Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Vierailija kirjoitti:

Kai se on jokin kierre.  Yritetään ja petytään, kun ei onnistukaan. Heitetään hanskat tiskiin. Oppii vain olemaan kotona. lopulta ei enää edes muista, että voisi tehdä muuta. Laitostumista siis.

Yksi merkittävä estävä ja jatkuvasti tekemisen sekä yrittämisen rinnalla kulkeva asia on häpeä. Kun elämä ei ole mennyt tavanomaisia latuja, voi se itsessään muodostua edelleen ahdistusta aiheuttavaksi asiaksi. Vaikka muut eivät tuomitsisikaan yhtä vahvasti kuin peloissa ajatteleeketju ei kyllä tätäkään tue), on se yksi identiteettiä määrittävä asia. Eli yrittäminen on sitäkin kautta jatkuvasti vaikeampaa, mitä enemmän näitä epäonnistumisia tulee. Siis vaikka olisi yrittänytkin, pitkään ja kovasti. Se yrittäminen ei tietenkään itsessään riitä, joskus pitäisi alkaa onnistua ja senkin olisi pysyttävä yllä tai kyseessä on vain pieni onnekas poikkeus ennenkuin "totuus" saa kiinni. Häpeä ja yritteliäisyys kilpailee keskenään siitä, kummasta on enemmän näyttöä, siitä että on kelvollinen vai siitä että ei ole. Ja vaikka sitten olisikin, se ääni sanoo vielä pitkään, ettei tämä vielä riitä, et ole oikeasti muuta kuin se epäonnistuja joka olit. Tämä kuormittaa jatkuvasti hieman enemmän, kuin terveen itseluottamuksen omaavan tekeminen.

Lisäksi on helpompaa vain löhöillä. Ei tarvi nähdä vaivaa. 

Olin luuseri jo ala asteella, yläasteella alkoi alamäki ja siitä lähtien sitä on vain jatkunut.

Poikien kannattaa alkaa käydä salilla ja juoda viinaa siinä 16 vuoden paikkeilla, muuten voi jäädä jälkeen kehityksestä ja suhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Ateistien ja tiedeuskovaisten mukaan - joita suurin osa suomalaisista on - ihmisellä ei ole vapaata tahtoa vaan kaikki tapahtuu deterministisesti. Joten mitään omaa vastuutakaan ei voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vähän aiheesta poikkeava mutta älkää jumalauta tehkö niitä lapsia jos ette osaa/jaksa osallistua siihen kiitos, tämä nimittäin osa syy syrjäytymiseeni.

Vanhempana sanon kyllä, että tämä on totta. Itse asuin töideni takia osittain ulkomailla, kun lapsi oli 14 - 18v. Se oli kohtalokasta aikaa lapselle; varmaan tunsi itsensä hyljätyksi.  Seuraukset näkyy pitkään, mutta toivottavasti vuodet parantaa, kun nyt olen kotona pääsääntöisesti pois lukien kuitenkin suht' paljon työreissuja.

Tuossa ei tee hallaa vain tunnepuolen yksinäisyys, vaan nuo ovat niitä aikoja kun oma identiteetti muotoutuu ja itsenäisen elämän sekä pärjäämisen _taitoja_ harjoitellaan. Monet saavat tähän tukea kotona jatkuvasti arjessa. Näytetään esimerkkiä, harjoitellaan sen turvin ja otetaan uusia taitoja haltuun paloittain, saadaan palautetta.

Mitään suuria kokonaisuuksiahan ei koskaan opita hetkessä ja kautta linjan näissä joku aina jotenkin ohjaa (koulutus, työ jne.). Sama koskee elämänhallinnan taitoja. Jos ei koskaan saa tukea, tai yhtäkkisesti jätetään ilman tukea, mistäpä näitä tehokkaasti oppii. Ehkä ajan kanssa, mutta se on sekä raskaampaa yksin että usein kantapään kautta tapahtuva prosessi. Luottamusta omaan pärjäämiseen voi olla vaikeampi rakentaa, koska valmiuksia ei ole suhteessa vaatimuksiin. Jotkut lahjakkaina ja neuvokkaina, myös tarpeeksi hyvät tunteidenhallintakeinot omaavina, selviävät itsenäisestikin nuoresta pitäen. Kaikki taas eivät niin hyvin ja luottamus omaan tekemiseen ei edes tosiasiallisesti näytä muulta kuin utopialta.

Ok, kiitätkö myös, sillä sanalla on voimaa!

Jos olisin Ap niin ajattelisin, että lapseni on aikuinen ihminen, joka on itse pääasiassa vastuussa elämästään ja pärjäämisestään. Toki voisin auttaa omien resurssejeni mukaan sen verran kun pystyisin. Neuvottelisin ja sopisin lapseni kanssa, mitä se apuni voisi olla. Kirjaisin tämän ylös ja palauttaisin tämän lapselleni aina mieleen, jos hän yrittäisi enemmän vedättää.  Sitten vain pitää muistaa pysyä jämptinä ja pysyä sovituissa asioissa. 

Sanoisin lapselleni, että rakastan häntä omana ainutkertaisena itsenään. Hän on arvokas ja korvaamaton. 

 

Vierailija kirjoitti:

Olin luuseri jo ala asteella, yläasteella alkoi alamäki ja siitä lähtien sitä on vain jatkunut.

Poikien kannattaa alkaa käydä salilla ja juoda viinaa siinä 16 vuoden paikkeilla, muuten voi jäädä jälkeen kehityksestä ja suhteista.

Millä tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Ateistien ja tiedeuskovaisten mukaan - joita suurin osa suomalaisista on - ihmisellä ei ole vapaata tahtoa vaan kaikki tapahtuu deterministisesti. Joten mitään o

Kun haastatellaan Afrikassa äitiä ja kysellään miksi hänellä on niin monta lasta, niin ei hän osaa siihen sanoa oikein mitään syytä, vaikka ehkäisyä on todennäköisesti käytetty paljon ja tilastojen valossa kondomien kulutus on kovinta näissä maissa jossa syntyvyyskin on kova. Kondomi ja muut ehkäisyt eivät ole satavarmoja.

Länsimaissa monet ihmiset eivät koskaan pariudu tai pääse aikuisen elämänsä aikana koskaan edes parittelutilanteeseen. Monssa parisuhteissa taas käytetään ehkäisiä ja tuplaehkäisyä, mutta siltikin syntyy lapsia toki vähemmän, koska yhdyntöjen määrä on länsimaissa vähäisempi. Tähän on monia syitä. Länsimaissa keskimääräinen yhdyntä parisuhteessa tapahtuu 2x kuukaudessa. Aktiivisimmat yhdynnät vähemmistössä on kerran viikossa ja yleensä viikonloppuisin.

Mitä tulee kuluttamiseen ja ylensyöntiin, niin moni lihava ei koskaan halunut tulla sairaanloisen ylipainoiseksi. Tämä oli ja on hänen oma tahtonsa, mutta lihoi silti vastoin tahtoaan. Osa ei liho ja se johtuu perimästä suurimmin osin.

Vaikka lihavien ihmisten massoja autetaan lääketieteellisesti ja monilla konsteilla, niin vaikutus on todella mitättömän pieni. Ihminen ei todennäköisesti tilastojen valossa omista omaa tahtoa oikeasti. Ihminen on kuin kultakala ja syö itsensä halki jos olosuhteet antaa mahdollisuuden. Eliönä ihminen on kuluttaja.

Yksi evolutiivinen piirre omasta tahdosta on kuitenkin hassu. Se on nimittäin pierun pidättämisen taito. Ihminen kykenee tässä tapauksessa omalla tahdollaan päättämään tiettyihin rajoihin asti pierun päästämisestä.

Voidaan todeta että ehkä, ehkä meillä on kehittynyt tiettyyn pisteeseen muitakin oman tahdon kykyjä, mutta lisääntyminen ja syömisen säätely ei kuulu niihin. Ei ainakaan tilastojen valossa. Suurin tekijä on perimä.

Jos sinulla ei ole lapsia, niin todennäköistä on että olet ehkä intovertti ihmisenä ja yhdyntöjen määrä perustuu enemmän masturbointiin kuin varsinaisiin heteroseksuaalisiin parittelutilanteisiin. Jos olet laiha, niin perimä on taustalla hyvin suurella todennäköisyydellä. Suomalaisista enemmistö on tällä hetkellä ylipainoisia tahtomattaan. Kyseessä ei ole asia josta pitäisi soimata itseä tai muita. Omaa tahtoa ei ole toistaiseksi todistettu kuin kaasunpidätyksen muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Kun haastatellaan Afrikassa äitiä ja kysellään miksi hänellä on niin monta lasta, niin ei hän osaa siihen sanoa oikein mitään syytä, vaikka ehkäisyä on todennäköisesti käytetty paljon ja tilastojen valossa kondomien kulutus on kovinta näissä maissa jossa syntyvyyskin on kova. Kondomi ja muut ehkäisyt eivät ole satavarmoja.

Länsimaissa monet ihmiset eivät koskaan pariudu tai pääse aikuisen elämänsä aikana koskaan edes parittelutilanteeseen. Monssa parisuhteissa taas käytetään ehkäisiä ja tuplaehkäisyä, mutta siltikin syntyy lapsia toki vähemmän, koska yhdyntöjen määrä on länsimaissa vähäisempi. Tähän on monia syitä. Länsimaissa keskimääräinen yhdyntä parisuhteessa tapahtuu 2x kuukaudessa. Aktiivisimmat yhdynnät vähemmistössä on kerran viikossa ja yleensä viikonloppuisin.

 

Mitä tulee kuluttamiseen ja ylensyöntiin, niin moni lihava ei koskaan halunut tulla sairaanloisen ylipainoiseksi. Tämä oli ja on hänen oma tahtonsa, mutta lihoi silti vastoin tahtoaan. Osa ei liho ja se johtuu perimästä suurimmin osin.

Vaikka lihavien ihmisten massoja autetaan lääketieteellisesti ja monilla konsteilla, niin vaikutus on todella mitättömän pieni. Ihminen ei todennäköisesti tilastojen valossa omista omaa tahtoa oikeasti. Ihminen on kuin kultakala ja syö itsensä halki jos olosuhteet antaa mahdollisuuden. Eliönä ihminen on kuluttaja.

 

Yksi evolutiivinen piirre omasta tahdosta on kuitenkin hassu. Se on nimittäin pierun pidättämisen taito. Ihminen kykenee tässä tapauksessa omalla tahdollaan päättämään tiettyihin rajoihin asti pierun päästämisestä.

Voidaan todeta että ehkä, ehkä meillä on kehittynyt tiettyyn pisteeseen muitakin oman tahdon kykyjä, mutta lisääntyminen ja syömisen säätely ei kuulu niihin. Ei ainakaan tilastojen valossa. Suurin tekijä on perimä.

Jos sinulla ei ole lapsia, niin todennäköistä on että olet ehkä intovertti ihmisenä ja yhdyntöjen määrä perustuu enemmän masturbointiin kuin varsinaisiin heteroseksuaalisiin parittelutilanteisiin. Jos olet laiha, niin perimä on taustalla hyvin suurella todennäköisyydellä. Suomalaisista enemmistö on tällä hetkellä ylipainoisia tahtomattaan. Kyseessä ei ole asia josta pitäisi soimata itseä tai muita. Omaa tahtoa ei ole toistaiseksi todistettu kuin kaasunpidätyksen muodossa.

 

Tämä on hyvn oikeistolainen näkemys ja tieteellisesti todettu tlastojen valossa. Vaikeahan tuohon on uskoa kristinuskon kasvatuksen saaneena, kun on pienestä pitäen toitotettu että yksilö voi valita hyvän ja pahan väliltä. Siinä tuntee itsensä tärkeäksi ja ylpeäksi, muita paremmaksi ihmisenä. Etenkin jos näkee lihavia ja holtittomasti lisääntyviä selvästi syntisiä ihmisiä, jotka eivät hallitse alapäätään muuten kuin pierun pidätyksen muodossa, jos siinäkään.

Kyllähän tämä panee ajattelemaan että meistä hyvin pieni osa menisi Taivaisten valtakuntiin ja enemmistö ei sinne pääsisi.

En ole koskaan ollut lihava tai tehnyt erityisesti töitä laihuuteni vuoksi. Kenties pyhähenki on suojellut minua ahneudelta ja mässäilyltä. Jostain syystä naiset ovat olleet niin ylpeitä etten ole kelvannut aviomieheksi heille. Eivät ole viihtyneet seurassani. Voisin vannoa että olisin tehnyt seurakunnalle paljon lapsia, jos ihmiset eivät olisi niin ylpeitä ja luulisi itsestään likoja nykyaikana. Minä en masturboi koskaan, koska sen synti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin luuseri jo ala asteella, yläasteella alkoi alamäki ja siitä lähtien sitä on vain jatkunut.

Poikien kannattaa alkaa käydä salilla ja juoda viinaa siinä 16 vuoden paikkeilla, muuten voi jäädä jälkeen kehityksestä ja suhteista.

 

Millä tavalla?

Päihdekokeilut nuorilla ihmisapinoilla on tärkeä riitti.

Rikotaan rajoja ja se voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja päihteet samalla poistaa estoja. Usein pojat on todella ujoja selvinpäin. Päihtyneenä ensimmäinen pussaus ja yhdytä tai poikajengin yhteinen masturbointi hetkikin jonkun matkoilla olevan vanhempien kotona tapahtuu. Tärkeitä juttuja nuorille ennen armeijaikää. Pahinta mitä vanhemmat tekee on ylisuojeleminen ja lapsi jää pois ensimmäisistä päihdekokeiluista ja samalla kaikesta muusta siististä.

Toki seurakunnalla on kaikenlaisia pyhäkoulujakin, mutta miten helppoa on oma teini sellaiseen sitten saada, jos koti on muutenkin ei uskonnollinen. Syrjäytyyhän siinäkin tavallaan kun ei niistä piireistä tule niitä menestyjiä.

Siis täällä on niin oksettavia kommentteja lapsen syyllistämisestä. Vanhemmat voisi itse katsoa peiliin ja todeta ensin omat virheensä. (MYÖS MYÖNTÄÄ NE) Sen jälkeen vasta miettiä mikä omassa lapsessa mennyt pieleen. Tuleeko hakatusta koirasta vielä kunnollista koiraa? Todennäköisesti ei. 

Vierailija kirjoitti:

Siis täällä on niin oksettavia kommentteja lapsen syyllistämisestä. Vanhemmat voisi itse katsoa peiliin ja todeta ensin omat virheensä. (MYÖS MYÖNTÄÄ NE) Sen jälkeen vasta miettiä mikä omassa lapsessa mennyt pieleen. Tuleeko hakatusta koirasta vielä kunnollista koiraa? Todennäköisesti ei. 

Mitä jos ei löydä itsestään mitään isompaa vikaa? Ei ole mt-ongelmia, ei ole alkoholismia, puhe on ollut kannustavaa, ei koskaan latistavaa, on vietetty aikaa yhdessä. 

 

Kukaan meistä ei tietenkään ole täydellinen, mutta miksi pahoinpidellyistä lapsista kasvaa aika usein kunnollisia kansalaisia?

Toinen vanhempi on suhtautunut vihalla, pettymyksellä ja häpeällä, nyt jo pitkälti alistunut tilanteeseen. Toista ei ole koskaan kiinnostaneet asiani.

Kuulostaa Ap siltä, että olet kyllä auttanut ja panostanut lapseesi runsaasti. Tuo on totta, että joillain ihmisillä ei vain ole sitä samaa "draivia" kuin toisilla. Olen itse psykiatrinen sairaanhoitaja ja tapaan paljon syrjäytyneitä nuoria aikuisia, ja usein myös heidän lähipiiriään (jos on sellaiset välit että voivat ja haluavat osallistua hoitoon).

Useimmiten syrjäytyneillä on ongelmia siellä perhesuhteissa, ongelmaiset/kylmät vanhemmat, traumoja, kiusaamista jne. mikä selittää sitä kehityskulkua. Mutta ei kaikilla. Olen tavannut myös syrjäytymisen tiellä olevia tai jo syrjäytyneitä nuoria aikuisia,  joiden tausta ja perhe oikeasti vaikuttavat hyviltä. Nuori itse kuvaa perhettään hyväksi, ja käynnillä vanhemmat antavat aidosti välittävän ja huolestuneen vaikutelman. Vanhemmat kuskaavat aikuista lastaan käynneille, ovat valmiita maksamaan terapiasta jne. Voi olla sisaruksia,  joilla ei mitään syrjäytymiseen viittaavaa ongelmatiikkaa, vain tämä yksi lapsi. En silloin syyttäisi vanhempia. Erikoista näissä tapauksissa on nimenomaan tuo kiinnostuksen ja yrityksen puute, joka kuitenkaan ei johdu masentuneisuudesta.

Oman tuntuman mukaan näissä yhdistyy seuraavia piirteitä (ei välttämättä samassa ihmisessä kaikkia, mutta jotain löytyy): introverttiys, nepsy-piirteitä (ei välttämättä diagnoosiksi asti, jolloin ei ole saanut apuakaan näiden aiheuttamiin haasteisiin), kilpailuhaluton/kunnianhimoton luonne tai kunnianhimo kohdistuu ainoastaan nettipelaamiseen, netti-/peliriippuvuus, impulsiivinen taipumus ( välitön hyvä mieli/tyydytys menee pitkän aikavälin tavoitteiden edelle), mukavuudenhaluinen luonne, herkkyys.

Ja sen myös haluan sanoa, että ärsyyntymisen, turhautumisen ja häpeänkin tunteet ovat vanhemmalla ymmärrettäviä ja sallittuja. Tottakai niiden ilmaisemista lapselle on tärkeää hallita, mutta itse tunne ei ole koskaan paha tai kiellettyä. Kyllä välillä työntekijänäkin tiettyjen perheiden kohdalla mietin, että miten ne vanhemmat jaksavat vuodesta toiseen vetää sitä kivirekeä, mitä se lapsen tsemppaaminen on. Kun lapsi ei niinkään voi huonosti, mutta ei vaan ottaannu mihinkään. Silloin se auttaminenkin on oikeasti vaikeampaa, kun ei ole masennusta tai sosiaalista pelkoa tai traumoja, joita voisi hoitaa ja siten auttaa nuorta eteenpäin. 

Minulle jäi mieleen erään parikymppisen miehen sanat. Hän oli juurikin tällainen hyvästä perheestä tuleva, psyykkisesti ihan hyvinvoiva, mutta monta vuotta vain kotona videopelejä pelannut nepsypiirteinen nuorimies. Siinä kun oltiin monen monta käyntikertaa tahkottu sitä hänen tilannettaan, sovittu tavoitteita jotka eivät koskaan toteutuneet jne., niin hän yhdellä kertaa sanoi naureskellen, että hän tarvitsisi sellaisen sähköpannan kaulaan, joka pakottaisi hänet menemään töihin. Koska ilman ulkoista pakkoa ja patistusta ei vaan saa aikaiseksi. Hän oli mielestäni ihan hyvin kartalla omasta tilanteestaan: ei ole tavallaan mitään ongelmia, mutta ei vaan ole riittävästi motivaatiota.

Eli myötätuntoa niille vanhemmille, joilla tilanne on tämänkaltainen lapsen kanssa. Aina syrjäytyneiden vanhemmat eivät ole monstereita.

Surulla. Meillä on vain yksi elämä ja lapsellani se menee ihan hukkaan. En enää tiedä mitä tekisin. 

Iup

Minua ottaa päähän ja pistää vihaks se , että yritän auttaa lasta joka jättää kaiken tekemättä, peruu tärkeitä menoja koko aika , eikä suostu hoitamaan itseään.

Masennuksesta ihan turha puhua, koska kaikki kiva kiinostaa mutta mikään "oikea" asia 

ei kiinnosta , eikä vastuu. Olen todella kyllästynyt,  koska mulla käy jo niin tunteisiin, kun kaikki on niin vaikeeta. Riita ja huuto siitä vaan tulee. 

Ja ei tarvi kuulema auttaa. No kyllä tarvii tai ei saa sitäkään vähää aikaseks , mitä sillä hemmetillisellä riitelyllä

Huolta ja pelkoa on tietysti siitä, että miten pärjää jos jää ihan omilleen, ettei ole enää ketään lähisukua kyselemässä kuulumisia. Toiset ilman parisuhdetta ja lapsia elävät osaavat hankkia ystäviä ja ystävystyä, niin että eivät elä ihan tyhjiössä. Tämä on lähinnä se kuvio, masennukseen taipuvaisella aikuisella lapsella, mikä minua eniten huolestuttaa.

Itse nuorena halusin syrjäytyä. Elin monta vuotta työttömänä, käytin päihteitä ja vain reissasin. Ei tämä yhteiskunnan elämä ole kaikille. Elin elämäni parasta aikaa.

Nyt 32veenä vasta aikuistunut. Parisuhteessa, teen luovan alan töitä, jota rakastan. Se "oma meininki" pitää löytää itse. Mikä ikinä se on. Ei voi tulla ulkopuolelta. Antakaa lastenne olla ja törmätä itseensä itse. Hyväksykää etteivät elä niinkuin te haluaisitte.

Itse kärsin kaikkein eniten vanhemmistani. Siitä miten he kärsivät "kuinka syrjäytynyt olin" - vaikka itse nautin elämästäni. Toki oli ongelmiakin, mutta kellä nyt ei olisi..