Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Joku kirjoitti hyvin, että se vaikuttaa myös paljon millaista elämää kotona eletään eli käydäänkö missään, käykö vieraita, onko harrastuksia tai ystäviä yms. Jos mietin omia vanhempia niin heillä ei ole enää aikuisena ollut mitään kunnon mielenkiintoa mihinkään. Eivät ole harrastaneet mitään tai oikeastaan käyneet missään. Hyvin suppeaa elämää. Ei sillä tavalla mitään mielenkiintoa asioihin mitä joillakin muilla. Moni ei välttämättä koskaan ymmärrä miten suppeaa se elämä onkaan. Missään ei käydä ja mikään ei kunnolla kiinnosta. Tähän vielä rahan vähyys yms haittaavana tekijänä.

Jos mietin myös nuoruuttani, kun olin kiusattu niin olisin tuen lisäksi kaivannut "nuorekkaat ja aktiiviset" vanhemmat. Sellaiset jotka olisivat oikeasti olleet vielä kiinnostuneita asiosta. Lapsuudessa heillä oli vielä vähän energiaa ja tahtoa viedä minua johonkin. Nuoruudessa kävin vaan ne "pakolliset" harrastukset. Ei ollut mitään muuta. Ei ystäviä tai tekemistä. Olin ilman ystäviä koko nuoruuteni. Meillä ei myöskään ollut läheisiä sukulaisia juurikaan. Muutamia oli, mutta välit hiipuivat. Tosin se ei ole vanhempienkaan syy vaan muitakin syitä. Silti moni ei välttämättä ymmärrä mitä se elämä on, kun missään ei käydä ja elämä menee vaan töissäkäydessä jos niitä on ja muuten ollaan vaan kotona. Mitään en seurata ja mikään ei erityisesti kiinnosta. Ei sillä tavalla mitä joku muu tekee ja osaa kertoa mikä kiinnostaa. Se on hirveän sellaista tyhjää elämää. Varsinkin jos nuori kaipaisi tekemistä ja vanhemmilta jotain energiaa edes johonkin. Nyt, kun olen aikuinen ollut jo melko pitkään niin huomasin kuinka alan itse luisua tuohon mikään ei kiinnosta tilaan, kun minulla ei ole ystäviä ja läheisiä. Samoin tuntuu ikävältä esim mennä eri paikkoihin yksin. Näin minullakin on nyt suuri riski päätyä tuohon vanhempien tyyliin. Elämää voi elää niin eri tavoin. Tämä vaikka olisi kuinka vähän rahaakin. Joku ihminen toimii tilanteessa toisin.

Nuorempanakin huomasin sen, etten voi puhua vanhempien kanssa oikein mitään. Eivät he tienneet asiosta tai ainakaan kiinnostuneet mistään. Heillä on duunareinakin ollut vaan työ ja opiskelu tärkeää. Niin kuin ihminen ei tarvisi muuta. Näin duunarivanhemmat voivat kääntää ne odotukset lapsilleen. Tämä, vaikka oma koulutus olisi vähäinen. Meillä kävi näin jo ollessani lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Ainoa lapseni on opiskellut kuvataiteen tohtoriksi apurahoilla. Olen ehkä kamala äiti, mutta pidän häntä syrjäytyneenä. Mitään oikeaa työtä hän ei ole koskaan tehnyt, nytkin toimeentulotuella. Hakenut vaan apurahoja apurahojen perään. Tuo väitöskirjatutkimus oli ainoa, johon hän noita hiluja sai. 

Itken usein itseni uneen ja mietin, mikä vaivasi kuuden ällän ylioppilasta, että valitsi tuollaisen nälkätaiteilijan polun.

Sinulla on selkesti vielä paljon mietittävää elämästä ylipäätään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisin peilin eteen ja häpeäisin itseäni. Miten te elätte itsenne kanssa, kun olette pilanneet ihmisen elämän? Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvatuksesta ja se vaikuttaa miten lasta hoidetaan. Nykyään jo tiedetään, että äidit jotka eivät hoida kunnolla lapsiaan, aiheuttavat lapsilleen ikuisia ongelmia.

 Nyt varmaan saan niskaani lauman huonoja äitejä jotka selittävät etteivät ole vastuussa, mutta kuka sitten on jos ei äiti?

En ole äiti ensinkään, mutta mietin tässä nyt vaan, että miten ajattelet että joku toinen henkilö voi olla vastuussa toisen ihmisen elämästä? Voi vaikuttaa paljonkin, muttei olla vastuussa. Ihan sitä kautta ajattelen, kun itselläni on äiti, ja vaikka hän on minut kasvattanut, niin en voisi pitää häntä vastuussa minun elämän kulusta varsinkaan täysi-ikäistymisen jälkeen

No jos lapsen aivot eivät kehity normaalisti kasvatuksen takia ja näin tapahtuu niin onko se sen lapsen vika sitten? Ymmärtääkseni jokainen vanhempi tekee sen lapsen ihan itsekkäistä syistä. Yksikään lapsi ei ole toivonut syntymäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä tekisin paljon enemmän kuin monet täällä. Joidenkin ajattelu tuntuu todella epäempaattiselta ja kylmältä, ajatellen että kyseessä on oma lapsi, jonka asiat eivät ole hyvin. Lapsi on aina lapsi. Kävisin kyselemässä kuulumisia ja selvittäisin, missä on ongelma. Auttaisi elämässä eteenpäin. Viettäisin aikaa yhdessä. Monet nuoret tarvitsevat apua omille siiville pääsemisessä. 

älkää jättäkö heitä yksin. 

Niinhän me olemmekin tehneet. Ensimmäiset 5-10 vuotta. Sitten oma jaksaminen ja ymmärrys loppuu, kun mitään muutosta ei näy. Ei ole edes halua tehdä mitään itse pienenkään muutoksen eteen. Kun tajuaa, että kaikki, mitä lapselle tapahtuu, on jonkun ulkopuolisen ansiota.

Olen monesti miettinyt, onko lehdissä kerrotut tarinat siitä, kunnaikuiset lapset vievät vanhusten rahat, juuri näitä empaattisia vanhempia, jotka yrittävät auttaa lapsiaan vuosikymmenten jälkeenkin,

Itse näen siten, että syrjäytyminen johtuu pitkälti siitä, että meillä on jo aika "valmis" yhteiskunta, eikä mitään oikeasti järkevää tekemistä ole jäljellä. Tämä johtuu siitä, että elintasomme on ollut jo pitkään korkealla ja olemme voineet jo pitkään toteuttaa itseämme vapaasti haluamallamme tavalla. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa uusia ihmisiä ei oikeastaan tarvita mihinkään ja väitänkin, että monet tietävät sen itsekin.

Monesti pohdin tätä itsekin, että esim. omalla työlläni ei ole mitään merkitystä kenellekään, vaikka monien mielestä teen varmasti tärkeää työtä. Mutta, oikeasti en tee, eikä tätä tehtävää tarvittaisi mihinkään.

Veikkaankin että syrjäytyminen tulee vain ja ainoastaan lisääntymään, ellei jotain radikaalia (esim. sota) tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Ai heistä ei tullutkaan yhteiskunnan orjia, niin heitä ei voi hyväksyä? Mitä jos vaan hyväksytte ihmiset sellaisena kuin he ovat?

Nyt oli puhe syrjäytyneestä ihmisestä. Ei mistään esikoisromaaniaan kirjoittavasta elämäntapatyöttömästä ja aktiivisesta kuntosaliharrastajasta. Sanaan syrjäytynyt liittyy pelkästään negatiivisia asioita. Syrjäytyneellä ei ole ystäviä, harrastuksia tai muutakaan mielekästä sisältöä elämässä. Syrjäytynyt ei ole osa yhteiskuntaa, siis sitä sosiaalista toimintaympäristöä jossa tavataan muista ihmisiä eri yhteyksissä. Maataan vaan kotona tylsistyneenä ja ehkä juodaan liikaa alkoholia. Siinä ei ole mitään hohdokasta yhteiskuntakritiikkiä vaan vain itselle vahingollista möllötystä

Vierailija kirjoitti:

Itse näen siten, että syrjäytyminen johtuu pitkälti siitä, että meillä on jo aika "valmis" yhteiskunta, eikä mitään oikeasti järkevää tekemistä ole jäljellä. Tämä johtuu siitä, että elintasomme on ollut jo pitkään korkealla ja olemme voineet jo pitkään toteuttaa itseämme vapaasti haluamallamme tavalla. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa uusia ihmisiä ei oikeastaan tarvita mihinkään ja väitänkin, että monet tietävät sen itsekin.

Monesti pohdin tätä itsekin, että esim. omalla työlläni ei ole mitään merkitystä kenellekään, vaikka monien mielestä teen varmasti tärkeää työtä. Mutta, oikeasti en tee, eikä tätä tehtävää tarvittaisi mihinkään.

Veikkaankin että syrjäytyminen tulee vain ja ainoastaan lisääntymään, ellei jotain radikaalia (esim. sota) tapahdu.

samaa mieltä. Moni ei näe mitään järkeä tehdä mitään. Ei ole syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä tekisin paljon enemmän kuin monet täällä. Joidenkin ajattelu tuntuu todella epäempaattiselta ja kylmältä, ajatellen että kyseessä on oma lapsi, jonka asiat eivät ole hyvin. Lapsi on aina lapsi. Kävisin kyselemässä kuulumisia ja selvittäisin, missä on ongelma. Auttaisi elämässä eteenpäin. Viettäisin aikaa yhdessä. Monet nuoret tarvitsevat apua omille siiville pääsemisessä. 

älkää jättäkö heitä yksin. 

Niinhän me olemmekin tehneet. Ensimmäiset 5-10 vuotta. Sitten oma jaksaminen ja ymmärrys loppuu, kun mitään muutosta ei näy. Ei ole edes halua tehdä mitään itse pienenkään muutoksen eteen. Kun tajuaa, että kaikki, mitä lapselle tapahtuu, on jonkun ulkopuolisen ansiota.

Olen monesti miettinyt, onko lehdissä kerrotut tarinat siitä, kunnaikuiset lapset vievät vanhusten rahat, juuri näitä empaattisia vanhempia, jotka yr

Tällä palstalla näyttää olevan oletus, että syrjäytynyt voidaan parantaa rakastamalla tarpeeksi. Mutta ei toista voi rakastaa terveeksi. 

Eikä tällä palstalla huomioida sitä, että monella voi olla takana ihan geeniperäinen persoonallisuushäiriö. Joidenkin tutkimuksen mukaan dark empathy-ihmisiä on 20 % väestöstä. He eivät ole aivan psykopaatteja, mutta eivät tunne empatiaa. Ei heillä ole empatiaa edes omia vanhempia kohtaan, vaikka tämä kuinka rakastaisi. 

Yksi tuttu puhuu välttelevästi lapsistaan jos ollenkaan. Jostakin häpeästä lapsien osalta täytyy olla kyse. Tällä en tarkoita että heidän asioistaan tarvitsisi niin puhua mutta jollei oikeastaan ollenkaan mainitse niin jotakinhan siinä on taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Annan aina rahaa, koska tunnen siitä huonoa omaatuntoa, että minulla ei ollut munaa ottaa eroa miehestäni, joka tuhosi lapseni mielenterveyden. Muuten en pidä yhteyttä, koska syyllisyys on liian raskas.

Suosittelen lopettamaan itsesäälissä kierimisen ja keskittymään hoitamaan omaa mielenterveyttä sekä parantamaan välit lapseesi. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi. Minun itseni piti ottaa etäisyyttä omaan äitiini, joka roikkuu menneessä ja yrittää vetää läheisetkin sinne. Hän lopetti elämisen jo nuorena ja haraa kaikessa muutoksessa vastaan epätoivon vimmalla. Mikä tahansa muutos pelottaa häntä suunnattomasti. Minuun tarttui lapsena ajatus, että kaikki pienetkin negatiiviset jutut ovat jotain ihan kauheaa ja itkun ja murheen, paniikin paikka. Tajusin vasta 40-vuotiaana, että elämäni ei olekaan vielä menetetty ja aika harva asia on niin kauhea, ettei siitä eteenpäin katsomalla selviäisi. Voin koko ajan paremmin ja olen taas lähentynyt äitinikin kanssa. Häntä ei saa pois sieltä menneestä (olen yrittänyt), mutta itse en sinne enää suostu vajoamaan, joten yhteytemme on aika pinnallinen. Rakastan silti häntä ja toivon, että herää itsekin huomaamaan, ettei kaikki ole kuolemanvakavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

 

Ei kiusaksi, mutta esim. oma lapsi jätti avun ja "hoidon" saamisen kesken. Hän on täysi-ikäisenä täysin vapaa päättämään omista asioistaan. Ei siinä vanhempien hätä paljoa paina, joten ei ihme, jos vanhempi turhautuu ja kyynistyy. 

 

Tuskin hän olis jättänyt avun ja hoidon vastaanottamista kesken, jos olis kokenut niistä olevan oikeasti hyötyä.

Oman kokemuksen mukaan syrjäytyneellä aikuisella on joku mystinen kristallipallo, josta jo ennen avun ja hoidon kokeilemista näkee, että ei ole hyötyä. Mutta aikuista ei voi pakottaa, jos ei ole just henki lähdössä, eikä aina silloinkaan.

Ei ole omista lapsista kyse, mutta kyllä ymmärrän, että vanhempaa ahdistaa, jos vastaus kaikkiin avuntarjouksiin on "ei". Toki varmaan parasta olisi, jos voisi palata menneisyyteen ja korjata jokaisen lapsuudessa tehdyn virheen, mutta se ei valitettavasti ole mahdollista.

Yhdessäkin tapauksessa se trauman aiheuttanut vanhempi ja tämän omat traumat aiheuttanut vanhempi (ja niin edelleen) ovat kuolleet, enkä tietty tiedä, olisiko joku muu voinut tämän traumojen ketjun jo ajat sitten katkaista. Mutta niiden kuolleiden syyttely ja paheksuminen ei näytä tilannetta korjaavan ja vähän kohtuuttomalta sekin tuntuu, että nyt elossa olevalle vanhemmalle kaadetaan vastuu ketjun katkaisemisesta. Että sun vika, kun lapsesi on masentunut ja syrjäytynyt eikä hänelle kelpaa lääkitys, terapia, toisen tyyppinen terapia tai mikään muukaan tarjottu apu. Sairaan itsensä pitää saada päättää, koska hänen ennakkokokemuksensa ratkaisee, mutta mitään vastuuta häneltä ei saa vaatia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisin peilin eteen ja häpeäisin itseäni. Miten te elätte itsenne kanssa, kun olette pilanneet ihmisen elämän? Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvatuksesta ja se vaikuttaa miten lasta hoidetaan. Nykyään jo tiedetään, että äidit jotka eivät hoida kunnolla lapsiaan, aiheuttavat lapsilleen ikuisia ongelmia.

 Nyt varmaan saan niskaani lauman huonoja äitejä jotka selittävät etteivät ole vastuussa, mutta kuka sitten on jos ei äiti?

Miksi aina äiti? Äiti on aina vastuussa kaikesta, kaikki on aina äidin vika. Miksi ei isän? Entä jos omalla lapsellasi alkaakin mennä huonosti 25-vuotiaana? 35-vuotiaana? Miten kauan olet vastuussa? Muista ettet voi hengähtää ikinä, vika on aina sinun!

Unohdit sitten kätevästi tuon "vanhemmat ovat vastuussa". Mutta naiset ovat omineet kasvatuksen ja ovat useimmissa perheissä itsevaltiaita. Ennen asiat olivat toisin, isä oli perheen pää eikä mt-ongelmia ollutkaan lapsilla ja nuorilla siinä määrin kuin nykyään. Te halusitte tuon(kin) vastuun, niin kantakaa se sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisin peilin eteen ja häpeäisin itseäni. Miten te elätte itsenne kanssa, kun olette pilanneet ihmisen elämän? Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lastensa kasvatuksesta ja se vaikuttaa miten lasta hoidetaan. Nykyään jo tiedetään, että äidit jotka eivät hoida kunnolla lapsiaan, aiheuttavat lapsilleen ikuisia ongelmia.

 Nyt varmaan saan niskaani lauman huonoja äitejä jotka selittävät etteivät ole vastuussa, mutta kuka sitten on jos ei äiti?

En ole äiti ensinkään, mutta mietin tässä nyt vaan, että miten ajattelet että joku toinen henkilö voi olla vastuussa toisen ihmisen elämästä? Voi vaikuttaa paljonkin, muttei olla vastuussa. Ihan sitä kautta ajattelen, kun itselläni on äiti, ja vaikka hän on minut kasvattanut, niin en voisi pitää häntä vastuussa minun elämän kulusta varsinkaan täysi-ikäistymisen jälke

 

Jos lähdetään sille linjalle, että lapsi voi aikuisuudessaan vain toimia sen mukaan millaiseksi vanhemmat ovat hänen aivonsa muokanneet, niin joku ne vanhemmatkin on kasvattanut. Eli ei heilläkään sitten ole mitään vastuuta omasta kasvatustyöstään tai muista elämänvalinnoistaan, he ovat suoriutuneet juuri niin hyvin kuin heidän saamansa kasvatus on mahdollistanut.

Jonkun pitää olla se, jonka kohdalla asiat muuttuvat, eikä yleensä voi muuttaa muita kuin itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Omaani häpeän. En kovasti puhu hänestä seurakunnan tapahtumissa tai harrastuksissa. Joku aina kysyy ja se on kiusallista vastata kuulumisiin. En mielelläni juttele hänestä ja häpeän häntä.

Olisin kaivannut lasta jonka kautta voi saada mainetta ja kunniaa. Olisi voinut kehua häntä muille ja saavutuksia.

Pojalta olisi minimivaatimuksena voinut olla aliupseerin natsat edes, mutta ei viitsinyt kahta viikkoa pidempää olla intissäkään. Täysi luovuttaja mulla poikana. Ei ole tullut keneenkään meidän suvussa. Meillä on lyöty päätä läpi pimeän kaivon ja kallion. On yritetty väkisillä kädet ruvella ja jäässä läpi tuntemattomien kivisten polkujen kärsimystä nähden.

Hän ei koskaan ole nähnyt vaivaa minkään vuoksi. Edes roskia ei jakanut viedä roskapönttöön huoneessaan. Ajattelin mieheni kanssa että armeija tekee sen mihin me emme pystyneet. Ei edes korkein ylivalta kyennyt kasvattamaan pojasta miestä.

Rakkaudella on ihmeellinen voima. Kyllä kun hän rakastuu niin alkaa energiatasot nousemaan ja hormoonit hyrräämään. Voi olla ettet pysy mukana kun meno alkaa ja pikku nassikoita vilisee mummon jaloissa...vai...ei kai...uskotko,että hän on hetero?

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika opiskelee ja istuu (=pelaa ja ehkä opiskeleekin) tai nukkuu huoneessaan 24/7 miinus ruoka-ajat.

Antaa nyt opiskella, mutta joskus pitää valmistua ja töitäkin löytyä. Säälittää moinen elämä, mutta ei toisen elämää pysty muuttamaan. Vai häätääkö pitäisi?

Etkö sinä todellakaan teetä edes kotitöitä pojallasi? Uskomattoman hölmöä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan aina rahaa, koska tunnen siitä huonoa omaatuntoa, että minulla ei ollut munaa ottaa eroa miehestäni, joka tuhosi lapseni mielenterveyden. Muuten en pidä yhteyttä, koska syyllisyys on liian raskas.

Suosittelen lopettamaan itsesäälissä kierimisen ja keskittymään hoitamaan omaa mielenterveyttä sekä parantamaan välit lapseesi. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi. Minun itseni piti ottaa etäisyyttä omaan äitiini, joka roikkuu menneessä ja yrittää vetää läheisetkin sinne. Hän lopetti elämisen jo nuorena ja haraa kaikessa muutoksessa vastaan epätoivon vimmalla. Mikä tahansa muutos pelottaa häntä suunnattomasti. Minuun tarttui lapsena ajatus, että kaikki pienetkin negatiiviset jutut ovat jotain ihan kauheaa ja itkun ja murheen, paniikin paikka. Tajusin vasta 40-vuotiaana, että elämäni ei olekaan vielä menetetty ja aika harva asia on niin kauhea, ettei siitä etee

Meillä on tämä tilanne mutta nuo roolit on toisinpäin. Lapsi on tiukasti menneessä kiinni ja ahdistuu jos pitäisi katsoa tulevaisuuteen eikä taaksepäin,, minä äitinä olen ihan toista maata, ja yritän tukea ja hienoisesti töniäkin eteenpäin.

50 metriä etumatkaa ja haulikolla perään jos läskipää ei opi !

Ps. kannattais itsekkin mennä peilineteen

TYHMYYS ON PERIYTYVÄÄ.

Tuskin kukaan suhtautuu kovin hyvin, koska juuri niiden rakkaudettomien vanhempien ja onnettoman kasvuympäristön vuoksi ihminen syrjäytyy. Ne syrjäytymisen edesauttajat eli vanhemmat tuskin osaavat olla oikeanlaisena tukipilarina aikuisen lapsensa elämässä, kun eivät osanneet sitä edes silloin kun lapsensa oli pieni. 

Vierailija kirjoitti:

 

 

 

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika opiskelee ja istuu (=pelaa ja ehkä opiskeleekin) tai nukkuu huoneessaan 24/7 miinus ruoka-ajat.

Antaa nyt opiskella, mutta joskus pitää valmistua ja töitäkin löytyä. Säälittää moinen elämä, mutta ei toisen elämää pysty muuttamaan. Vai häätääkö pitäisi?

 

Etkö sinä todellakaan teetä edes kotitöitä pojallasi? Uskomattoman hölmöä!

 

Tekee kyllä kotitöitä monenlaista, kun kerrotaan hänelle, että nyt olisi tätä ja tätä tekemistä.