Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa lapseni on opiskellut kuvataiteen tohtoriksi apurahoilla. Olen ehkä kamala äiti, mutta pidän häntä syrjäytyneenä. Mitään oikeaa työtä hän ei ole koskaan tehnyt, nytkin toimeentulotuella. Hakenut vaan apurahoja apurahojen perään. Tuo väitöskirjatutkimus oli ainoa, johon hän noita hiluja sai. 

Itken usein itseni uneen ja mietin, mikä vaivasi kuuden ällän ylioppilasta, että valitsi tuollaisen nälkätaiteilijan polun.

Jos olisit itse taiteellisesti suuntautunut niin ymmärtäisit. Minäkin olen nyt ottamassa vajaan vuoden breikin työelämästä ja ajattelin keskittyä taiteen tekemiseen. Näen, että mikäli joskus haluan oikeasti menestyä, tämä on ainut mahdollinen tie. En halua elää mitään average-ihmisen elämää. Yliopistokoulutus löytyy ja lähitulevaisuudessa olen ajatellut suorittaa myös tohtorin tut

Täällä myös 6 ällän ylioppilas ja tohtori, jonka äiti on jatkuvasti itkeskellyt kaikkia tekemisiäni, kun ei ole ollut turvattua toimeentuloa ja hyvää palkkaa. Tutkija-aikoinani mielsin itseni syrjäytyneeksi, kun sitä itkua ja murhetta kuunteli. En sitten jaksanutkaan loputtomiin, ja olen nykyään muissa töissä. Itku lakkasi hetkeksi, mutta seuraavaksi hän on ruvennut suremaan lasteni edesottamuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisin peilin eteen ja häpeäisin itseäni. Miten te elätte itsenne kanssa, kun olette pilanneet ihmisen elämän? Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvatuksesta ja se vaikuttaa miten lasta hoidetaan. Nykyään jo tiedetään, että äidit jotka eivät hoida kunnolla lapsiaan, aiheuttavat lapsilleen ikuisia ongelmia.

 Nyt varmaan saan niskaani lauman huonoja äitejä jotka selittävät etteivät ole vastuussa, mutta kuka sitten on jos ei äiti?

 

 

Perheen vaikutus pieneen lapseen on 60 %

Perheen vaikutus teiniin on 40 %

perheen vaikutus aikuiseen on 20 %

Vierailija kirjoitti:

Menisin peilin eteen ja häpeäisin itseäni. Miten te elätte itsenne kanssa, kun olette pilanneet ihmisen elämän? Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvatuksesta ja se vaikuttaa miten lasta hoidetaan. Nykyään jo tiedetään, että äidit jotka eivät hoida kunnolla lapsiaan, aiheuttavat lapsilleen ikuisia ongelmia.

 Nyt varmaan saan niskaani lauman huonoja äitejä jotka selittävät etteivät ole vastuussa, mutta kuka sitten on jos ei äiti?

En ole äiti ensinkään, mutta mietin tässä nyt vaan, että miten ajattelet että joku toinen henkilö voi olla vastuussa toisen ihmisen elämästä? Voi vaikuttaa paljonkin, muttei olla vastuussa. Ihan sitä kautta ajattelen, kun itselläni on äiti, ja vaikka hän on minut kasvattanut, niin en voisi pitää häntä vastuussa minun elämän kulusta varsinkaan täysi-ikäistymisen jälkeen

Toipuminen alkaa siitä kun lopettaa syyllisten etsimisen, ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa lusikoimaan sitä omaa soppaansa. Kaikki eivät tähän pysty, en kokonaan ole itsekään pystynyt, vaan olen syrjäytetty (en syrjäytynyt). 

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin yksi syrjäytynyt sekä vanhempiensa, ynnä sukunsa täysin hylkäämä yksilö. Ja tämä on sisänsä erikoista, että syrjäytymiseni johtuu täysin puhtaasti vanhempieni tekemistä valinnoista, mutta myös yhteiskunnan syrjäyttävistä voimista. 



Mitä tuntemuksia tunnenkaan vanhempiani kohtaan, säälin ja pelon sekaista surua lähinnä, odottaakohan heitä yksinäinen vanhuus, kun ovat typeriä ja simppeleitä höppänöitä. 

Syrjäytyneitäkin valitettavasti tarvitaan, ja avullamme työllistyy iso liuta populaa. Että sikäli ovat äärimmäisen tärkeitä osasia yhkeiskunnassa. Ja tulevaisuudessa varmaan vielä enemmän, kunhan tekoäly vienyt työaloja. 

Olet oivaltanut erään elämän tärkeimmistä opetuksista: meitä kaikkia tarvitaan, meillä kaikilla on korvaamaton osamme tässä yhteiskunnaksi nimetyssä elävässä organismissa. 

Ei ole olemassa sellaista yksilöä, ei sellaista elämän positiota jolla ei olisi tärkeä tarkoituksensa sekä yksilön, perheen, yhteisön että yhteiskunnankin kehityksen kannalta. Tietenkin ihminen saa kulloisesta positiostaan riippumatta valita toimiako inhimillisesti katsoen oikein vai väärin. 

Olet oikeassa, ilman syrjäytyneitä, työttömiä tai huumeidenkäyttäjiä ei olisi mittavasti töitä sosiaalipalveluissa tai terveydenhuollossa, ei olisi sosiaalista asuntorakentamista jne. Ilman rikollisia työttömiksi jäisivät poliisit, oikeuslaitokset, vartijat ja vanginvartijat jne.

Jokainen erilainen elämän positio vie meitä kehityksessämme joltain osin eteenpäin. 

Ajatellaanpa vaikka menestyvää ihmistä, jota elämä on syleilyt ja kannatellut, elämä on kuljettanut häntä voitosta voittoon, elämyksestä elämykseen. Hän on antanut paljon yhteiskunnalle, mutta vähintäänkin yhtä paljon hyvää hän on saanut osakseen. Mutta kuinka kehittynyt mahtaa olla hänen kykynsä nöyrtyä elämän edessä, kestää ja hyväksyä epäonnistumista, köyhyyttä, yksinäisyyttä, mahdollista sairautta tai elämän yksipuolisuutta ja näköalattomuutta?

Aivan, ei hän sitä tiedä ennen kuin elämä heittää hänetkin jollain kierroksellaan tuohon vastaavaan positioon, silloin hän tietää, silloin hän ymmärtää, silloin hän oppii, silloin hän todennäköisesti kehityy niiltä osin. 

On aivan selvä, että oman lapsen elämänhallinnan ongelmat asettavat vanhemman vaikeiden, joskus äärimmäistenkin inhimillisten haasteiden eteen. Mutta samoin nekin toimivat kullanarvoisina opettajina, ne kehittävät ihmisyyttämme kenties tehokkaammin kuin mikään yksittäinen haaste. Osaammeko rakastaa, vaikka emme tunnu saavan aitoa vastarakkautta, osaammeko tukea vaikka meistä tuntuu että meitä lähinnä hyväksikäytetään, osaammeko hyväksyä ja ymmärtää toisen kehittymättömyyttä, osaammeko olla katkeroitumatta tämän haasteen edessä, osaammeko antaa anteeksi. 

Kun vanhempi joutuu kerta kerralta luopumaan omaan lapseensa projisoitujen unelmien suhteen, hyväksymään että oma lapsi aiheuttaa elämäntavallaan haittaa itselleen ja ehkä muillekin, se kasvattaa ajallaan ymmärryskykyämme,  empatiakykyämme, yleensä avarakatseisuutta elämää ja sen vaikeuksia kohtaan. Puhumattakaan miten se kehittää  sisäistä kriisinsietokykyämme, ajattelukykyämme, herkistää mahdollista kovettunutta kuortamme jne. 

Minä olen tällainen syrjäytynyt jollain tasolla. Lukion keskeytin minäkin aikoinaan, pidin välivuoden jonka käytin suurimmaksi osaksi kotona pötköttelyyn ja välillä kävin mummolassa bussilla. Noihin aikoihin minua piti pinnalla mummolakyläilyt ja muutama harrastus joissa kävin. 

Myöhemmin kävin etsivän nuorisotyön kanssa juttelemassa ja siellä minulle ehdotettiin nuorisotyön koulutusta, olin aktiivinen kaupunkimme nuorisovaltuustossa ja monesti ajattelin ääneen ohjaajalle että minustakin olisi ihana joskus ohjata nuorisovaltuustoa. No, kävin koulun ja alan töitä en ole vielä ainakaan saanut. Osa-aikatyötä teen minäkin tällä hetkellä henkilökohtaisen avustajan hommissa mutta tuntimäärä vain 10h/kk. Kävin myös työkokeilussa puolen vuoden ajan kaupungin nuorisotyössä ja pidin siitä kovasti. Ikä ei kuitenkaan ilmeisesti riitä sillä olen itsekin vasta parikymppinen, toisekseen ohjaajia valitessa suositaan nykyään AMK-koulutettuja ja nuorisoalan työpaikkoja nyt ylipäätänsä on melko vähän tarjolla.

Olen kuitenkin aktiivinen, yritän jatkuvasti hankkia työkokemusta jostain, tällä hetkellä ohjaan 4H kerhoja, yritän roikkua mukana politiikassa, teen vapaaehtoistöitä työkkärin sallimissa rajoissa jne. 

Hain myös opiskelemaan uutta ammattia mutta koululta en ole vieläkään saanut yhteydenottoa ja oma pärjääminen mietityttää. Minullakin on ADHD ja opiskelu tuntuu äärettömän tylsältä. Vanhempani torppasivat myös toiveeni esimerkiksi hautauspalvelualan koulutuksesta ja omasta toimistosta, alalla on liikaa tunkua meidän tuppukylässä jossa ainoat palvelut ovatkin hautauspalvelut, apteekit ja erilaiset hoitolaitokset.

Muuttaminen on käynyt pari kertaa mielessä mutta minulla on täällä kaikki kaverit, ystävät ja muut ihmissuhteet. Olen kiintynyt niin kovasti paikkakuntaani etten halua täältä pois.

Vanhemmilleni olen kai jonkin sortin pettymys. Äiti oli kauhuissaan kun kerroin että haluaisin oman hautaustoimiston. Minusta myös tuntuu että vanhempani pitävät minua epärealistisena haihattelijana.

Koulumenestykseni on aina ollut erittäin heikkoa, olin masentunut lapsi ja nyt masentunut aikuinen. Lapsuuteni oli onnellinen ja masennuksen syy kemiallinen. Olen itse jo tottunut masennukseeni enkä pidä sitä muuta kuin luonteenpiirteenä.

Olen itse se lapsi, aikuinen. On autismi, masennus, kiusattiin koulussa, on raiskattu deiteillä 2 krt ja yksikään suhde (vaikka muutama kesti pari v) ei päätynyt avioliittoon. Teen kyl työtä, mutta helppoa sellaista ja asun ulkomaalla (yhdessä Suomen lähimaista).

Miten vanhempani suhtautuvat? Ovat tunnekylmiä ihmisiä, jotka eivät oikeasti edes halunneet perhettä (ja olen ainoa lapsi), mutta "piti hankkia lapsi kun muutkin hankkivat". Molemmat ovat varakkaita ja äitini erityisesti. He maksavat sitä, mikä menee mun palkan mahdollisuuksien yläpuolelle, esim matkat, uus läpääri, yksityislääkäri- ja psykologikäynnit jms. Tuntuu, että heille on yksi hailee, olenko syrjäytynyt vai menestynyt. Äidillä on narsismi, kohteli mua kaltoin pienenä. Ei ole koskaan patistanut mua menestymään, odottaa vaan, että teen ees jonkinlaisra työtä (ja niin teenkin -  asuinmaassani työnsaanti on paljon helpompaa kuin Suomessa). Jos asuisin Suomessa, en varmasti pystyisi siellä työhön, koska siellä työelämä on liian vaativa masentuneelle autistille.

Eivät ole myöskään koskaan patistaneet hankkiin miestä tai saamaan lasta. Itse asiassa äiti on iloinen, etten aio saada lasta, sillä hän olisi itse halunnut elää lapsivapaata elämää, matkustella. Sitähän minä teen nyt.

Vierailija kirjoitti:

Toipuminen alkaa siitä kun lopettaa syyllisten etsimisen, ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa lusikoimaan sitä omaa soppaansa. Kaikki eivät tähän pysty, en kokonaan ole itsekään pystynyt, vaan olen syrjäytetty (en syrjäytynyt). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä ketään ole päästetty lusmuilemaan lapsena tai t

Tunnen myös omasta lapsuudestani veljekset, jotka kulkivat täysin eri latuja. Nuorempi pojista oli aktiivinen urheilija jo nuorella iällä, kova liikkumaan ja hyväkuntoinen. Opiskeli itselleen hyvän tutkinnon tekniikan alalta, ja on nyt hyvissä töissä, perhettä on, ja elämä mallillaan.

Toinen velipoika oli jo nuorena taipuvaisempi lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa läksyjen tekemisen sijaan. Ajeli mopolla siinä kun veli polki pyörällä. Jo nuorena keräsi ylipainoa. Oli jonkun aikaa töissä, kunnes otti loparit, sai ehkä (?) sairauseläkkeen, ja käytännössä ryypiskeli sen joka kuukausi pois. Eli välillä omassa kämpässä, välillä äidillään, riippuen rahatilanteesta. On nyttemmin jo pilven reunalla.

Molemmat pojat samasta perheestä, samanlainen kasvatus takana. Temperamenttierot ehkä ratkaisivat? Tässä tapauksessa tämä syrjäytynyt poika oli sosiaalisempi kuin toinen, mutta kaikenlainen vastuunkanto ja ns. järkevä tekeminen puuttuivat jo nuorella iällä, ja koko elämä meni niin kuin meni. Hänen koko elämäänsä leimasi oikeastaan järkevän tekemisen ja työnteon puute, ilman koulutustakin sai tosiaan vähän suhteilla ensimmäiset työpaikat, mutta niissäkään ei oikein voinut olla, koska ilmeisesti ei tehnyt mitään, lähinnä halusi vain heittää läppää muiden kanssa.

Minua ahdistaa nimenomaan se, että poikani haluaisivat elää vähän erilaista elämää kuin elävät, mutta eivät vain osaa. Molemmat siis haluaisivat ihan perinteisen parisuhteen ja ehkä lapsiakin, oman talon jne., ihan tavallista. Kaveritkin kelpaisivat, oma auto olisi mukava. En siis odota, että eläisivät minun toiveideni mukaan, vaan omiensa. Liikaa ovat hekin netti- ja pelimaailmassa, vaikka muutakin tekevät. Tuntuu, että monetkaan eivät nykyään oikein aikuistu, jäädään vähän sinne teinimaailmaan. Joskus ajattelen, että olisi paljon parempi olla, kun ei mitään nettiä olisi ikinä keksittykään, eikä pelejä ja tietokoneet olisivat pelkkiä työvälineitä. 

Meillä on hyvät suhteet. Sekoilu johtui bipolaarisuudesta ja nyt kun lääkitys on kohdillaan, kyläillään puolin ja toisin kun toiseen voi taas luottaa. Poika asuu tuetussa asunnossa ja käy työpajalla muutaman kerran viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

Mutta missä niitä opetustaitoja oppii?

Ja miksi samassa perheessä voi olla kaksi lasta, joista toinen on syrjäytynyt ja toinen pärjää erittäin hyvin?

Ehkä vanhemmuutta varten pitäisi käydä vähintään vuoden koulutus, joka sisältäisi myös käytännön harjoittelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä

Juuri tuohon uskon itse, persoonallisuus- ja temperamenttieroihin. Kuten mainitsin, mieheni on hyvässä työssä ja etenee, mutta sen lisäksi hän urheilee, syö terveellisesti ja auttaa veljiään rahallisesti ja muilla tavoin. Hän kunnioittaa ihmisiä välillä liiallisuuksiin asti, etenkin vanhempiaan, on avulias ja ennen kaikkea järjettömän tunnollinen. Mieheni on se tyyppi, joka seisoo keskiyöllä liikennevaloissa jalankulkijana eikä ylitä tietä ennen kuin valo vaihtuu vihreäksi, vaikkei missään näkyisi ristin sielua.

Toinen veljensä (toista en tunne niin hyvin) on impulsiivinen, melko itsekeskeinen ja ennen kaikkea kärsimätön hedonisti. Sanon tämän rakkaudella sillä se on faktaa. Veljeni ja muun perheensä kertoman mukaan hän oli pienestä asti helposti suuttuva ja nopeita palkintoja etsivä haahuilija. Siis oppikirjaesimerkki helposti asioihin koukuttuvasta elämyshakuisesta tyypistä. Uskon että jos vanhempansa nyt katsovat taakseen (ja varmasti niin tekevätkin), osaavat kyllä jälkikäteen nähdä merkit siitä kumman elämä ns. onnistuu todennäköisemmin. Onnistumisella tarkoitan tässä työssäkäyntiä, vakaata rahatilannetta ja addiktioiden puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Äänestittehän te oikeistoa, joka pystyy kaivamaan kaikista syvimmät kuopat?

Kyllä se syvä kuoppa kaivettiin jo 90-luvun laman aikana, jolloin leikattiin rajusti lasten ja nuorten mt-palveluista, perheiden hyvinvoinnista ja kaikesta mikä irti lähti, demari Lipposen istuessa puikoissa. 



Tänä päivänä nämä laman lapset kantavat edelleen suurta taakkaa ja yhteiskunta maksaa kovaa hintaa syrjäytymisestään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä

Tiedän useammankin kolmelapsisen perheen, joissa esikoisella ja kuopuksella on ihan erilainen käsitys perheestä kuin keskimmäisellä. Yhtenä esimerkkinä nyt 35-48-vuotiaat saman perheen lapset, joista eka ja vika ovat hyvinkin menestyneitä elämässään, mutta keskimmäisellä pyyhkii vain ihan ok. Eka lapsi oli odotettu lisä pikkuperheeseen, jota pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja sitten syntyi toinen lapsi. Toisen lapsen ollessa ns. ymmärrysikäinen, oli tämä eka jo paljon pois kotoa, ja saanut jo hyvät eväät elämään. Silloin tuli vanhemmille riitaisa vaihe jossa isä myös joi paljon alkoa, ja vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Lapsi pelkäsi yksin huoneessaan että tulee ero, tai että jotain muuta pahaa tapahtuu. kuopus oli vielä vaipoissa ja nukkuis sikeästi. Kun kuopus alkoi tajuamaan, niin perheen tilanne oli jo seesteistynyt, ja riidat, jotka kestivät muutaman vuoden, loppuneet. 

Kyllä vain on keskimmäsiellä näin keski-ikäisenä hyinkin paljon persoonassaan kannettuna tuota ahdistavaa aikaa jota taas muilla lapsilla ei ollut ollenkaan.

Vanhemmilla voi hyvinkin itselläänkin olla paljon tekemistä lastensa syrjäytymisen kanssa. Voi olla myöskin peiliin katsomisen paikka. 

Mitä olette tehneet tarjotaksenne lapsillenne hyvän ja turvatin elämän?... Miltä pohjalta edes odotatte minkäänlaista menestystä?.. autoitteko läksyissä, olitteko läsnä, rakastitteko ja arvostitteko jälkikasvuamme kun he vielä asuivat kanssanne saman katon alla?... Jos ette ole antaneet mitään, niin turha odottaakaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmilla voi hyvinkin itselläänkin olla paljon tekemistä lastensa syrjäytymisen kanssa. Voi olla myöskin peiliin katsomisen paikka. 

Kerrotko vielä, miten vanhemmat aktiivisesti syrjäyttävät lapsensa? Lukitsevat kotioven, kun kouluun pitäisi mennä?

" Joo, en itsekään ymmärrä kaikkien näiden vanhempien valittamista. Minä olisin helvetin ylpeä jos lapseni saisi kuusi ällää ja olisi tohtori. Jotenkin tässä näkee joidenkin vanhempien liian korkeat vaatimukset. "

Luulen että tässä on se, että mikäli vanhempi on itse joku supermenestyjä, hän odottaa samaa myös lapsilta. Olen siitä onnekkaassa asemassa että omat vanhempani ovat "vain" matalapalkkaisia duunareita, joten he ovat kannustaneet jopa taiteiluprojekteissani ja olleet tyytyväisiä suorittamaani maisterintutkintoon, vaikka sen kautta en saanutkaan mitään huippuhyvää työpaikkaa. Onni on myös se että yksi sisaruksistani on ns. supermenestyjä, eli vanhempani ovat ainakin hänen kauttaan saaneet onnistumisen kokemuksia. Minulla ei siis ole sen suhteen paineita.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olette tehneet tarjotaksenne lapsillenne hyvän ja turvatin elämän?... Miltä pohjalta edes odotatte minkäänlaista menestystä?.. autoitteko läksyissä, olitteko läsnä, rakastitteko ja arvostitteko jälkikasvuamme kun he vielä asuivat kanssanne saman katon alla?... Jos ette ole antaneet mitään, niin turha odottaakaan mitään.

Eiköhän useimmissa tavallisissa perheissä tehdä näin, ja silti joku lapsista voi syrjäytyä. Aika loukkaava kommentti ilman mitään tietoa asioista.