Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Elätkö yhteiskunnan tuilla? Jos et, niin sitten valintasi on täysin ok. Jos taas kyllä, niin siinä on ongelma. Jotkut tahallisesti syrjäytyvät (en tiedä oletko sinä niitä) tuntuvat ajattelevan, että heillä on jokin mystinen OIKEUS elää yhteiskunnan ulkopuolella, mutta sen tukien varassa. Siis vain ottaen yhteisestä potista, antamatta itse sinne mitään. Mietityttää, että eivätkö nämä ihmiset jotenkin tajua, että mistä se raha tulee, mikä heidän tililleen tukina kilahtaa. Että se raha ei vaan ilmesty jostain ja ole jaettavissa, vaan se on toisten ihmisten työllään tekemää rahaa, jota on vaan rajallinen määrä yhteisiin tarkoituksiin. Se raha, mitä maksetaan elämisen tukina esim. tahallisesti syrjäytyneille, on pois esimerkiksi terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastensuojelusta, julkisten tilojen ja katujen huollosta ym. yhteiskunnan yhteisistä palveluista. Miksi joku kokee olevansa oikeutettu tähän? 

Tarkoitat varmaan, että sinä koet että siinä on ongelma? En koe tuilla elämistä oikeudeksi, vaan enemmänkin pakoksi tai velvollisuudeksi. Muut vaihtoehdot on aika kaukaa haettuja sellaiselle, jota ei kiinnosta olla aktiivinen jäsen yhteiskunnassa. Omilla varoilla eläminen nimittäin vaatis aktiivisena jäsenenä olemista ja omavaraisuuskin on epärealistista, eikä silloinkaan pääse yhteiskuntaa pakoon. Esim lakien mukaan toimiminen ja metsästyslupien tms maksaminen.

Tuo on kans mahtava argumentti, etteikö tuillaeläjät käsittäis mistä ne rahat tulee; veroista tietenkin, joita voi pitää epäeettisenä laillisena ryöstönä. Ja lisäksi lainarahoista, joita ei koskaan kyetä maksamaan takaisin. Koko rahan arvoa voi pitää kyseenalaisena, koska se perustuu lähinnä siihen, että kaikki pitää sitä arvokkaana ja maailma on rakennettu sen mukaisesti. 

Ei keneltäkään kysytä, haluatko leikkiä yhteiskuntaleikkiä. Kaikki vaan ovat mukana siinä. Täällä sentään voi valita, tekeekö töitä vai ottaa vastaan niitä epäeettisiä tukia. Tuolla valinnalla on niin olennainen vaikutus elämään, että moraalinen puoli ei välttämättä paina siinä vaakakupissa tarpeeks. Ja jos tuota etiikkaa lähtee syvällisemmin pohtimaan, niin voihan työntekoa ja sillä epäterveen yhteiskuntamallin ylläpitämistä pitää myös epäeettisenä. Ja toisaalta, kun tätä työllistymistilannetta on seuraillut, niin vaikuttaa, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat töihin, mutteivät pääse, koska kohtuullisia paikkoja ei ole niin paljoa kuin hakijoita. Enpä ainakaan ole heidän paikkaansa viemässä.

Kuten sanottu, kyse on lähinnä siitä miten asiat näkee.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole syrjäytuneitä lapsia. On yksi, joka sairastui masennukseen ja toipui siitä ja opiskelee nyt toista korkeakoulututkintoaan.

On toinen, jonka asperger diagnosoitiin vasta insinööriopintojen alussa. Hän koettaa kuntoutua avopuolella ja minulle on ihan sama, valmistuuko joskus vai ei.

Hän löytää paikkansa maailmassa ja jonkun sydämessä ihan varmasti, koska on ahkera, rakastava ja ihana.

 

Tää oli jotenkin aivan ihanaan sävyyn ja kauniisti puhuttu

Vierailija kirjoitti:

Kotona on ollut jotain huonosti, kun lapsi syrjäytyy.

 

Mitä teette? Loukkaannutte nyt, kun lapsi on aikuisen ikäinen eikä ole päässyt hyvin yhteiskuntaan kiinni.

 

Mitä silloin teitte, kun lapsi tarvitsi tukea, rakkautta, positiivista huomiota ja turvallisuutta, ennen kaikkea emotionaalista turvallisuutta?

Ei aina näinkään, tämä on ihan liian mustavalkoinen näkemys. Eihän kaikista saman perheen lapsistakaan tule aina syrjäytyneitä, joten toisinaan vika voi olla ihan muualla kuin vanhemmissa tai perheoloissa.

Minulla oli hyvä ja rakastava ydinperhe, mutta sen välittömässä lähipiirissä oli henkilö joka aiheutti minulle valtavat henkiset traumat lapsuudessa. 

Siksi olen nyt monen mutkan ja mt ongelmien takia syrjäytynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Elätkö yhteiskunnan tuilla? Jos et, niin sitten valintasi on täysin ok. Jos taas kyllä, niin siinä on ongelma. Jotkut tahallisesti syrjäytyvät (en tiedä oletko sinä niitä) tuntuvat ajattelevan, että heillä on jokin mystinen OIKEUS elää yhteiskunnan ulkopuolella, mutta sen tukien varassa. Siis vain ottaen yhteisestä potista, antamatta itse sinne mitään. Mietityttää, että eivätkö nämä ihmiset jotenkin tajua, että mistä se raha tulee, mikä heidän tililleen tukina kilahtaa. Että se raha ei vaan ilmesty jostain ja ole jaettavissa, vaan se on toisten ihmisten työllään tekemää rahaa, jota on vaan rajallinen määrä yhteisiin tarkoituksiin. Se raha, mitä maksetaan elämisen tukina esim. tahallisesti syrjäytyneille, on pois esimerkiksi terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastensuojelusta, julkisten tilojen ja katujen huollosta ym. yhteiskunnan yhteisistä palveluista. Miksi joku kokee olevansa oikeutettu tähän? 

 

Tarkoitat

Täsmälleen samaa mieltä. Itsekin olen irtisanoutunut monesta yhteiskunnan pakottamasta asiasta yksipuolisesti. Mitä vaihtoehtoja minulla on? Tehdä jokin sopimus yhteiskunnan kanssa? Missä ja miten, ja määritelläänkö se sopimus yhdessä vai taasko yhteiskunta määräisi ja pakottaisi vain?

olen ihminen, en yhteiskunnan robotti. 

olen suomen kansalainen, tänne syntynyt ja yhteiskuntaan pakotettu vastoin omaa haluani, en ihmisenä tottele sellaista käskyttämistä, vaan elän elämäni kuten itse haluan .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olis tosi outoa, jos järjestelmä olis kehitetty niin loistavasti kaikkia erilaisia ihmisiä huomioiden, että ei olis syrjäytyneitä. Jotenkin ymmärrettävää ja normaalia, että joku asia ei ole kaikille sopiva

Järjestelmä on rakennettu siten, että työstä on varaa kieltäytyä. Esimerkiksi lähihoitajille olisi töitä, mutta osaa ihmisistä eivät lähihoitajaopinnot miellytä ja siksi istuvat työttöminä kotona.

Uskoisin että on potilaidenkin kannalta parempi näin. 

Ei lähihoitajan työ ole sellaista, mihin jokainen soveltuu tai sopeutuu, vaikka selviytyisikin opinnoista. Työelämä on aivan toisenlaista kuin ne opinnot. 

Vierailija kirjoitti:

Ainoa lapseni on opiskellut kuvataiteen tohtoriksi apurahoilla. Olen ehkä kamala äiti, mutta pidän häntä syrjäytyneenä. Mitään oikeaa työtä hän ei ole koskaan tehnyt, nytkin toimeentulotuella. Hakenut vaan apurahoja apurahojen perään. Tuo väitöskirjatutkimus oli ainoa, johon hän noita hiluja sai. 

Itken usein itseni uneen ja mietin, mikä vaivasi kuuden ällän ylioppilasta, että valitsi tuollaisen nälkätaiteilijan polun.

Jos olisit itse taiteellisesti suuntautunut niin ymmärtäisit. Minäkin olen nyt ottamassa vajaan vuoden breikin työelämästä ja ajattelin keskittyä taiteen tekemiseen. Näen, että mikäli joskus haluan oikeasti menestyä, tämä on ainut mahdollinen tie. En halua elää mitään average-ihmisen elämää. Yliopistokoulutus löytyy ja lähitulevaisuudessa olen ajatellut suorittaa myös tohtorin tutkinnon, mutta en usko että tulen akateemisessa maailmassa koskaan työskentelemään.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

Kuules, kaikkea on opetettu. Pienestä pitäen. Kummasti sisarus on pedantti ja huolellinen, mutta tämä on toista maata. 

Tämä on jo lapsuudestaan asti ollut hällä väliä - tyyppi. Tehnyt mitä itse huvittaa, säännöt eivät koske häntä. Ei hän sinänsä vaikea ole, nuorena hoiti hommat pyydetysti, mutta kun on omillaan, niin vastuu omasta elämästä ei kiinnosta.



Ap

Olen surullinen, koen syyllisyyttä joka päivä (koska olen käyttänyt liikaa alkoholia, kun lapset olivat teini-ikäisiä) ja yritän tukea sopivalla tavalla (en toki käy siivoamassa enkä ota lainaa lapsia varten, kuten olen kuullut, että jotkut ovat tehneet). Nyt elämäni on suht kunnossa, käyn töissä. Kumpikaan parikymppisistä lapsistani ei opiskele eikä käy töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

Kuules, kaikkea on opetettu. Pienestä pitäen. Kummasti sisarus on pedantti ja huolellinen, mutta tämä on toista maata. 

Tämä on jo lapsuudestaan asti ollut hällä väliä - tyyppi. Tehnyt mitä itse huvittaa, säännöt eivät koske häntä. Ei hän sinänsä vaikea ole, nuorena hoiti hommat pyydetysti, mutta kun on omillaan, niin vastuu omasta elämästä ei kiinnosta.



Ap

Koska lapset ovat erilaisia. Heille pitää olla yksilöllisesti omaan luonteeseen ja persoonaan ja kykyjensä mukaisiin taitoihin ja ominaisuuksiin riittävät opetuskeinot. Taitosi riittivät "helppoon" lapseen, mutta taitosi eivät riittäneet toisen lapsesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

Kuules, kaikkea on opetettu. Pienestä pitäen. Kummasti sisarus on pedantti ja huolellinen, mutta tämä on toista maata. 

Tämä on jo lapsuudestaan asti ollut hällä väliä - tyyppi. Tehnyt mitä itse huvittaa, säännöt eivät koske häntä. Ei hän sinänsä vaikea ole, nuorena hoiti hommat pyydetysti, mutta kun on omillaan, niin vastuu omasta elämästä ei kiinnosta.



Ap

Te tuhositte maapallon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

Kuules, kaikkea on opetettu. Pienestä pitäen. Kummasti sisarus on pedantti ja huolellinen, mutta tämä on toista maata. 

Tämä on jo lapsuudestaan asti ollut hällä väliä - tyyppi. Tehnyt mitä itse huvittaa, säännöt eivät koske häntä. Ei hän sinänsä vaikea ole, nuorena hoiti hommat pyydetysti, mutta kun on omillaan, niin vastuu omasta elämästä e

Koska lapset ovat erilaisia. Heille pitää olla yksilöllisesti omaan luonteeseen ja persoonaan ja kykyjensä mukaisiin taitoihin ja ominaisuuksiin riittävät opetuskeinot. Taitosi riittivät "helppoon" lapseen, mutta taitosi eivät riittäneet toisen lapsesi kanssa.

 

ai, sinäkö sen tiedät, millaiset minun taitoni on? 

ota nyt herran jestas jo se sädekehä pois päästäsi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

Taattu AV-mamma!

Minä olen itse ehkä sellainen mitä aloittaja hakee. Aikoinaan kiusattu ja sattui myöhemmin muuta ikävää juttua. Lukion jälkeen yritin vaan toipua ja päästä eteenpäin. Ihmisten kanssa on vaikeaa enää  toimia. Jännitän paljon muiden kanssa oloa. Töissä olen ollut todella vähän ja ei ole edes ammattia. Ehkä viimein saan yhden koulutuksen loppuun. Silti paljon on esim eräs lähes pakollinen muutto yms vaikuttanut. En voinut aikoinaan oikeastaan valita toisin. Piti vaan nopeasti muuttaa pois. Jos siinä hetkessä olisin voinut ajatella vaan itseäni ja toipumistani ja muuttaa muualle kuin tänne missä nyt asun niin en kirjoittaisi välttämättä tätäkään viestiä näin ja tällä taustalla. 

Eihän sitä koskaan ajatellut elämäni menevän näin. Oli haaveita paljon, mutta en vaan uskaltanut yrittää tai jaksanut tarpeeksi. En itse käytä päihteitä tai muutenkaan ole hankala ihminen. Välillä toisaalta elämäni ahdistaa ja mietin, että olen jo pudonnut kelkasta näin nuorena. Joillakin 10 vuoden työkokemus. Minulla ei oikein mitään. Paljon vaikuttaa myös se mitä ihmisiä kohtaat. Itsellä ei oikeastaan mikään ole ainakaan eri asiossa auttanut. Olen vaan saanut kokea sen, kuinka olen huono ihminen monin tavoin. Liian ujo tai hiljainen yms.

1 jatkuu

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt vuosien myötä, että lapsemme, tytär 32 v ja poika 28 v, ovat vaan "erakoita". He eivät ole siinä mielessä syrjäytyneitä, ettei olisi töitä, molemmat on akateemisesti koulutettuja ja hyvissä töissä, taloudellisesti asiat hyvin. Mutta he ovat valinneet elää ilman mitään ihmissuhteita. Vielä taustalla toivon, että edes jompikumpi pariutuisi ja saisi lapsiakin, mutta voi olla että ei. He ovat sellaisia äärimmäisen introverttejä ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän esim. tiede kuin ihmiset. Ja vaikuttavat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä. Mikäpä minä tai kukaan muu on heille sanomaan, että heidän pitäisi elää toisella tapaa, jotta minun ei tarvitse "hävetä" kun muut ihmettelee. Eläkööt, kuten itse haluavat.

Minkälaisia ihmissuhdemalleja teillä kotona annettiin? Oliko teillä ystäviä? Tapasitteko tuttuja? Kannustettiinko lapsia ihmissuhteisiin? Puututtiinko kiusaamiseen? Millainen oli vanhempien parisuhde? Näytettiinkö kiintymystä? Riideltiinkö ja oltiin etäisiä? Ehkä väkivaltaakin? Jos saman perheen lapset päätyvät erakoiksi, vika saattaa löytyä lapsuudenkodista. Ehkä lapsenne vaikuttavat elämiinsä tyytyväisiltä nyt, koska ovat saaneet mallin että ihmissuhteet toisivat vain ikäviä kokemuksia joista ovat saaneet jo tarpeekseen.

2 jatkoa 

Jos mietin vanhempiani mikä ketjun tarkoitus onkin eikä kertoa omasta elämästään niin he suhtautuvat monin eri tavoin. Oikeastaan kumpikaan heistä ei silti ikinä tule kovinkaan hyvin ymmärtämään vaikeuksiani. Ovat rohkeita ja tottuneet pärjäämään sekä kestämään asioita. Jäin itse tämänkin vuoksi ilman apua kiusaamisen kanssa. Ei siitä voinut edes oikein  puhua. Heillä oli myös suuria suunnitelmia minulle heti ollessani lapsi. Minulla oli "hyviä" harrastuksia ja piti pärjätä hyvin niissä sekä koulussa myös. En vaan pärjännytkään niin hyvin. Samoin jäin ilman tukea vaikeuksien kanssa.

Vanhemmat toivoivat minun tavallaan täyttävän ne odotukset ja pärjäävän sekä opiskelevan heidänkin edestään. He, kun jäivät duunareiksi. Varsinkin äiti ajattelee, että kun hänellä jäi ikävästikin taloudellisen tilanteen vuoksi korkeakoulutus saamatta niin minä opiskelen sitten paljon. En vaan lukion jälkeen voinut edes ajatella jatko-opintoja. Myöhemmin hain, mutta en päässyt. Molemmat surullisesti todettuna eivät oikein ole valmiit näkemään tilannettani. En voi esim haaveilla ns hyvistä töistä nyt, kun olen oikeasti niin jäljessä monesta muusta.

Lisäksi eihän tämä tilanne korjaannu helposti. Harvoin "syrjääntynyt" (en halua käyttää sitä sanaa) nyt nopeasti muuttuu pärjääväksi ihmiseksi ja esim osaa olla ihmisten kanssa rennosti jos on ollut jo todella pätkään yksin. Itselläkään ei ole läheisiä. Nuoruudessa olin jo yksin ja kiusaaminen vei loputkin. En ole aikuisena onnistunut ja oikeastaan uskaltanut tutustua muihin. Varsinkin isäni toivoo minun saavan ystäviä tai jopa perheen. Välillä se naurattaa, kuinka kaukainen se ajatus on. Äitini ei taas puolestaan osaa ajatella sitä asiaa lainkaan ja sivuuttaa esim suruni yksinäisyyteen liittyen.

Itse mietin aina kuinka petän vanhempani ja rasitan heitä. Mietin aina miten joku toinen pärjää paremmin ja sitten tunnen surua, kun itse en kestä jotain asiaa. Sellainen huonommuuden ja häpeänkin tunne on usein. Vanhemmat haluavat toisaalta minulle hyvää. Silti näen sen kaiken niin, etten ole tarpeeksi. He ovat huolissaan minusta, mutta samalla vaativat liikaa ja odottavat paljon edelleen. Pahinta oli varmasti, kun piti jättää eräs opiskelupaikka ja äidilleni niin suuri asia ettei välttämättä koskaan täysin toivu siitä. Se oli itselleni vaikeaa päätös ja silti en voinut vain äitini takia tehdä väärää päätöstä. Nyt pitää vasm ajatella sitä miten itse pääsisin eteenpäin ja saada tuo "helpompi" koulutus viimein loppuun. En voi yrittää liian vaikean kautta. Ehkä vähitellen pääsen eteenpäin. Jossakin toisessa perheessä ehkä nähdään se totuus paremmin ja autetaan ajoissa. Ei se kaunistelukaan auta, eikä toisaalta arvostelu ja liialliset vaatimukset. Tuntuu vaan ettei riitä, kun ei ole riittänyt edes pärjätessään paremmin. Sori, kun kirjoitan omista kokemuksista pitkästi. Vanhemmat eivät edes näe tämä tilannetta kunnolla. 

Voi ei! Mitä on tapahtunut?

En ajattele, että aikuiset poikani ovat varsinaisesti syrjäytyneitä, mutta erakoita kylläkin. Toinen on nyt piiitkän opiskelun jälkeen saanut töitä, joskaan ei ihan omalta alalta, mutta kuitenkin jonkinlainen alku. Toinen vielä opiskelee. Kummallakaan ei ole yhtään kaveria, ei harrastuksia, paitsi lenkkeilyä, pyöräilyä, musiikin kuuntelua. Kumpikaan ei ole koskaan seurustellut. Tekevät kuitenkin ihan oikeaa ja hyvää ruokaa, siivoavat, pesevät pyykit jne., hoitavat siis asiansa. Minua harmittaa lähinnä, että meneekö elämä ohi, harmittaako heitä joskus, että nuoruus jäi elämättä. Onhan heillä sentään toisensa, sitten kun meistä vanhemmista aika jättää. He kumpikin kuitenkin käsittääkseni haluaisivat ainakin kumppanin, ehkä lapsiakin. Eivät vaan käy missään ja ovat ujoja.

Yritin parhaani äitinä, mutta mieheni ei jotenkin osannut olla isä. Pojat eivät saaneet miehen mallia eikä tukea isältään. Pienempänä kulkivat minun mukanani uimassa, retkellä, eläinpuistossa, lasten konserteissa, teatterissa jne, mutta varsinkin isompana olisivat varmasti kaivanneet jotain poikien juttuja isän kanssa. Yritin siitä monesti miehelle puhua, mutta hän sanoi, ettei jaksa, ehdi eikä osaa. Ja suuttuikin. Nyt häntä kaduttaa ja hän yrittää auttaa aikuisia poikiaan, mutta taitaa olla myöhäistä. Kyllähän se surettaa. Syytän myös itseäni, että en tehnyt aikoinaan miehelle selväksi, mikä hänen tehtävänsä on. Tämä hiertää myös meidän parisuhdettamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt vuosien myötä, että lapsemme, tytär 32 v ja poika 28 v, ovat vaan "erakoita". He eivät ole siinä mielessä syrjäytyneitä, ettei olisi töitä, molemmat on akateemisesti koulutettuja ja hyvissä töissä, taloudellisesti asiat hyvin. Mutta he ovat valinneet elää ilman mitään ihmissuhteita. Vielä taustalla toivon, että edes jompikumpi pariutuisi ja saisi lapsiakin, mutta voi olla että ei. He ovat sellaisia äärimmäisen introverttejä ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän esim. tiede kuin ihmiset. Ja vaikuttavat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä. Mikäpä minä tai kukaan muu on heille sanomaan, että heidän pitäisi elää toisella tapaa, jotta minun ei tarvitse "hävetä" kun muut ihmettelee. Eläkööt, kuten itse haluavat.

Minkälaisia ihmissuhdemalleja teillä kotona annettiin? Oliko teillä ystäviä? Tapasitteko tuttuja? Kannustettiinko lapsia ihmissuhteisiin? Puu

Minusta tuli erakko taas, koska lapsuudenkodissani ramppasi vieraita jatkuvasti, eikä oltu perheen kesken edes lomilla, vaan aina joku perhetuttu lapsineen mukana. 

Tällä minun pojallani on kavereita, hänellä on erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Hän oli se lapsi, josta ajattelimme, että hänestä voi tuolla luonteella tulla ihan mitä vain, mitä haluaa. On siis verbaalinen ja rohkea. 

Jostain syystä hän ei vain välitä, mitä tekee. Kun tekemisistä seuraa jotain negatiivistä, niin sitten kyllä silloin välittää, mutta etukäteen ei vain kiinnosta. Tai ei jaksa. Kivempaa tehdä, mitä itse huvittaa. Vaikka ei ole enää masennusdiagnoosiakaan.

ap

XD