Lue keskustelun säännöt.
70-luvun lapsi, kannustettiinko ja kehuttiinko sinua?
Kommentit (123)
Ehkä kliseistä, mutta " tyttärestä polvi paranee" , tai jotain. Asioista puhuminen ja avoimesti ajatteleminen ei ole ikinä yliarvostettua.
Oletteko muuten nähneet " Elämänmeno" -sarjan? Tuli juuri YleTeemalta, siinä kuvataan juuri näitä tämän ketjun ilmiöitä.
Kiitos tosi mielenkiintoisesta ja asiallisesta ketjusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella paljon tutun kuuloista tekstiä. Toisaalta tämä ketju on tosi lohduttava. Ei ne mun vanhemmat sitten olleetkaan ainoat kahelit kasvattajat.
Itse olen tajunnut, että ainoa keino päästä näiden asioiden yli, on antaa anteeksi ja yrittää ymmärtää, että he ovat olleet aikansa lapsia.
Unohtaminen onkin sitten vaikeampaa. Mutta muistetaan myös, että me itse ollaan avainasemassa, että tämä kierre ei taas meidän kautta jatku seuraavalle sukupolvelle! Eli kannustusta ja ihailua omille lapsille! Meillähän on oikeesti maailman parhaat lapset, eiks joo!
Oikeasti aikuinen ihminen selittää tollasta...
Vierailija:
Unohtaminen onkin sitten vaikeampaa. Mutta muistetaan myös, että me itse ollaan avainasemassa, että tämä kierre ei taas meidän kautta jatku seuraavalle sukupolvelle! Eli kannustusta ja ihailua omille lapsille! Meillähän on oikeesti maailman parhaat lapset, eiks joo!
la. Tsemppaavat toisiaankin uskomaan järjestelmään, edelleen, hokemalla kaikkia matroja, että kyllä teidän nykynuorten on niin helppoa, toista oli meillä...
en jaksanut lukea ihan koko ketjua, mutta samansuuntaista täällä:
aina oli mitä suurin yllätys jos onnistuin jossain (sain kympin kokeista, stipendin, voitin jonkun pinkokilpailun jne.) - " miten ihmeessä SINÄ sen sait?" Ja aina aidosti hämmästyneinä.
Voi jeesus.
Ja sama jatkui, kun pääsin oppilaitokseen jonne on kohtalaisen hankala päästa, ja kun valmistuin ja kun sain väitöskirjastani parhaan mahdollisen arvosanan. " Miten SINÄ nyt sen sait?"
Aion todellakin välttää tämän mokan omien lasteni kasvatuksessa. Liekö ollut ajan henki vai mikä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kovaa että en meinannut saada henkeä. Ja tämä siis täysin hyväksyttävää. Kun koulussa " vanhempien vartissa" opettaja oli kehunut käytöstäni, sanoi äiti että siksi varmaan olenkin kotona niin kauhea kun koulussa pitää väkisin pingottaa.
Monet kirjoitukset kanssa kuin mun elämästä. Mun vanhemmat vaan on tainneet kasvaa isovanhemmuutensa myötä; arvostavat kovasti mun lastenkasvatusta ja ovat monesti sanoneet että tuotakaan he eivät osanneet ja alkaneet miettiä ettei se pelottelu- kuri-kasvatus ehkä sittenkään ollut hyvä juttu.
Mitään kritiikkiä he eivät kuitenkaan multa kestä, ja samoin soi levy siitä että kaikissa perheissähän on kaikkee ja kuinka aina on rakastettu. Ja minä sisimmässäni tiedän tasan tarkkaan ne hylkäämisen, tunnekylmyyden, hulluudenpelon jne tunteet, joista olen rakentunut. ja omat lapseni onnistunut hoitamaan hyvin kiitos 15 vuoden itsehoidon, erilaisten terapioiden jne.
Ajattelen myös että omat vanhemmat ovat kasvaneet perheissä jossa on ollut monia vaikeuksia ja sotadasta saadut tunnevammat-parhaansa ovat yrittäneet.
Mutta turpaan on tullut, kaikenlaisia huoritteluja ja nöyryytyksiä on saanut kokea. ja jatkuvaapainostusta ja syyllistystä- yhteen aikaan en saanut käydä rakkaassa harrastuksessa kun kerran viikossa ettei koulunkäynti mene pieleen. Jos illalla istahdin tv;n ääreen heti alettiin huomauttaa läksyistä jne. Tekemisen ilo tais kuolla kokonaan ja aikuisena sitä onkin saanut hakea...
Voi meitä... onneksi meidän lapset kasvaa toisenlaiseen maailmaan. Kiitos meidän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olinhan " enkeli ja aina niin kiltti ja iloinen"
Olen opetellut negatiivisten tunteiden näyttämisen kantapään kautta vasta n.25-vuotiaana.
Jos toi hyvän kokeesta joka ei ollut matikkaa ihmeteltiin milloin siitä matikasta tulee hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kehui niin, että tipuin 19-vuotiaana korkealta ja kovaa. En ollutkaan maailman suurin ja kaunein.
Sitä kun luuli elävänsä siinä helvetissä ihan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin nyt ketjun läpi ja huomaan, että olen siis saanut ihan toisenlaisen kasvatuksen kuin moni muu. Haluan vain kertoa, että minulla ei ole koskaan ollut psyykeongelmia. Eli ehkä tuo korkalta tippuminen oli loppuen lopuksi hyvin pieni hinta.
Luulin, että minulla on parhaat vanhemmat ja että lasta kuuluukin kohdella näin. -tähän ketjuun muutaman kokemuksen kirjoittanut-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ovat syntyneet 30-luvun alussa ja meillä on ollut aivan ihana mutta tavallinen perhe-elämä. Ei olla ketään korkeasti koulutettuja, mutta koulutusta on arvostettu. Harrastuksiin on suhtauduttu myönteisesti. Yhdessä perheen kanssa on tehty paljonkin vapaa-aikoina. Ollaan matkustetlu, käyty museoissa, teattereissa jne. Äiti on lukenut mulle paljon, ääneen aika isoksikin, laulanut, pitänyt sylissä. Muistan kuinka viikonloppuaamuisin kömmin isän ja äidin viereen ja kun annoin isälle pusun, niin hän juuri ja juuri jaksoi aina hymyillä takaisin ja jatkoi unia. Isän kanssa käytiin uimassa, halleissa ja meressä, tehtiin hiihtoretkiä jne.
Vaikka ei meidän vanhemmilla ollut aina mitenkään onnellinen liitto ja alkoholiakin kului jossain vaiheessa, niin koskaan ei me lapset olla siitä kärsitty, mitä nyt oli ikävä kuunella kahden aikuisen ihmisen riitelyä/väittelyä.
Ihan olen mielestäni saanut kehuja jos olen niitä ansainnut. Virheistä ei ainakaan selkään ole koskaan tullut, kerran pari on tullut tukkapöllyä äidiltä, mutta olin aika raisu lapsi ja sain kyllä ongelmiakin aikaseksi
Varmaan olen saanut hyvän itsetunnon vanhemmiltani, vaikka en kovin edutuskelpoinen ulkonäöltäni tai esiintymiseltäni, niin koskaan ei ole haitannut toisten mielipiteet ja olen ollut aina itsenäinen, niin henkisesti kun materiaalisestikin.
Meillä ei ikinä kehuttu, koulutodistuksistakin piti sukulaisille aina sanoa että tuli keskinkertainen. Tyylinä oli että pitää olla mahdollisimman vaatimaton, eikä saa luulla olevansa mitään. Tässä sitä nyt sitten aikuisena elellään maan matosena...
-hampaiden pesusta... Itse innostuin harjaamaan hampaitani aina ruokailun jälkeen kun kaverini sanoivat minun haisevan. Äitini ärähti hampaiden harjauksesta " aina se on niitä pesemässä!"
- seksuaalilsuus... ei puhuttu. Kyllä se luonto tikanpojan puuhun vetää, sanottiin. Äitini oli yh ja Reginoita oli kätevästi 10 v tytön ulottuvilla. Sainpa realistisen kuvan parisuhteesta... Samoin kaverinsa kanssa puhuivat estotta miesystävistään ja tekemisistään.
-kuukautiset... kaverin äiti opetti minulle puhtaudesta kk aikana.
-rinnat... äidistä niitä oli (ilmeisesti) mukavaa nipistellä, kun olivat juuri alkaneet kasvaa (ja kaikkihan muistaa kuinka julmetun kipeät rinnat silloin ovat)
-ensimmäiset rintaliivit olivat äitini vanhat, eikä kukaan tietenkään sanonut minulle että rintaliivit kuuluu vaihtaa kuten muutkin alusvaatteet. Käytin samoja rintsikoita 2 vkkoa yhteenmenoon... :X
Siis oliks kaikkien vanhemmat oikeesti 70-luvulla noin sadistisia psykopaatteja??? Onneks maailma on muuttunut. Mutta ikävä kyllä jotkut eivät ole osanneet käsitellä noita asioita vaan siirtävät sen paskan jollain tasolla omiin lapsiinsa. Mutta onneksi ei läheskään kaikki.
Niin tuttua, niin tuttua....
- et sä sitä opi
- ei susta siihen ole
- voithan sä kokeilla, mut et sä sitä opi kun sulla ei ole taitoa
- siskos oppiis jos vain haluaisi, et sinä
- sain musiikista ysin; no sille opettajalle nyt nauraa kaikki
- asiat olisi pitänyt osata täydellisesti, olin siis huono
- hyvä oli vasta kun olisi ollut vasta kun " mustaa valkoisella" tai olisi osannut jotain yleisesti hyvänä pidettyä taitoa (puhelahjaa ei laskettu ;)
- mitäs oot tollanen
- mitäs sanoit silleen
- ei se hankala ole, kuvittelet vaan, mitäs oot tollanen (kun yritin saada sympatiaa hankalan työnantajan palveluksessa ollessani)
- hiljaa olis pitäny olla ja poissa tieltä
Nyt vasta kolmekymppisenä olen oppinut että
- minäkin olen tärkeä ja rakastettava
- minäkin osaan ja pystyn
- jossakin olen jopa hyvä
- luovuuskin löytyi nyt vasta (en osaa piirtää, tehdä käsitöitä tms. yleisesti luovuutena pidettävää)
Tiedän että vanhempani tekivät parhaansa niillä eväillä jotka omilta vanhemmiltaan saivat. Onneksi meidän sukupolvi voi tuon kierteen katkaista. Vaikea tukea, kannustaa ja arvostaa, jos ei sitä koskaan ole itse kokenut.
Minunkin äitini kiusasi herkkää esimurkkuikäistä, kun rinnat olivat alkaneet kasvaa, mikä oli todella nöyryyttävää. Tökki ja nipisteli. Ja kuukautisista puhuttiin jotein liiankin ronskisti, ei annettu mitään yksityisyyttä. Vessaa ei olisi saanut lukita, vaikka hyvin tiesi, että olen alkanut käyttää siteitä.
Kauniiksi ei sanottu ikinä, lihavaksi siaksi haukuttiin kyllä, mistä seurauksena vuosien syömishäiriöt.
Arvet eivät parane täysin koskaan, mutta anteeksi voi yrittää antaa...
Lasta sai läimiä, tukistaa ja hakata vapaasti sen kummemmin sitä kenenkään kummastelematta. Enemmän sitä ihmeteltiin jos lasta ilman vitsaa kasvatettiin. Itse juoksin selkäsaunaa pakoon naapuriin, mutta yhdellä kavereistani oli koko selkä verillä kun hänen isänsä oli ruoskinut häntä vyön kanssa aina rangaistukseksi. Siis todella syviä koko selän mittaisia viiltoja selkä täynnä. Eikä niitä mitään lääkäriin menty näyttämään. Saivat parantua itsekseen.