70-luvun lapsi, kannustettiinko ja kehuttiinko sinua?

Itse olen vm-73, en tunnista tästä paljoakaan. Mutta itse olinkin toivottu iltatähti, vanhempani 30-l syntyneitä. Kaksi veljeäni 60-l syntyneitä, vanhimman heistä tiedän saaneen piiskaa. Veli ei ole isäni kanssa enää puheväleissä, käy kotona ehkä kerran kolmessa vuodessa. :( Hän oli nuorena kovin villi ja raisu, piiskaamalla saatiin luonto pois. Hän on nykyään sulkeutunut, erakoitunutkin vähän.



Mutta jotain tuttua tässä ketjussa oli. Minua kyllä siis kannustettiin kun olen aina pärjännyt koulussa hyvin, kehuttiin sukulaisillekin, mutta samalla mollattiin veljiäni. Että kyllä tämä meidän likka osaa, paremmin kuin veljensä.



Ja vielä nytkin kun kummatkin veljeni ovat vanhojapoikia, niin vanhempani isoon ääneen sitä voivottelevat. Jopa niin että veljeni on kuuloetäisyydellä ja he voivottelevat asiaa minulle. Minusta se on äärimmäisen nöyryyttävää veljelleni. Minä olen kai nyt arvoasteikon kärjessä heidän mielestään, kun olen naimisissa ja lapsi ja töitä. Kummatkin veljeni kärsivät työttömyydestä kauan, vasta kun saivat töitä, vanhempani kehtasivat heistä puhua muillekin. Itseenikin tämä tarttui, en puhunut veljistäni kun häpesin sitä etteivät he löytäneet paikkansa yhteiskunnassa. Kamala minä :( En päässyt irti vanhempieni päähäni iskostamista ajatuksista. Vasta nyt ymmärrän.



Kaikkea en kyllä lapsuudestani muista. Itselläni on onnistumisista huolimatta huono itsetunto ja olen varautunut. Joten kyllä se vanhempieni asenne taisi minuunkin vaikuttaa.



Masentava ketju tämä vähän oli, vaikkakin vapauttava tavallaan.

jos jotain käy, niin heti ensimmäiseksi salaan sen. Teini-ikäisenä kaaduin mopolla shortseissa ja T-paidassa, tuloksena tosi pahat ruhjeet ja haavat. Hoidin vammat itse enkä kertonut tai näyttänyt niitä kenellekään, vaikka teki tosi kipeetä ja osa olisi varmasti vaatinut tikkejä, pahat arvet jäi.

Minulle tehtiin myöskin selväksi että:

- En osaa mitään

- Minusta ei koskaan tule mitään

Vaikutti melkosesti itsetuntoon...

Vierailija:

mutta vahinkoja ei vanhemmat sietäneet. Jos jotain vahingossa hävitti, kauhea huuto. Jos jotain meni vahingossa rikki, kauhea huuto. Jos unohti jotain, kauhea huuto. Jollakin tavalla tuollainen ilmapiiri oli pelottava. Ja se johti siihen, että vahingon sattuessa me lapset yritimme valehdella ja pitää asian salassa, jotta säästyisimme vanhempien sättimiseltä.

tulee jotenkin mieleen Sinikka Nopolan hämäläispakinat. Just noita " Miten sinäkin nyt älliä kirjoitit, varmaan sekoittivat paperit" ...



Mulla (vm. -72) ei ole pahaa sanottavaa lapsuudestani. Kehuja ja kannustusta annettiin aiheesta, penalttia (huutoa, joskus harvoin remmiä lähinnä symbolisesti) hölmöilystä. Itse en tuota fyysistä kuritusta harrasta lasteni kanssa, mutta ei tuo tuolla tavalla toteutettuna mitenkään traumaattista ollut.

Eli jos vaan olin tajuissani, alkoi hirveä huuto ja haukkuminen että kun tollalailla pitää teloa ja pöllöillä ja nyt kävi noin, jalka poikki. Sinä olet sitten loppuikäsi vammainen tolla jalalla, ehkä nyt sitten opit siitä. Niin prkl.



Jos kävi pieni vamma, kaatuminen, haava jne, salailin sitä viimeiseen asti. Kerran löin jalkani niin että hyvä kun polvesta taittui. Hyvä että kävelemään pääsin, jälkeen päin voisi uskoa, että polvi olisi tarvinnut lääkäriä. Oli kuitenkin pienempi paha olla kuten normaali ja uskotella että on paljon läksyjä ja pitää olla pöydän ääressä. Ilmeisesti fyysistä heikkoutta tai vammaisuutta ei saanut näyttää ulos päin. Se oli joko noloa tai säälin kerjäämistä. Eikös susilaumassakin aina syödä vaikka oman lauman jäsen, jos se loukkaantuu ja vuotaa verta?

Itse olen Hämeestä, ja meno on just kun Nopola kirjoittaa: ei tehrä tästä ny numeroo, ei kai ne ny sulle tommosta todistusta antanut, mitäs oot tollane, sua sitä aina hävetä saa.

Vierailija:

. Eikös susilaumassakin aina syödä vaikka oman lauman jäsen, jos se loukkaantuu ja vuotaa verta?

Ei minua koskaan lääkäriin viety, en pystynyt kävelemään suorassa useampaan viikkoon kovien kipujen takia. Selkä on vieläkin toisinaan kipeä.



Kerran käveltiin lääkäriin 2 kilometriä -23 asteen pakkasessa. Kuumetta minulla oli 39 astetta. Jostain syystä ei voitu mennä autolla...

Vierailija:

Vierailija:

. Eikös susilaumassakin aina syödä vaikka oman lauman jäsen, jos se loukkaantuu ja vuotaa verta?

mun lapsuudessani näkyy uskonnollisuus ja mitä naapuritkin ajattelevat -asenne. Meillä vaan on aina ennemminkin kehuskeltu lasten saavutuksilla, tosin omat vanhemmat vähän lievemmin kun yleisesti oli tapana. Ehkä just tuon uskonnon vaatiman nöyryyden ja kilvoittelun vuoksi. Muuten kuri oli ankara, isää varsinkaan ei uhmattu missään. Äiti oli pomo vaan kun isä ei ollut kotona, ja yleisesti uhkailtiin, että ootas vaan kun isäs tulee ja kuulee... Vähättely oli enemmän sellaista tulevaisuuteen suuntautuvaa, että jos ei ala koulu maistua, niin itte saat rahas tienata.

lähinnä moittimalla pikkuveljeä miksei voi olla niinkuin siskonsa... muuten olin kyllä laiska, itsekäs, en tajunnut mitään, kömpelö. Tyhmäkin ja hidas. Päätellen miten minua luonnehdittiin minun kuullen kaikille tutuille ja tuntemattomille.



Olen sitten siitä oppinut että ainoa arvoni on suorittamisessa, jos en saa hyviä arvosanoja/työpaikkoja niin en ole mitään. Hyvä perusta terveelle itsetunnolle.



Tietysti mummot sanovat etten saa kehua omaa lasta noin ettei ylpisty. Minä sanon vaan lapselle että oletpas taitava/reipas ja äiti rakastaa sinua ihan maailman paljon.

kuten edelläkin, minulta odotettiin hyvää käytöstä ts. ei melua eikä vaatimuksia..

rappioalkoholisti ja kuoli nuutama vuosi sitten viinaan. Kaikesta huolimatta, hän kehui minua kovasti monin tavoin ja oli silmin nähden ylpeä erityisesti menestyksestäni matematiikassa ja urheilussa. Näissä hän oli itsekin lahjakas. Vaikka lapsuuteni olikin varsin ankea, minulle jäi kuitenkin itsestäni positiivinen kuva. Pyrin itsekin antamaan aina tilaisuuden tullen positiivista palutetta ihmisille, viimeksi eilen Lidlin kassalle.

Hänenkään mielestä ei tietenkään voinut suoraan kehua, ettei ylpistyttäisi, ja joskus ensimmäinen kommentti oli kun sain kokeesta 10-, että mitenkäs sinä nyt tuollaisen virheen olet tehnyt.



Mutta kehuja saatiin kuitenkin enemmän kuin noita em lipsahduksia. Kehut oli kuitenkin aina piilotettu sarkasmiin ja silmäniskuihin, eikä niitä sanottu suoraan.

Tässä näkyy niin saman asian kääntöpuoli. Ja kaikki, mitä ne 70:kin luvun lapset ovat toivoneet, ovat ihan sellaista, jota jokainen vanhempi voi antaa, jos haluaa. Ja virheitään voi korjata myöhemminkin?

ja isä kuoli kun olin pieni. Äiti oli lempeä muttei erityisesti kehunutkaan, voimat meni elämästä ja toimeentulosta selviämiseen. mä pääsin aika helpolla ja olen kokenut syyllisyyttä kun vanhemmat sisarukset saivat aika kovan ja jopa pelottavan raa´an kasvatuksen muhun verrattuna :(



mun vanhemmat sisarukset sai sitten isän toimesta remmiä , moitetta jne. ja isä vihasi esikoissisartani. lelli kakkossisartani ja VIHASI JA HAKKASI veljeäni...että se siitä isän mallista :( joululahjoillakin oli isä kiusannu kolmikkoa kun olivat lapset olleet tietysti levottomia aattona lahjoja odotellessa, oli antanut ne tahallaan tosi myöhään aattoiltana ja kun äitini oli itkien vaatinut niitä lapsille annettavaksi.



Äiti monesti tostesi isän kuoleman jälkeen että saattoi olla meille lapsille siunauskin ettei isä ollut raa álla kädellä kasvattamassa. tosin sisaruksistani näkee nyt vielä neli-viisiskymppisinä että lapsuuden arvet ei hevillä arpeudu :( osa arvista ihan fyysisiäkin, kovaa työtä joutuivat maatilalla tekemään niin että on tullu kulumia selkään ja polviin.



mä ja sisarukseni ollaan kuitenkin annettu tavallaan isälle anteeksi. aika kultaa muistot ja ne pahatkin jos niiden kanssa tekee ajatustyötä.isä oli sodassa mukana ja ja hänen oma isänsä-meidän ukki-EI KOSKAANpitäny lapsiaan sylissä. ukkina oleessaan taas lellitteli meidät piloille.



toi sylissä pitäminen on jännä vielä vanhemman sukupolven juttu. mä oon kuullu monelta ikätoverilta ettei isät pitäny sylissä kun niitä isiäkään ei oltu sylitelty pienenä. mun isä taas teki päinvastoin eli piti paljon sylissä vaikkei itte saanut pienenä istua isänsä sylissä.



nykyään kun on omia lapsia tuntuis tosi pahalta ettei pitäisi sylissä, ovat semmosia sylilapsia, hellyyttä pitää käydä tankkaamassa kesken leikkien vähän väliä.

Yritettiin vähistäkin varoista järjestää meille kehittäviä harrastuksia ja mahdollisuuksia kokeilla ja tutkia kiinnostavia asioita, siitä olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni vielä tänäänkin.

Minun on vaikea uskoa, että kehumattomuus ja kannustamattomuus olisi jotenkin 70-luvulle tyypillistä, kyllä sellaisia moukkamaisia vanhempia on ollut olemassa kautta aikojen ja he ovat sitten vieneet perintöä eteenpäin sukupolvelta toiselle... Omat isovanhempani, jotka olivat vanhempia 1930-luvulla, olivat myös hyvin sivistyneitä, kannustavia ja rakastavia, vastoin vallinnutta kasvatusihannetta, joka lienee ollut aika kuria korostava.

Hirveä yllätys, mutta niistä ei tullut ylpeitä ja pahoja ihmisiä vaan terveen itsetunnon omaavia aikuisia jotka ovat elämässä saavuttaneet ne tavoitteet joihin ovat pyrkineetkin.

Missä vaiheessa se unohtui sotien jälkeiseltä sukupolvelta? Yksi syy on tietysti, että me 70- luvulla syntyneet ollaan nyt kolmekymppisiä, eli aikuisia ja ikää sen verran, että osataan jo hieman ajatellakin itsenäisesti.

Nykyäänkin vielä pitäisi jatkuvasti käydä kylässä ja uhrata kaikki vapaa-aika heihin. Syyllistetään ja mökötetään kun en näin tee. Rakastan toki heitä, mutta aika kireissä tunnelmissa ollaan yhdessä.

Kotona kyllä kehuttiin, kannustettiin ja sain tuntea olevani rakastettu, ihan oikeasti koin sen, että me lapset olimme vanhemmille selkeästi ykkössijalla.



Toisaalta lohdullista, että vaikka monet ikätovereistani näköjään ovat saaneet kokea kovia, meistä on tullut lapsia huomioivampi ja rakkautta selvästi osoittava sukupolvi huonosta mallista huolimatta!