Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Vai olisiko sittenkin kyse omasta kasvatustyöstäsi, tai sen puutteesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan itkettää, kun niin monesta viestistä (myös ap:n) paistaa se, ettei osata toimia temperamentiltaan omasta itsestä poikkeavan lapsen kanssa. Siihen vetoaminen, että syrjäytyneellä on pärjääviä sisaruksia, joten kasvatuksessa ei ole voinut olla vikaa, on ehkä säälittävintä itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Ettekö te vanhemmat tajua, että lapset tulee kohdata lapsilähtöisesti? Ts. jokainen lapsi on oma persoonansa, ja tarvitsee juuri hänelle sopivaa kasvatusta, ohjausta ja tukea. 

Ap:lle sanoisin vielä erikseen, että pojallasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, joka on kyllä ihan tasan tarkkaan vanhempien kasvatustyön tulosta. Koittakaa lapsen isän kanssa kehua enemmän hänen vahvoja puoliaan, ja sanokaa hänelle ääneen, että hän on hyvä poika juuri sellaisena kuin on. Jos oppimisvaikeuksia (dysleksiaa, dyskalkyliaa tms.) on, niin

 

Huoh. Luuletko, että me vanhemmat emme olisi noita asioita jo tehneet? Ihme päätelmiä ilman mitään todellisuuspohjaa.

 

Kyllä luulen, enkä usko että olen väärässä.

Otapa sinäkin jo se sädekehä pois päästäsi. Newsflash: Kaikki ei ole vanhempien syytä. Eikä ansiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Vai olisiko sittenkin kyse omasta kasvatustyöstäsi, tai sen puutteesta?

Luepa kaikki minun kirjoittamat viestini. Tule sen jälkeen takaisin kertomaan, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Kuulen mielelläni.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuropsykiatrit tekee niitä ADHD-tutkimuksia, mutta eivät anna keskusteluapua masentuneille. 

Tosin ADHD henkilö voi olla myös masentunut jos on esim. väsynyt siihen ettei pärjää yhteiskunnassa odotusten mukaisesti tms.

Ja jos saa diagnoosin, niin ei se ole vastuun siirtämistä vaan voi tuoda jonkilaista helpotusta ja ymmärrystä omaan toimintaan.

 

Älä kerro faktoina asioita joista et tiedä. ADHD-tutkimuksia tekevät ihan julkisen terveydenhuollon psykiatriset sairaanhoitajat ja psykologit, jotka antavat myös masentuneiden keskusteluapua ym. mielenterveyshoitoa. Eli kyllä se kaikki tutkimusaika on pois muusta työstä. Tiedän tämän varmuudella,  koska olen itse sosiaalityöntekijä psykiatrian poliklinikalla. Itse en siis tee A

Minua hoidettiin vuosia masentuneena ja hukkaan meni tuntikausia terveydenhuollon työntekijän kallista työaikaa, puhumattakaan sairaslomista. Masennuksen taustalla olikin adhd, saatuani diagnoosin ja lääkityksen helpotti masennuskin. Jos kertomani epäily ja sukurasitus adhd:n suhteen olisi heti otettu todesta, oli säästynyt varsin paljon veronmaksajien rahoja.

En ole erehtymätön, mutta elämäni on kyllä aika helppoa. Se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että olen ollut kiinnostunut lapsistani, nähnyt vaivaa heidän tukemisekseen, enkä ole yrittänyt väistää vastuutani. Lapseni ovat nyt aikuisia, tasapainoisia ja elävät omannäköistään elämää. Itse vietän puolisoni kanssa leppoisaa myöhäiskeski-ikää, vanhempani saattelin hautaan muutaman viime vuoden aikana.

Kristallipallosta puhuminen viittaa siihen, ettet ymmärrä asioiden syy-seuraussuhteita. Kannattaa yrittää sivistää itseään, koskaan ei ole liian myöhäistä

Olen tehnyt kaiken saman kuin sinä, ollut kiinnostunut lapsistani, nähnyt todellakin vaivaa heidän tukemisekseen enkä ole yrittänyt välttää vastuuta. Luen jatkuvasti paljon kirjallisuutta, seuraan uutisia ja minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, joten kyllä, olen myös sivistynyt itseäni. Älä tee oletuksia ihmisestä, ketä et tunne ollenkaan. Sädekehäsi oikein häikäisee. Ehkä joskus elämä opettaa sinuakin, tajuat että vaikka miten yrität niin kaikkiin asioihin et voi vaikuttaa. Juuri siitä näkee, että elämäsi on ollut helppoa kun et ymmärrä miten moni asia ympärillä vaikuttaa ihmiseen ja hänen elämänsä kulkuun. Hyvin paljon muukin kuin vanhempien tekeminen tai tekemättä jättäminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt vuosien myötä, että lapsemme, tytär 32 v ja poika 28 v, ovat vaan "erakoita". He eivät ole siinä mielessä syrjäytyneitä, ettei olisi töitä, molemmat on akateemisesti koulutettuja ja hyvissä töissä, taloudellisesti asiat hyvin. Mutta he ovat valinneet elää ilman mitään ihmissuhteita. Vielä taustalla toivon, että edes jompikumpi pariutuisi ja saisi lapsiakin, mutta voi olla että ei. He ovat sellaisia äärimmäisen introverttejä ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän esim. tiede kuin ihmiset. Ja vaikuttavat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä. Mikäpä minä tai kukaan muu on heille sanomaan, että heidän pitäisi elää toisella tapaa, jotta minun ei tarvitse "hävetä" kun muut ihmettelee. Eläkööt, kuten itse haluavat.

Minkälaisia ihmissuhdemalleja teillä kotona annettiin? Oliko teillä ystäviä? Tapasitteko tuttuja? Kannustettiinko lapsia ihmissuhteisiin? Puu

Näinhän se menee. Itsellä on kolme sisarusta ja olemme kaikki vielä keski-ikäisinä naimattomia ja lapsettomia. Kotona ei koskaan ollut mitään lämpöä, läheisyyttä tai vastaavaa. Myöskään apua ei koskaan mihinkään tarjottu tai kannustettu vaikka näkemään ketään tai harrastamaan mitään. Nyt vanhemmat ihmettelevät mites tässä näin kävi ja tekivät kuulemma kaikkensa lapsien tähden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Vai olisiko sittenkin kyse omasta kasvatustyöstäsi, tai sen puutteesta?

Luepa kaikki minun kirjoittamat viestini. Tule sen jälkeen takaisin kertomaan, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Kuulen mielelläni.

ap

Olen eri, mutta pari asiaa nousi mieleeni:

1) Ei ihme, että lapsi häpeää pärjäämättömyyttään, kun itsekin näytät häpeävän sitä, ja lasta itseään. Kuulosti kamalalta kun korostit, että hän on ainoa teidän suvussa, jolla on masennusdiagnoosi. 

2) Tuli myös vahva vaikutelma, että vertaat syrjäytynyttä lasta pedanttiin sisarukseensa, joka taas muistuttaa enemmän sinua itseäsi. Parhaalla ystävälläni on pari vuotta vanhempi sisko, joka on todella lahjakas monessa asiassa. Vaikka heidänkin lapsuuskodissaan oli periaatteessa kaikki ok, ystäväni koki joutuvansa jatkuvasti kilpailutilanteeseen siskonsa kanssa, ja jossain vaiheessa ns. luovutti kun ei koskaan pärjännyt. Heidän äitinsä, varmasti huomaamattaan, loi tätä kilpailuasetelmaa tuomalla esiin esikoisensa hyviä kouluarvosanoja, harrastussaavutuksia ym.  Aikuisena ystäväni muutti toiselle mantereelle saadakseen etäisyyttä äitiinsä, myös isosiskolla on nykyään viileät välit vanhempiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Vai olisiko sittenkin kyse omasta kasvatustyöstäsi, tai se

Olen eri, mutta pari asiaa nousi mieleeni:

1) Ei ihme, että lapsi häpeää pärjäämättömyyttään, kun itsekin näytät häpeävän sitä, ja lasta itseään. Kuulosti kamalalta kun korostit, että hän on ainoa teidän suvussa, jolla on masennusdiagnoosi. 

2) Tuli myös vahva vaikutelma, että vertaat syrjäytynyttä lasta pedanttiin sisarukseensa, joka taas muistuttaa enemmän sinua itseäsi. Parhaalla ystävälläni on pari vuotta vanhempi sisko, joka on todella lahjakas monessa asiassa. Vaikka heidänkin lapsuuskodissaan oli periaatteessa kaikki ok, ystäväni koki joutuvansa jatkuvasti kilpailutilanteeseen siskonsa kanssa, ja jossain vaiheessa ns. luovutti kun ei koskaan pärjännyt. Heidän äitinsä, varmasti huomaamattaan, loi tätä kilpailuasetelmaa tuomalla esiin esikoisensa hyviä kouluarvosanoja, harrastussaavutuksia ym.  Aikuisena ystäväni muutti toiselle mantereelle saadakseen etäisyyttä äitiinsä, myös isosiskolla on nykyään viileät välit vanhempiinsa.

pari vastausta kommentteihisi, koska teet ihme oletuksia.

1. Kerroin, ettei suvussa ole mt-diagnooseja, koska useassa viestissa on kirjoitettu, että mt-diagnoosin omaavat ihmiset saavat aikaiseksi syrjäytyneitä lapsia. Kirjoitukseni oli vastataus _teidän_ väitteisiinne. Mutta joo, enpä viitsi työpaikan kahvihuoneesta lapsista paljon jutella. Kerron vain, että toisella ei mene hyvin. 

2. Tämä pedantti sisarus pärjää elämässä juuri tunnollisuutensa vuoksi, ei lahjakkuutensa vuoksi. Uskallan jopa väittää, että syrjäytynyt lapseni on älykkäämpi kuin tuo pedantti. Hän on analyyttisempi, verbaalisempi, ja oli aikanaan parempi koulussakin. Ja vielä: itse en ole luonteeltani lainkaan pedantti. Olen hyvin suurpiirteinen luonne. Kaukana tuosta pedantista lapsesta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Vai olis

1. Kerroin, ettei suvussa ole mt-diagnooseja, koska useassa viestissa on kirjoitettu, että mt-diagnoosin omaavat ihmiset saavat aikaiseksi syrjäytyneitä lapsia. Kirjoitukseni oli vastataus _teidän_ väitteisiinne. Mutta joo, enpä viitsi työpaikan kahvihuoneesta lapsista paljon jutella. Kerron vain, että toisella ei mene hyvin. 

2. Tämä pedantti sisarus pärjää elämässä juuri tunnollisuutensa vuoksi, ei lahjakkuutensa vuoksi. Uskallan jopa väittää, että syrjäytynyt lapseni on älykkäämpi kuin tuo pedantti. Hän on analyyttisempi, verbaalisempi, ja oli aikanaan parempi koulussakin. Ja vielä: itse en ole luonteeltani lainkaan pedantti. Olen hyvin suurpiirteinen luonne. Kaukana tuosta pedantista lapsesta.

ap

Sinun pitäisi saada nyt äkkiä lapsesi lopettamaan oppimisvaikeuksiensa häpeäminen. Jutelkaa lapsen isän kanssa lasten kuullen asiasta (yleisellä tasolla) niin kauan, että aihe tuntuu kaikista normaalilta. Eräs sukulaiseni päätyi kouluttamattomana p*skaduuniin, jota vihaa, koska hänen lukihäiriötään ei diagnosoitu kouluaikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuud

 

Sinun pitäisi saada nyt äkkiä lapsesi lopettamaan oppimisvaikeuksiensa häpeäminen. Jutelkaa lapsen isän kanssa lasten kuullen asiasta (yleisellä tasolla) niin kauan, että aihe tuntuu kaikista normaalilta. Eräs sukulaiseni päätyi kouluttamattomana p*skaduuniin, jota vihaa, koska hänen lukihäiriötään ei diagnosoitu kouluaikana. 

mistä olet saanut päähäsi, että lapsellani on oppimisvaikeuksia? 

ap