70-luvun lapsi, kannustettiinko ja kehuttiinko sinua?

Lakkiaisia kun järjestettiin ni mitään ei olis saanu tehdä ennen ku tulokset oli tullu, et jos sä nyt edes saat sitä lakkia... Suvun ensimmäinen ja edelleen ainoa yo!!! Murkkuikäisenä kun sain " raivareita" ja olisin toivonut et joku olis vähän kyselly, et mikä sulla on ja keskustellut asiallisesti ja kannustanut ni sanottiin, ettei sun kanssa voi kukaan elää... jne....



Että sellasta. nyt on kauhea tarve päteä ja aina odottaa et joku vähän kehuis ja kannustais.



Mä en kyllä (enää) ole katkera. Mä ymmärrän kyllä nyt omien lasten myötä omia vanhempia. Parhaansahan kaikki vanhemmat yrittää niistä lähtökohdista käsin jotka ovat itse saaneet. Isän isä oli kauhea alkoholisti, joka uhkas tappaa koko perheen ja käytti hyväksi yhtä mun tädeistä. Onneksi isänisä kuoli vankilassa kun isä oli 15v., joten en joutunut tutustumaan... Aiti on maalaisperheestä, jossa työ on kaikki kaikessa. Itse pappa raivas peltonsa ja oli katkera kun ei sodasta tultuaan saanut sitä rintamamiestaloa, joka piti saada. Äiti sai kans aina kuulla ettei " maalaiskakarat mitään koulutusta tarvii ne on ne herrat jotka kouluja käy" . Jne. Sellasilla eväillä ne on sitten meitä kasvattanut.



Nyt vanhemmiten ollaan kyllä äitin ja isän kanssa pystytty jotain asioita puhumaan. Ovat itsekin työstäneet omaa taustaansa ja tervehtymistä on havaittavissa kaikissa.



Ei se varmaan 70-luku ole sen kummosempi, mutta nyt ne silloin kasvatetut kasvattaa, siksi tämä on nyt just pinnalla. Ei kyllä ole ihme, että nyky äidit suorittaa vanhemmuuttakin kun tätä ketjua lukee. Itsekin huomaan välillä tarkkailevani lapsia ja miettiväni että onks nyt kaikki ihan ok ja olenko nyt tarpeeksi läsnä ja onko nyt hyviä harrastuksia jne.... Tätä elämää pitäisi ELÄÄ eikä suorittaa! Helppo sanoa, vaikea toteuttaa.

Ei kehuttu. Koskaan. Ruumiillinen kuritus oli arkipäivää jo 2-vuotissynttäreiden jälkeen. 3-vuotiaana opin lukemaan, kun vietin aikaani yksin muovikirjaimet leluinani: " Ei tuo niin kummosta ole eikä siitä kannata itteään kehuskella."

Solidaarisuusselkäsaunoja sain myös, kun naapurin penska teki jotain väärin, ettei naapurin yh-tädille olis tullu paha mieli.



Yläasteella sairastuin anoreksiaan, jota ei noteerattu kotona mitenkään. Paitsi, mikäli välillä osoitin paranemisen merkkejä. Tällöin äiti kyllä mainitsi kilojen kertymisestä. Anorektisena kummituksena sain jäädä yksin Suomeen asumaan kun muu perhe päätti muuttaa kehitysmaihin ihmisiä auttamaan kahdeksi vuodeksi.

Kuukautisen olivat erittäin häpeällinen asia. rintaliivit ostin itselleni 16-vuotiaana ja äiti suuttui. Olivat kai liian seksikkäät -> olin huora.



Kun vanhempani palasivat Suomeen, olin 50-kiloinen läski. Tämä järkytti äitini mieltä pahemman kerran. Totaalinen romahdus tapahtui, kun aloitin intiimin seurustelun 18-vuotiaana. Tulos: olin huora eikä asiaa kotiin ollut. Siinä sitten kirjoitin kuusi laudaturia ja mietiskelin tulevaisuuden kauniita näköaloja soluasunnossani. Pääsin sentään opiskelemaan kieliä yliopistoon. " Mikä helvetin ainevalinta tuokin on? Mikä sinusta muka oikein tulee?" kyseli äiti empaattisena. (Onneksi mulla oli se huoranammatti takataskussa.)



Kyllä elämänilo ja elämisentaito on jouduttu jostain muusta kuin kotioloista ammentamaan. Nykyisin voin kyllä hyvin. Tästä kiitän terapeuttiani. Itse asiassa oman historiani näen nykyisin huumorin valossa: ilman huumoria sitä on hiukan hankala käsitellä.



Kyl oli kivaa se elo 70-luvun lapsella.

nimenomaan rankaiseva auktoriteetti (äiti tai isä) puuttui elämästäni. Olen itse kasvattajana ja äitinä myös samankaltainen. Minusta on olemassa myös parempia tapoja kasvattaa lasta-ilman ideologiaakin.

Mulla oli myös viisi l:ää ja yksi m ja sama kommentti fatsilta. Lisäksi keskiarvo oli 9,9 ja siitä isä puolestaan tokaisi, että mikä toi ysi on ja vielä englanti!

äitini sanoi joka ilta minulle : Olet kaunein ja viisain koko maailmassa.

Tosin naapurintädit kuulemma katsoivat sitä pahalla ja moittivat, ettei saisi niin tehdä ettei ylpisty.

Vaan ole hiljaa, älä häiritse, aina sua saa hävetä, teki mieleni painua maan alle kun sanoit/teit niin ja näin. Ja tässä sitä nyt maksellaan lynkkauksen tuloksia.

oli kun sai usein kuulla miten on kusta päässä jo ihan pienestä asti..

Vanhemmat yrittivät opettaa tätä kasvatusohjetta meillekin omien lastemme kanssa käytettäväksi.



Kasvatustapana oli jatkuva ohjaaminen parempiin suorituksiin runsaan kielteisen palautteen avulla. Hyvästä käytöksestä, hyvin tehdystä työstä jne. palkkiona oli hiljaisuus.

Tosin nyt ärsyttää se " ei tytöt noin tee.." -asenne. Mun tytär saa tehdä niin " poikamaisia" juttuja kuin haluaa.

olisi äidilläkin sitten helpompaa. Hautaanhan tässä joutuu kun koettelet niin kovasti.

pahat sanathan jää mieleen paremmin...

Sain kuulla usein kuinka olen outo, kummallinen ja samalla katsottiin " vinoon"

Kun olin 17-v äitini humalapäissään huusi kuinka olen hänen huonoin lapsensa... aamulla kävi pyytämässä anteeksi. Enpä kuitenkaan ole voinut unohtaa, nyt 33 v

" Kyllä vain! Vanhemmat keskenään. Että on se ny aika hyvä kun tollain siinä matematiikkakisassakin pärjäs. Mutta ei sitä sille tartte sanoo ettei ny luulis olevansa mikään erikoinen"

Kun sain ylkkäreistä viisi l:ää ja yhden m:n, isä katsoi todistusta ja kysyi: mikäs tämä yksi m tässä on, miksei tästä tullut l:ää?

Ja kun en ota sitä vakavasti, niin rupeaa itsekin myhäilemään.. Vanhojen ukkojen vitsejä.

Vierailija:

Kun sain ylkkäreistä viisi l:ää ja yhden m:n, isä katsoi todistusta ja kysyi: mikäs tämä yksi m tässä on, miksei tästä tullut l:ää?

Ihmisen pitää olla nöyrä ja vaatimaton ja tehdä lakkaamatta töitä. Ei minusta ja sisaruksistani kovin tasapainoisia tullut näillä opeilla, mutta vanhempana aloin ymmärtää, että äiti ja isä todella luulivat tekevänsä oikein. He olivat oppineet, että niin pitää kasvattaa. t. 15

Ellen olisi ollut koulussa niin hyvä, en tiedä miten huono itsetunnostani olisikaan kehittynyt. Vahingossakaan eivät vanhemmat koskaan pienelläkään sanalla maininneet, että minä olisin ollut hyvä jossain. Osaamattomuuksia ja huonoja puolia kyllä muistettiin korostaa.



Mutta sama oli meininki koulussakin, kai se oli ajan henki silloin. Olin hyvä kaikessa muussa paitsi liikunnassa ja musiikissa, ja kyllä opettajat osasivat ilkeästi naljailla. Ihan käy vieläkin sääliksi sitä silloista pientä arkaa lasta. Luulen ja toivon, että koulumaailma on 30:ssa vuodessa todella muuttunut.



Omaa tytärtäni kehun joka käänteessä, miten ihana ja söpö ja taitava ja fiksu hän on.

äiti tapasi sanoa, että minä olen pahempi kuin pojankurikat ja aina päivitteli että voi tuota tyttöä.

Olin nuorin viidestä lapsesta ja meillä oli isot ikäerot, veljet ja siskot olivat jo koululaisia kun synnyin. Piiskaa ja tukkapöllyä sain muutaman kerran. Äiti ei koskaan ole halannut tai suukottanut. Isä joi paljon ja riitaa ja huutoa piisasi, isot veljetkin alkoivat varhain juoda ja tappelivat usein isän kanssa. Kaiken kaikkiaan päälimmäisenä on ankeat muistot.



Itse olen hellinyt kaikkia kolmea lastani tosi paljon ja olen kertonut päivittäin heille kuinka paljon heitä rakastan. Niin että onneksi en ole jäänyt " kylmäksi" lapsuuden kokemusten takia.

Liikaa ei sopinut kehua, sillä " ylpeys käy lankeamuksen edellä" , mutta kyllä rakastettiin ja isompana kehuttiin sitten jo enemmän ja nykyisin kehutaan koko ajan eli vanhemmissani on tapahtunut kehitystä :)

Meillä ei ollut ikinä fyysisiä rangaistuksia. Mutta huoneeseen lähetettiin häpeämään. Muistan muutenkin, että toru oli useimmiten, että etkö nyt häpeä itseäsi tai aina saa sua hävetä.



Mä olenkin miettinyt, että jotain tuollaista idolsia tai big brotheria ei olisi voitu tehdä meidän ikäisistä, koska ei kukaan sinne menisi häpäistäväksi. Nykyteinit eivät ajattele ollenkaan noin.



Toinen mitä mun vanhemmat korostivat olivat aina työnteon tärkeys. Mulla on itselleni työuupumusta takana ja suurimpana syynä uskon siihen olevan, että en usko millään minkään työmäärän olevan riittävä. Ei saa olla laiska ja saamaton.



En muista miten meitä kannustettiin, mutta koulutukseen ja ammattiin rohkaistiin. Mun äidin mielestä mitään pahempaa ei ole kuin olla kotiäitinä ilman omia ansioita. Hän itse on hyvin pettynyt, että ei aikoinaan mennyt yliopistoon.