäisi tuossa tilanteessa tehdä? Pitäisikö tehdä mitään?

Kyllä tämä "Jenna"-tapaus pisti minut ajattelemaan noita kysymyksiä enemmän kuin sitä, millainen ruokalaji seiti on tai ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Juuri laitoin lapselle ja itselleni keitettyjä perunoita ja jauhelihakastiketta ruuaksi. Lisukkeena tuoretta kaalia ja lasi piimää. Kai tämä oli köyhäilyruokaa, mutta meille maistui. Parempaa kuitenkin kuin jotkut ranskikset ja nugetit.

Tuohan on sitä normaali arkiruokaa/kotiruokaa.

Bouillabaisse-kalakeitto on hyvää. En toki laita siihen niitä  etanoita ja simpukoita ym outoja olioita, vain kalaa.

Jutun henkilö ihaili lapsena kun kavereiden kotona oli lohta ja salaattia pöydässä ja häpesi omaa köyhyyttään. Mitä hän siis tekee kasvettuaan aikuiseksi? Tietoisesti hankkii vauvan, vaikka rahaa ei ole. Ehkä ne salaattien ja hedelmien syöjät ovat hankkineet ammatin ja käyvät töissä.

"Asumme kalliimmassa asunnossa kuin mihin meillä olisi varaa." 🤦

Olen syntynyt vuonna 1980. Meillä oli ihan hyvätuloinen perhe mutta ruoka oli ihan yksinkertaista ja oikeastaan melko yksipuolista.

Aika usein ateria koostui liha, peruna, riisi -makaroni -linjasta.  Jauhelihaa, kanaa, lihakeittoa, kalakeittoa, lihamureketta, jauhelihapullia/pihvejä, makaronilaatikkoa, hernekeittoa, spagettia (suomalaisittain). Parempina päivinä oli kyljyksiä tai poronkäristystä (pohjoisessa asuttiin). 

Leipänä syötiin ranskanleipää näkkileipää, hapankorppua ja jälkiuunileipää. 

Ensin oli kevytmaitoa. Sitten kun tuli rasvatonmaito markkinoille halusin juoda sitä ja sitä ostettiin. Muu perhe joi kevytmaitoa.

Salaatiksi oli kiinankaalia, kurkkua ja tomaattia (joskus ananasta).

Porkkanaa, banaania ja omenoita välipalaksi.

Riisimuroja maidon kanssa.

Kaakaota paljon.

Kananmunia.

Herkkuina usein:

Lettuja ja pannukakkuja. Yakki -makupaloja.

Mehuja en muista että olisimme lipittäneet.

Saunan jälkeen veljen kanssa puoliksi 1,5 l kokispullo ja popcornia.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon syntynyt 1971 ja vaikka kuinka yritän muistella, en muista ikinä syöneeni seitikeittioa. Saisikohan tuota jossain, että voisi edes kerran elämässään kokeilla? Ja hedelmiä meillä oli aina kotona tarjolla, vaikka varmasti oltiin köyhempiä kuin tuo kertoja tuoss.

Höpö höpö. Olet taatusti syönyt ainakin koulussa.

Sei -jos haluaa tehdä kalakeittoa, eikä ole varaa ostaa lohta.

"Miksi tämä on niin vaikea joillekin ymmärtää mitä köyhyys lapselle tekee? Se ei selittämällä mihinkään poistu. Miten sinun ajattelusi on noin kapeaa?

Lukeminen auttaisi tähän. Adoaa on tutkittu hyvin paljon eikä asian kieltäminen tai ihmisten arvostelu auta mitään.

Tmä ei ole mikään uusi asia."

Olen lukenut asiasta hyvin paljon. Rohkenen sanoa, että enemmän kuin moni muu tähän keskusteluun osallistuva. Auli Viitalan kolumnit, Jani Kaaron erinomaisen tekstin "Köyhyys on aivoja syövä loinen", sen kirjoituskutsulla kootun paksun kirjan suomalaisesta köyhyydestä, jonka tekijät lähettivät 200 kansanedustajalle (noin vuonna 2007), jonka nimeä en valitettavasti muista. Olen lukenut köyhyystutkija Juho Saaren haastatteluja sekä populaarimpia tutkimusartikkeleita. Laitan tähän mukaan myös lukemani erittäin ansiokkaan kirjailija Katja Raunion kirjoittaman pitkän esseen: https://www.longplay.fi/pitkat/koyhan-perheen-lapsi

Tätä taustaa eli "lukeneisuuttani" vasten haluaisin avata sitä, mitä kommentillani tarkoitin. En lopulta usko, että olemme kanssasi itse asiasta eri mieltä. Se "henkinen köyhyys" joka lapsiperheköyhyydestä kärsivässä lapsiperheessä vallitsee, on todennäköisesti suurin syy siihen, että perhe ei pääse köyhyydestään pois ja että se köyhyys jatkuu seuraavalle ja pahimmillaan sitä seuraavalle sukupolvelle. Köyhyys lamaannuttaa, Jani Kaaron mukaan se myös tyhmentää ihmistä, kun ihmisen kaikki kognitiivinen kapasiteetti menee sen rahattomuuden ja selviämisen pohtimiseen. Mitään uutta ei ajatuksiin mahdu. Se on selvää, ja siksi lapsiperheköyhyys on niin vakava asia. Ja se tosiaan tekee lapselle kauheita.

Mitä asialle sitten voi tehdä? Mitä yhteiskunta voi tehdä asialle? Mitä jokainen meistä voi tehdä asialle yksilöinä, jos meidän sukupiirissämme, naapurustossamme, lasten koulukavereiden perheissä, ystävissä on lapsiperheköyhyydestä kärsiviä?

Tuosta pitäisi puhua.

Näitä juttuja käsitteleviin kommentteihin tulee poikkeuksetta muistutusta siitä, miten vain muutama vuosikymmen sitten hyvin moni suomalainen eli samankaltaisissa, jopa materiaalisesti huomattavasti heikommissa olosuhteissa kuin nämä 2020-luvun köyhät. Se kertoo siitä, että köyhyys on hyvin monelle suomalaiselle henkilökohtaisesti tuttu asia. Mutta jotain on muuttunut viimeisen noin 30 vuoden aikana. Aivan merkittävästi. Minä en tiedä, vaikka olen paljon asiaa käsitelleitä eritasoisia tekstejä lukenutkin, mikä kaikki on muuttunut. Minulla on vain mutuja siitä. Yksi mutu - joka voi olla väärä - on se, että ihmiset ovat lamaantuneet ja passivoituneet. Sitä koitin tuoda esille aiemmassa kommentissani, jota kritisoit. Seurasin jossain vaiheessa köyhyystutkija Maria Ohisalon tekstejä (väitöskirjaansa en ole lukenut, ehkä pitäisi), jonka kiinnostus asiaan kumpusi omasta lama-ajan lapsiperheköyhyydestä. Ohisalo on kuitenkin esimerkki siitä, että hän on - myöntämällään yhteiskunnan avulla - käynyt koulut, opiskellut ja hankkinut tutkijakoulutuksen ja pätevöitynyt tutkijaksi, minkä lisäksi hän on mainitsemani politiikan keinoin pyrkinyt muuttamaan yhteiskunnassa vallitsevia olosuhteita. Ja samalla saanut oman palkkatulonsa ilmeisesti noin 7000 euron kuukausipalkkaan. Tuo siis on edelleen mahdollista, 2000-luvun Suomessa.

Ja kun niin moni nyt vielä työelämässä oleva (tosin pian eläkkeelle menevä) suomalainen on ponnistanut kannattamattomalla pientilalla, ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä vietetystä niukasta ja paikoin nälkäisestäkin lapsuudesta ihan tukevasti keskiluokkaan, niin en ihmettele niitä - huomattavasti omia kommenttejani raaempia, jos saan sanoa - kritisointeja, joita tämänkaltaiset, nykyköyhyyttä kuvaavat jutut poikkeuksetta herättävät.

Minulle korvaan särähti mm. "Asumme kalliimmassa asunnossa kuin mihin meillä olisi varaa. Jotkut asuinalueet ovat kuitenkin niin vaarallisia, etten halua muuttaa sinne."

Tienaan 4500/kk, perus ok akateeminen ammatti ja asun eräässä Vantaan halvimmissa ja huonomaineisimmissa lähiössä yksiössä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä olisi oikeasti vaarallinen asuinalue. Sen verran on tullut niin matkusteltua kuin asuttuakin Euroopan ulkopuolella, että tiedän kyllä, ettei Suomessa oikeasti ole mitään no go-slummeja. 

Haastatellun pariskunnan ensimmäinen askel nyt olisi ihan oikeasti hankkia edullinen kämppä. Niin kauan, kun jo asuntokin on tarkoituksella yli varojen, turha puhua köyhyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle teki pahaa tuo juttu.  5 kk ei syö niin paljon vielä että se juuri ruuassa näkyy.  Siis määrässä.  Onhan vastikkeet ja purkit kalliita.

Mutra äiti syö säästääkseen nuudeleita ja ranskalaisia.

Entäpä jos hän ostais kilon porkkanoita samalla rahalla, sijoittaisi punaisiin linsseihin ja yksi sipuli.  Saisi porkkanakeiton pariksi päiväksi,  voisi ujuttaa keittoon perunankin tms.

Tai kasvisvuokan,  perunaa, porkkanaa, sipulia, parsakaalia, purjoa,  uunissa kypsennettynänä kasviskermassa, alle euron peruspirkka/kotimaista kerma.

Tai keitetyt perunakin terveellisempiä kuin ranskalaiset.     Ja edelleen voisi lapsuuskodin malli  mukaan syödä vaikka pakastekasviksia,  keittojuures ei ole kallista, hernemaissipaprika alle euron pussi.

Rahattomuus yhdistyy monesti kädettömyyteen.

Miksi pelkkää kasvista pitäisi syödä. Jauhelihaa saa 400 g alle 4 eurolla. Paljon ravinteikkaampaa kuin pelkkä kasviskeitto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin ihan utopistinen koko juttu. Nuo ruuat ovat ihan normaaleja, joita muutkin syövät, ei mitään syytä dramatisoida johonkin köyhyyden mittariin niitä. Ja mitä tämä horina vaarallisesta asuinalueesta oli, ymmärrän jos asuisimme jossain Meksikossa? 

Kyse oli siitä ettei muuta ollut. Haaveena vaikkapa kurkku ja paprika. Ja nälkä oli.

Miten ihmeessä tämä on näin vaikea ymmärtää.

Paprikoita ei edes ollut kaupoissa, kuin joskus  80-luvulla yleisemmin.

Meillä broileri oli sellainen herkku, jota ei koskaan lapsuudessa ollut varaa ostaa. Joskus, kun jo itse oltiin jo työelämässä (velkaisina toki) ostettiin sitten pakastebroileri viikonlopuksi ja se oli kyllä mahtavan hyvää uunissa paistettuna.

Se on vaikea ymmärtää, miksi perheen äiti ei voinut esim. kerran kuussa ostaa kurkkua, paprikaa ja tuorejuustoa. Jos kerran lapsi/teini niitä niin kovasti halusi?

Minussa ainakin tuo herättää epäilyksen siitä, että äidillä oli mielenterveysongelmia ja/tai elämänhallinnan ja priorisoinnin ongelmia. Lapsen ei tule koko aikaa saada kaikkea mitä haluaa, mutta kyllä edes joskus on lapsenkin toivee

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siis tästä YLEn jutusta:

https://yle.fi/a/74-20061554

Mysteeriksi jää miten Jenna on onnistunut saamaan ylipainoa jo lapsena, ainakin kotona on jutun perusteella syöty normaalisti ja terveellisesti.

Veikkaan että mt-lääkkeet nostavat painoa.

Purkkihernekeitto oli herkkua ja samoin jossain vaiheessa oli sellaisia lihasäilykkeitä. Niitä käytettiin mökeillä eväänä, kun ei ollut kylmälaitteita muun lihan säilyttämiseen.

Joskus siitä säilykelihastsas oli muotia valmistaa Vorsmakkia (marskin lempiruokaa), siihen sekoitettiin muistaakseni valkosipulia ja anjovista. (oikea tehdään kai jostain lampaanlihasta ja paistetaan päiväkausia).