70-luvun lapsi, kannustettiinko ja kehuttiinko sinua?

Naurattaa melkein joskus, kun kehun omia lapsiani ja kuullostan ihan omalta äidiltäni ;o) (" Onpa hauska, sinä se olet nii hyvä askartelija ja aina keksit kokeilla kaikkea uutta" - tällainen käy hyvin johonkin rimanalitukseen jossa uusi kokeilu ei ehkä ole niin onnistunut...)

Koskaan ei kehuttu,ei vaikka todistus oli täynnä kymppejä. Hellyyttä ei osoitettu. Tukkapöllyä tuli vähäisestäkin asiasta. Mitään ei saanut haluta,piti olla tyytyväinen että sai edes ruokaa,kun maailmassa niin monet näkee nälkää. Harrastaa ei saanut(johtui kai köyhyydestä). Vanhempien sana oli laki,eikä keskusteltu asioista. Kesätöihin piti mennä heti,kun oli tarpeeksi vanha. Ei saanut maata kotona laiskana. Lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään..

perheen nuorimpana ja tyttönä... Veli oli varsinainen vesipeto vaikka minä olin se joka harrasti uintia kilpailumielessä.. Varsinkin isä osasi vetää maton alta kasvuiässä ja sitä en hänelle ole anteeksi antanut näin aikuisenakaan. Ja huono on itsetunto jne...

Mulla myös sama juttu

Näkyy tällä hetkellä siten että kaipaan ja haluan suunnattomasti arvostusta, hyväksyntää ja palautetta tekemisistäni erityisesti työssä.

Jos olen saanut ison homman tehdyksi, jään odottamaan esimieheltäni palautetta tehdystä työstä, mutta sitä ei tulekaan ja se saa minut käyttäytymään omituisesti.

Kuinka paljon voi vaatia yleensäkin tekemisten tarkastelua töissä ? Onko sama ongelma myös esimiehellä, eli jos ei ole kehuttu ja kannustettu niin ei osaakaan sitä taitoa esimiehenäkään ?

Jos lukee minkä tahansa työhön liittyvän opaskirjan, niin kaikissa niissä kerrotaan suurimpana ongelmana olevan työstä saatavan arvostuksen puuttuminen ja se ettei saa esimieheltään palautetta.

Tässäkö on tulos 60-70 lukujen vaiheessa kasvatettujen nyt noin neli-kymppisten esimiesten kehumatta jättämisestä ?Vierailija:

Varottiin kehumasta, ettei ylpisty, varsinkin julkisesti.

juuri siksi, " ettei ylpistyisi" . Mutta kyllä sen aisti, että vanhemmat olivat ylpeitä koulumenestyksestä ja sellaisesta.



Mutta ulkonäöstä varottiin sanomasta koskaan mitään positiivista ja pidinkin itseäni ihan naurettavana esityksenä (kunnes 18-vuotiaana huomasin yllättäen olevani varsinainen disco queen - se nosti mielettömästi itsetuntoa ja minusta tuli myöhäisheränneisesti suosittu tyttöjenkin keskuudessa)

Rajat olivat paljon selvemmät ja tiukemmat. Arjessa selkeä rytmi eikä elämä ollut pelkkää paahtamista. Siinä missä ongelmista vaiettiin herkemmin, lapsen ympärillä oli usein muitakin turvallisia aikuisia. Nykyään vanhemmuus ja kasvattaminen on hyvin yksinäistä.



Sellaisissa asioissa rakkaus lapsiin ei enää nykyään näy, vaikka moni muu asia on muuttunut positiivisemmaksi.

Tai kuka tahansa muu äiti, jonka lasten pikkulapsiajasta on jo sen verran aikaa, että kasvatusajatukset ovat selvästi muuttuneet. Olisi kiinnostaa kuulla vaikka miten 40-luvulla syntyneet kasvattivat 60-luvulla.

Kuulostaa minunkin korvaan erittäin tutuilta useimpien kertomukset. Meillä täydellinenkin oli vaan ihan hyvä. Tuo " olisit niinkuin sen ja sen lapset" kuulostaa niin tutulta! Toiset isovanhemmistanikin jaksoivat kehua serkkujani. Aina sai hävetä omaa huonommuuttaan.

Nyt aikuisena olen alkanut ymmärtää vanhempiani, mutta välillä asia alkaa vaivata. Haluan omille lapsilleni tarjota turvallisen ja onnellisen lapsuuden ja terveen itsetunnon. Välillä pelkään, että ehkä alankin huomaamattani kasvattaa lapsiani niinkuin vanhempani. Vielä minulla ei ole lapsia.



Edelleen olen huonolla itsetunnolla varustettu alisuoriutuja. Häpeän pieniäkin mokiani paljon. Eniten häiritsee se, että en uskalla edes yrittää tai ottaa haasteita vastaan.

vähättelyä, syyllistämistä, vertailua muihin (parempiin), sekä kestämättömien suorituspaineiden luomista joka on johtanut lapsenomaiseen hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen vielä aikuisiällä.

Kympit koulusta olivat jotenkin aina odotettavaa kauraa...Sitten kun koulu alkoi mennä ns. perseelleen, havahtuivat.

päinvastoin. Olen aina saanut kuulla olevani huonompi, osaamaton, en minkään arvoinen (esim. teini-iässä ihmettelivät ääneen kuinka poikaystäväni saattoi seurustella kanssani, en ollut häntä vanhempieni mukaan ansainnut), syyllinen vanhempieni elämän onnettomuuteen, mahdolliseen tulevaan eroon (jota ei valitettavasti koskaan tullut), olin ruma, lihava (päälle 40 kiloisena), kateellinen, katkera, tyhmä jne....Voi että, miten sitä onkaan voinut olla kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki tekemiseni ja sanomiseni onnistuttiin aina vähättelyllä tekemään arvottomiksi: " no, sä nyt oon vähän tollainen" tai " no oishan se pitänyt arvata että et sä sitäkään saa tehtyä" .....Etc. Olen katkaissut välini vanhempiini jo useita vuosia sitten, ja olen siitä surullinen, mutta samalla erittäin onnellinen. Olisin vielä enemmän ihmisraunio jos joutuisin kuuntelemaan noita juttuja yhä vaan.

Normaalisti, mikä tuntuu eroavan joidenkin kotikasvatuksesta näiden viestien perusteella. Perheeni oli taistolainen ts. siis oli tavallaan tiukat rajat sille, että miten lapsen tuli käyttäytyä, mistä olla kiinnostunut ja missä hyvä ollakseen hyväksytty kodin ulkopuolella. Mutta kodissa oli lämmin tunnelma, paljon vieraita ja tuttavia ympärillä, salliva ilmapiiri ja lohduttava äiti.

Muistan ikuisesti isäni sanat " susta ei koskaan tuu mitään" vaikka olin lähisukuni (ehkä koko sukuni?) ensimmäinen ylioppilas.. Negatiiviset tunteet on aina näytetty (esim haukkumalla, uhkailemalla tms) mutta en muista että kumpikaan vanhemmistani olisi esim KOSKAAN halannut minua tai isoveljeäni. Ikinä en ole kuullut että vanhempani rakastaisivat minua, sellaista ei nyt vaan meidän perheessä sanota! Tosiaan tuttua tuo että muillekin aina vähäteltiin. Jos ei aina ajoissa tajunnut pitää suutaan kiinni, niin varmasti lyötiin. Muistan mummoni sanovan äidilleni, kun taas kerran tuli julkista kurinpalautusta, ettei päähän saa lyödä (?!) eli suunnilleen kaikki muu on ok? Ja muistan erittäin hyvin vieläkin sen nolouden tunteen kun vieraiden edessä lyötiin..

Tosiaan mistään kuukautisista tai seksistä ei puhuttu, sitten kun kuukautiset alkoi niin nolona hain äidin siteitä ja silloin tajusi missä mennään. Seksi oli ihan tabu ja täysin kiellettyä ja likaista. Kaikki saatiin selville koulussa ja kaverin kanssa vanhempien seksilehtiä selailemalla ;O)

Tuntui ettei koskaan ollut riittävän hyvä, ei koskaan osannut miellyttää oikealla tavalla. Tämä joskus pulpahtaa esiin nyt aikuisiälläkin, yhtäkkiä huomaa olevansa sen saman tunteen keskellä missä täytyy äitiä miellyttää ja varoa suututtamasta. Eli siis ihan tavallisissa oman elämän päätöksissä tulee joskus tuo että jos oma äiti esim vain murahtaa vastauksen johonkin mitä olet juuri innolla hänelle kertonut (esim suunnittelet uutta työtä, muuttoa, matkaa tms) niin tulee heti se lapsuuden tunne että apua nyt ei äiti tykkää hyvää...Taidan olla terapian tarpeessa :O)

erittäin mielenkiintoinen aihe!

Vierailija:

Tuntui ettei koskaan ollut riittävän hyvä, ei koskaan osannut miellyttää oikealla tavalla. Tämä joskus pulpahtaa esiin nyt aikuisiälläkin, yhtäkkiä huomaa olevansa sen saman tunteen keskellä missä täytyy äitiä miellyttää ja varoa suututtamasta. Eli siis ihan tavallisissa oman elämän päätöksissä tulee joskus tuo että jos oma äiti esim vain murahtaa vastauksen johonkin mitä olet juuri innolla hänelle kertonut (esim suunnittelet uutta työtä, muuttoa, matkaa tms) niin tulee heti se lapsuuden tunne että apua nyt ei äiti tykkää hyvää...Taidan olla terapian tarpeessa :O)

Minulla on ihan sama. Olen käynytkin terapiassa ja terapeutti oli sitä mieltä, että äitisuhteeni ei ole normaali ja että minun täytyisi jo tässä iässä yrittää eroon tästä " hyväksyykö äiti tämän" -ajatusmallista.

Ymmärsin vasta aikuisena, että olen oikeasti hyvä eräissä asioissa, joista olin innostunut jo lapsena. Silloin aina sanottiin, että ei tuosta mitään kuitenkaan tule. Annettiin ymmärtää, että ne ovat jotkut muut ihmiset, jotka ovat hyviä jossakin.

Lukekaa muuten A-L Härkösen Avoimien ovien päivä. Siinä oli minulle paljon tuttua.

Sain osakseni vähättelevää naurua ja suoranaista suuttumusta. Ei mitään toivoa, että pystyisimme vieläkään keskustelemaan tasavertaisesti. Virheitä ei myönnetä. Äitini aloitti taas siitä, miten paljon vaikeampaa heidän sukupolvellaan oli, kun ei ollut kodinkoneita eikä rahaa... Kun taas me, pullamössösukupolvi, olemme saaneet kaikkea, mitä ikinä tarvitsimme. Hän ei vain ymmärrä! Lannistaminen on jatkunut läpi koko aikuiselämän. Alkoholiongelmia ei myönnetä vieläkään, kaikki ongelmat vaietaan kuoliaiksi. Piruja maalataan seinille. Ei tästä mitään tule, et sinä sitä työtä saa, kesken tuo raskaus menee kumminkin...



AP

Minä en siis ole ainoa. Paljon olen jälkikäteen ihmetellyt esim. tuota vahingoista raivoamista. Jos satutin itseni ihan vahingossa, ei lohdutettu vaan sätittiin. Varsinkin isä teki näin, äiti oli lempeämpi. Se oli vielä pahempaa kuin kipu. Ja tuokin näkyy olleen sukupolvemme vanhemmille melko tyypillistä.

vanhemmat saa arpapelissä. Mua ei kannustettu vaikka olen ainoa lapsi. Koen itseni lähinnä orvoksi nytkin 3-kymppisenä. Sijaisperheessä olisi edes ollut ne sijaisvanhemmat. Isäni ei osaa kommunikoida mitenkään. Äitini seura tuntuu lamaannuttavalta. Ovat eronneet.

ja samanhenkistä oli meilläkin. Kärsin pitkään vanhoista traumoista ja surkeasta äitisuhteesta. Kunnes otin ja nostin kissan pöydälle. Riitahan siitä tuli ja äiti yritti martyyrimaisesti puolustautua. En lähtenyt siihen mukaan, vaan intin, että kyse on minun kokemuksestani. Hommaa setvittiin 2 vuotta, välillä oli seesteisempää, välillä otettiin taas yhteen. Uhkasin katkaista välit kokonaan jos hän ei suostu kuuntelemaan minua ja ymmärtämään mitä olen joutunut kokemaan. Istuttiin alas ja puhuttiin viimein. Äiti sitten myönsi, ettei ole aina osannut olla sellainen äiti jonka olisin tarvinnut (ja millaisia tämän päivän vanhemmat onneksi alkavat olla). Nyt voin sanoa että meillä on hyvät välit. Mutta se vaati sen, että tilanteen piti olla minun kannaltani niin paha, että olin valmis unohtamaan että minulla äitiä onkaan. Pistää kova kovaa vastaan. Silloin äitikin ymmärsi että olin tosissani, enkä vaan " urputtanut" jota kuulemma olin harrastanut aina..

Vierailija:

Ja teillä on vielä omia lapsia!?? Lapsiparat!! Sääliksi käy, tuommoisilla äidillä. Jos on nimittäin noinkin katkeria ei voi olla terve päästään. Ei voi!!

En minäkään missään pumpulissa ole kasvanut, mutta ihan jokaisen selkäseunan olen ihan omin avuin ansainnut. Edelleen mulla on todella hyvät välit vanhempiini ja olen isin pikkutyttö, vaikka en osaakaan vaihtaa autonrengasta.

Lopettakaa katkeruus!!! Te teette oman onnenne!!