Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olis tosi outoa, jos järjestelmä olis kehitetty niin loistavasti kaikkia erilaisia ihmisiä huomioiden, että ei olis syrjäytyneitä. Jotenkin ymmärrettävää ja normaalia, että joku asia ei ole kaikille sopiva

Järjestelmä on rakennettu siten, että työstä on varaa kieltäytyä. Esimerkiksi lähihoitajille olisi töitä, mutta osaa ihmisistä eivät lähihoitajaopinnot miellytä ja siksi istuvat työttöminä kotona.

Voi olla ettei kaikkia miellytä, mutta ei se ole sellainen työ joka sopii kaikille, tai edes suurimmalle osalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä

Pitää muttei opi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

 

Ei kiusaksi, mutta esim. oma lapsi jätti avun ja "hoidon" saamisen kesken. Hän on täysi-ikäisenä täysin vapaa päättämään omista asioistaan. Ei siinä vanhempien hätä paljoa paina, joten ei ihme, jos vanhempi turhautuu ja kyynistyy. 

 

Tuskin hän olis jättänyt avun ja hoidon vastaanottamista kesken, jos olis kokenut niistä olevan oikeasti hyötyä.

Sitähän emme tiedä. En lähde taustoja sen enempää tässä avaamaan, mutta hengenvaarasta suht elävien kirjoihin saatu apu ei minusta, eikä hänen omastakaan mielestään ollut täysin hyödytöntä, päinvastoin. 



Jälkihoito ei vaan napannut siitä syystä, ettei jaksanut sitoutua siihen, lähteä tapaamisiin ja ottaa vastaan lääkitystä. Lopulta hoitava taho "irtisanoi" asiakkuuden. 

Olen jo sinut sen asian kanssa, että oma on valintansa, elämänsä ja toivottavasti paikka avautui jollekin, joka kokee siitä hyötyvänsä.

Vanhemman hätää omasta lapsestaan se ei silti poista. 

Täytyy tarttua tähän, kun olen vastaavanlainen kuin ap:n lapset, tosin kohta nelikymppinen nainen. Minua pidetään siltä osin syrjäytyneenä, kun en ole koskaan tuonut ketään poikaa/miestä näytille eikä ole siunaantunut lapsiakaan. Surkuttelevat joukolla, millainen vanhapiika minusta tuli. No, en vaan kerro mitään, teinistä asti pitänyt tällaiset omana tietona. Oikeasti on jatkuvasti vaihtuvia sutinoita, ja siten hyvinkin sosiaalinen elämä. Itse katson, että erakkomaisempia saattavat olla monet sellaiset, jotka toi sen tulevan puolisonsa nuorena näytille ja ovat olleet siitä saakka aviossa vain sen yhden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy tarttua tähän, kun olen vastaavanlainen kuin ap:n lapset, tosin kohta nelikymppinen nainen. Minua pidetään siltä osin syrjäytyneenä, kun en ole koskaan tuonut ketään poikaa/miestä näytille eikä ole siunaantunut lapsiakaan. Surkuttelevat joukolla, millainen vanhapiika minusta tuli. No, en vaan kerro mitään, teinistä asti pitänyt tällaiset omana tietona. Oikeasti on jatkuvasti vaihtuvia sutinoita, ja siten hyvinkin sosiaalinen elämä. Itse katson, että erakkomaisempia saattavat olla monet sellaiset, jotka toi sen tulevan puolisonsa nuorena näytille ja ovat olleet siitä saakka aviossa vain sen yhden kanssa.

Ei siis ap:n, vaan tuon yhden, jolla oli 28 ja 32-vuotiaat poika ja tytär.

No itse olen kyllä totaalisen kyllästynyt mieheni 30-vuotiaaseen poikaan. Asuu isänsä omistamassa asunnossa, mies maksaa kaikki kulut, myös äiti tukee taloudellisesti. Poika on jotain opiskellut, mutta ei koskaan valmistunut, saati ollut päiväkään töissä.

Pelailee päivät läpeensä, jos kysyy apuja vaikka sohvan kantamiseen, ei tapahdu mitään.

Surkea tapaus kaikenkaikkiaan.

En suhtaudu enää mitenkään. Meillä oli vaikea avioero, miehellä ja lapsen isällä päihdeongelmaa, itse uuvuin ja masennuin, jouduin jäämään pois töistä. Yritin siinä sivussa patistella lastani lukion käymisessä, kun itse en aikanani saanut kouluttautua tarpeeksi. Hän lintsasi ja esitti masentunutta. Sai jopa lääkärin kirjoittamaan itselleen todistuksen. Sanoin ehdot: lukio käydään niin kuin muutkin, samassa kolmessa vuodessa kuin kaveritkin. Minun luotani hän ei käy mitään apukoulu-lukiota niin että menisi neljä vuotta. No neljään vuoteen venyi mutta tein selväksi että muuttaa sitten omilleen. Muuttikin, mutta en tiedä missä nyt asuu edes tai mitä kuuluu. Hän on aiheuttanut minulle pelkkää häpeää ja surua.

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu enää mitenkään. Meillä oli vaikea avioero, miehellä ja lapsen isällä päihdeongelmaa, itse uuvuin ja masennuin, jouduin jäämään pois töistä. Yritin siinä sivussa patistella lastani lukion käymisessä, kun itse en aikanani saanut kouluttautua tarpeeksi. Hän lintsasi ja esitti masentunutta. Sai jopa lääkärin kirjoittamaan itselleen todistuksen. Sanoin ehdot: lukio käydään niin kuin muutkin, samassa kolmessa vuodessa kuin kaveritkin. Minun luotani hän ei käy mitään apukoulu-lukiota niin että menisi neljä vuotta. No neljään vuoteen venyi mutta tein selväksi että muuttaa sitten omilleen. Muuttikin, mutta en tiedä missä nyt asuu edes tai mitä kuuluu. Hän on aiheuttanut minulle pelkkää häpeää ja surua.

Kai tämä on trolli.

Ainoa lapseni on opiskellut kuvataiteen tohtoriksi apurahoilla. Olen ehkä kamala äiti, mutta pidän häntä syrjäytyneenä. Mitään oikeaa työtä hän ei ole koskaan tehnyt, nytkin toimeentulotuella. Hakenut vaan apurahoja apurahojen perään. Tuo väitöskirjatutkimus oli ainoa, johon hän noita hiluja sai. 

Itken usein itseni uneen ja mietin, mikä vaivasi kuuden ällän ylioppilasta, että valitsi tuollaisen nälkätaiteilijan polun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei todellakaan syrjäydy omasta halustaan, se kannattaa aina muistaa.

Ja siihen syrjäytymiseen on AINA taustalla vakava/vakavat syyt.

Usein jo lapsuudesta tai sitten on kyseessä sairaus.

Mutta kukaan ei päätä, että syrjäytyy.

Syrjäytyneeseen suhtautuminen voisi lähteä auttamisesta/tukemisesta.

Onko mitään sellaista ohjelmaa/koulutusta/kuntoutusta tms tms millä pääsisi syrjäytymisestä eroon?

Minä päätin "syrjäytyä". Tajusin, etten halua olla osa yhteiskunnan koneistoa, johon minua ulkopuolelta (koulu, mthoito, nuorisotyö) toimesta haluttiin puskea, joten jättäydyin mahdollisimman paljon ulkopuolelle. Tietoisella valinnalla pettymyksen tuottaminen vanhemmalle oli vaikeaa, mutta niin täytyi tehdä. Minun tapauksessani kyse tuskin on sairaudesta tai mistään vakavasta syystä, vaan lähinnä siitä miten näen ja koen nykyisenla

Elätkö yhteiskunnan tuilla? Jos et, niin sitten valintasi on täysin ok. Jos taas kyllä, niin siinä on ongelma. Jotkut tahallisesti syrjäytyvät (en tiedä oletko sinä niitä) tuntuvat ajattelevan, että heillä on jokin mystinen OIKEUS elää yhteiskunnan ulkopuolella, mutta sen tukien varassa. Siis vain ottaen yhteisestä potista, antamatta itse sinne mitään. Mietityttää, että eivätkö nämä ihmiset jotenkin tajua, että mistä se raha tulee, mikä heidän tililleen tukina kilahtaa. Että se raha ei vaan ilmesty jostain ja ole jaettavissa, vaan se on toisten ihmisten työllään tekemää rahaa, jota on vaan rajallinen määrä yhteisiin tarkoituksiin. Se raha, mitä maksetaan elämisen tukina esim. tahallisesti syrjäytyneille, on pois esimerkiksi terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastensuojelusta, julkisten tilojen ja katujen huollosta ym. yhteiskunnan yhteisistä palveluista. Miksi joku kokee olevansa oikeutettu tähän? 

XD

Vierailija kirjoitti:

Ainoa lapseni on opiskellut kuvataiteen tohtoriksi apurahoilla. Olen ehkä kamala äiti, mutta pidän häntä syrjäytyneenä. Mitään oikeaa työtä hän ei ole koskaan tehnyt, nytkin toimeentulotuella. Hakenut vaan apurahoja apurahojen perään. Tuo väitöskirjatutkimus oli ainoa, johon hän noita hiluja sai. 

Itken usein itseni uneen ja mietin, mikä vaivasi kuuden ällän ylioppilasta, että valitsi tuollaisen nälkätaiteilijan polun.

Sen siitä saa, kun yrittää yhdistää taidetta ja yhteiskuntaa. Toimeentulotukitaiteilija voi olla ilman koulutuksiakin, vaikka ne taiteilukoulut voi olla ihan hauskaa ja mielenkiintoista kans. Hyvät arvosanat ei varmaan sammuta sitä taiteen luomisen iloa. Ei häntä välttämättä mikään vaivannut, vaikka tekikin valinnan jota on ilmeisesti vaikea ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu enää mitenkään. Meillä oli vaikea avioero, miehellä ja lapsen isällä päihdeongelmaa, itse uuvuin ja masennuin, jouduin jäämään pois töistä. Yritin siinä sivussa patistella lastani lukion käymisessä, kun itse en aikanani saanut kouluttautua tarpeeksi. Hän lintsasi ja esitti masentunutta. Sai jopa lääkärin kirjoittamaan itselleen todistuksen. Sanoin ehdot: lukio käydään niin kuin muutkin, samassa kolmessa vuodessa kuin kaveritkin. Minun luotani hän ei käy mitään apukoulu-lukiota niin että menisi neljä vuotta. No neljään vuoteen venyi mutta tein selväksi että muuttaa sitten omilleen. Muuttikin, mutta en tiedä missä nyt asuu edes tai mitä kuuluu. Hän on aiheuttanut minulle pelkkää häpeää ja surua.

Alan ymmärtää miksi nuorilla ihmisillä on niin paljon mielenterveysongelmia. Osalta vanhemmista puuttuu vanhempainrakkaus ja itsereflektiokyky kokonaan.

On tässä muillakin ollut tosi rankkaa. Lapseni on silti parasta ja tärkeintä elämässäni ja sellaista tilannetta ei tulekaan, että ajattelisin tämän kommentoijan tavoin. Rakastan häntä enemmän kuin mitään, vaikka hänen tekemisistään ei aina pidäkään. Ja puolustan viimeiseen asti. Onko sinulle tullut edes mieleesi, että lapsesikin saattoi oireilla teidän vaikeaa avioeroanne? Tai että sinun masennuksesi vaikutti lapseesi? Sinun ikävät kokemuksesi eivät ole sinun syysi, etkä ole voinut niille mitään. Mutta miten et näe, että lapsesi on myös kokenut ne omalla tavallaan? Syyllistät häntä teeskentelemisestä ja häpeän ja surun aiheuttamisesta?

Itse olin lapsuudessa tilanteessa, jossa elämäni ensimmäiset vuodet olivat helvettiä vanhemman päihdeongelman takia. Vanhempani lopetti juomisen, mutta kukaan ei koskaan ottanut huomioon, miten traumatisoitunut minä olin. Patistettiin kouluttautumaan ja olemaan kiltti. Kärsin ahdistumis- ja masennusjaksoista, jotka kuitattiin niin, että minä nyt vain olen sellainen. Vuosien terapian jälkeen olen vasta tajunnut, että ei se ole niin, vaan syy löytyy vanhempieni tekemisistä ja -erityisesti- tekemättä jättämisistä. Helvetinmoinen jälleenrakennustyö, jota kaikki eivät jaksa tehdä. Kiitos oman sitkeyteni olen nyt tässä, elämä kasassa, mutta hintaa maksan edelleen.

En tiedä koko tarinaasi, mutta kommenttisi perusteella olet empatiakyvytön ja kyvytön ylipäänsä näkemään muuta kuin oman itsesi. Oman lapsen hylkääminen kertoo minulle riittävästi sinusta. Sinä tunnet häpeää, mutta lapsesi todennäköisesti tuntee vihaa. Toivottavasti hän on saanut elämänsä kuntoon ja tuntee vielä pyyteetöntä rakkautta jonkun muun taholta.

XD

Vierailija kirjoitti:

vähän aiheesta poikkeava mutta älkää jumalauta tehkö niitä lapsia jos ette osaa/jaksa osallistua siihen kiitos, tämä nimittäin osa syy syrjäytymiseeni.

Voisi olla hyödyksi täsmentää, miten osallistumisen puute on vaikuttanut tässä tapauksessa (mistä lähtien, odotetaanko koko aikuisiän tai mihin ikään asti, millä kaikilla tavoilla pitäisi ilmetä, ja uskoisiko itse jaksavansa täyttää mitan oman lapsen kanssa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt vuosien myötä, että lapsemme, tytär 32 v ja poika 28 v, ovat vaan "erakoita". He eivät ole siinä mielessä syrjäytyneitä, ettei olisi töitä, molemmat on akateemisesti koulutettuja ja hyvissä töissä, taloudellisesti asiat hyvin. Mutta he ovat valinneet elää ilman mitään ihmissuhteita. Vielä taustalla toivon, että edes jompikumpi pariutuisi ja saisi lapsiakin, mutta voi olla että ei. He ovat sellaisia äärimmäisen introverttejä ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän esim. tiede kuin ihmiset. Ja vaikuttavat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä. Mikäpä minä tai kukaan muu on heille sanomaan, että heidän pitäisi elää toisella tapaa, jotta minun ei tarvitse "hävetä" kun muut ihmettelee. Eläkööt, kuten itse haluavat.

En nyt tajua mitä hävettävää tavallisissa ihmisissä on? Ei se muille kuulu mitä tuon ikäiset ihmiset tekee. Sitten kun et oikeasti voi san

Isä haukkui aina. Äiti ei puolustanu. N.35-vuotiaana kysyin isältä jonkun haukkumisen jälkeen et kun en ole na rkk ari, hu ora enkä r iko lli nen, vaan tavallinen ihminen, eikö hänellä ole mitään hyvää sanottavaa. Tuli tiukka "Ei ole!"

Mietin joskus, et miks jopa niitä edellä mainitun kaltaisia aikuisia lapsiaan jotkut vanhemmat silti pystyy rakastaan. Kun mua ei, vaik oon tavis. Olen kai sitte ollu akateemisuuksineni ja intoverttiyteni kans niin suuri pettymys. Olis pitäny olla ihan toisenlainen.

Samaa mieltä 👍 Ajattelen myös että vanhemman tehtävä on opettaa kaverisuhteiden taitoja, näyttää miten kutsutaan kylään ja miten seurustellaan ihmisten kanssa. Mitä voi tehdä kun ystävät tulevat käymään (kuulumiset, tarjoilua, ehkä lautapeli-ilta, lukupiiri, perhepikkujoulut..) 

Eli aikuisen pitää itse kutsua omia ystäviä kylään, omia perhekavereita, niin että lapset näkevät mallin.

Vaikea se sitten yhtäkkiä on aikuisena tai teininä epävarmana yhtäkkiä joutua opettelemaan miten oltaisiin IRL elävien ihmisten kanssa luontevasti.

Se introvertti saattaa oikeasti kärsiä salaa siitä ettei osaa luoda ystävyyssuhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei todellakaan syrjäydy omasta halustaan, se kannattaa aina muistaa.

Ja siihen syrjäytymiseen on AINA taustalla vakava/vakavat syyt.

Usein jo lapsuudesta tai sitten on kyseessä sairaus.

Mutta kukaan ei päätä, että syrjäytyy.

Syrjäytyneeseen suhtautuminen voisi lähteä auttamisesta/tukemisesta.

Onko mitään sellaista ohjelmaa/koulutusta/kuntoutusta tms tms millä pääsisi syrjäytymisestä eroon?

Minä päätin "syrjäytyä". Tajusin, etten halua olla osa yhteiskunnan koneistoa, johon minua ulkopuolelta (koulu, mthoito, nuorisotyö) toimesta haluttiin puskea, joten jättäydyin mahdollisimman paljon ulkopuolelle. Tietoisella valinnalla pettymyksen tuottaminen vanhemmalle oli vaikeaa, mutta niin täytyi tehdä. Minun tapauksessani kyse tuskin on sairaudesta tai mistään vakavasta syystä,

Ei se ole mikään mystinen oikeus, vaan koskeenkaikkia, myös sinua. Suomessa pidetään huoli ettei kukaan kuole nälkään ja kylmään, tätä tarkoittaa sana hyvinvointivaltio. Nyt tosin halutaan romuttaa se, ikävä kyllä. Näette n 15v päästä mitä tuli tehtyä, vaan silloinpas ei enää pystytä kääntämään kurssia, kun on niin paljon syrjäytetty kansalaisia

Kyllä minua oma lapsi surettaa vaikka rakas onkin. Makaa päivät kotona ja syö roskaruokaa, ei käy ulkona eikä tapaa yhtään ketään koskaan. Opiskelut jäivät kesken lukiossa eikä mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle ole ainakaan toistaiseksi. Kutsun hänet usein käymään ja onkin monesti viikonloppuja luonani, syö ja makaa sängyssä puhelimen kanssa kyllä kylässäkin.

XD