Aina tämä haikea olo kun lähtee vanhainkotivierailulta pois

Omat isovanhemmat on jo kuolleet, mutta olen vapaaehtoisena diakoniatyössä ja käyn parilla ei mummolla vierailulla. Toinen varsinkin on jo kovin ikääntynyt, niin milloin vain voi olla viimeinen käynti. Tavallaan hyvästely aina lähtiessä.

Joulut mummolassa, uudet vuodet mummolassa, pääsiäiset mummolassa, juhannukset mummolassa... Niin ihania muistoja...

Hakekaa niitä mummojanne kylään kotiinne. Ottakaa se mummu joskus mukaan sieltä. Tehkää sille mummulle ruokaa vuorostanne, käykää kahvilassa jos kunto sallii. Pääasia että saa viettää aikaa edes joskus oman perheenjäsenen kanssa päästen ulos ja  pois laitosmaisista olosuhteista vieraitten keskeltä. Mummut muistelee vierailuja kauan. Samalla periytyy lapsillenne hieno esimerkki kuinka ikääntyneitä kohdellaan, sillä sama on edessänne teilläkin jos elinpäiviä riittää.

Vierailija kirjoitti:

"Joulut mummolassa, uudet vuodet mummolassa, pääsiäiset mummolassa, juhannukset mummolassa... Niin ihania muistoja..."

Varmasti ja nyt on Sinun vuorosi nähdä vaivaa ja tehdä jotain kivaa mummosi kanssa joka on jokapäivä siellä .

Ikävään ja ikävystymiseen voi kuolla. Menee elämänhalu mummoillakin jos kukaan ei muista, käy tai vie mihinkään sieltä.

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin juuri mummoni kanssa puhelimessa. Hän on jo vanha ja sairas, mutta muisti leikkaa. Meillä on tapana n. 1x viikossa puhua 1-2h maratonpuhelu. Ikävä on niitä aikoja, kun mummo oli paremmassa kunnossa. Ihanalta tuntuu kuitenkin se, että vaikka hänen oma toimintakykynsä on laskenut, hän elää onnellista elämää meidän nuorien kautta, kyselee aina minulta esimerkiksi nykyajan ilmiöistä, on kiinnostunut maailman menosta. Myös henkilökohtaisista asioista puhumme erittäin avoimesti, mummo on ikäänkuin yksi minun ystävistäni.

Toivottavasti saamme vielä näitä yhteisiä puhelinvuosia, kun välimatka rajaa tapaamiset muutamaan kertaan vuodessa.

Tsemppiä ap mummosi tukemiseen elämänmuutoksen äärellä<<<<Moni hoitaa sukunsa sisko,tädit ,mummot vaarit juuri puheluina.Ymärtämättä he kaipaavat oikeata ihmistä edes hetkeksi siihen palvelutalo osastolle tai kotinsa. Voi viedä hänet edes hetkeksi ulos tämäkin aika.Mikä kumma on estenä siihen? Vaikka asuisi sama Kaupunki,eli Helsinki.Puhelin ei koskaan korvaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erikoiselta. Tuollaiset reaktiot voivat olla hyvin kuluttavia. Kannattaa mennä puhumaan noista tunnetiloista ammattilaisen kanssa ja harkita mielialalääkitystä.

Normaalilla tunneälyllä varustettu ihminen kokee asiat juuri noin kuin ap. Varsinkin kun kyse on rakkaasta läheisestä ihmisestä. Onkohan sun lääkitys kohdillaan?

Häpeä.Ihminen jolla on tunteet mummon suhteen ei tarvi lääkkeitä.Sinä tarvit apua . 

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa niitä mummojanne kylään kotiinne. Ottakaa se mummu joskus mukaan sieltä. Tehkää sille mummulle ruokaa vuorostanne, käykää kahvilassa jos kunto sallii. Pääasia että saa viettää aikaa edes joskus oman perheenjäsenen kanssa päästen ulos ja  pois laitosmaisista olosuhteista vieraitten keskeltä. Mummut muistelee vierailuja kauan. Samalla periytyy lapsillenne hieno esimerkki kuinka ikääntyneitä kohdellaan, sillä sama on edessänne teilläkin jos elinpäiviä riittää.

Hyvä ehdotus, josta voi ottaa " kopin". Uskoisin, että vaikka mummo olis laitoksessa hoidossa, hän voi päästä käymään sukulaisen luona jopa yökylässä. Palvelutaloissa on pitkät päivät ja niitä saattaa riittää vuosia ennen kuin tulee loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin juuri mummoni kanssa puhelimessa. Hän on jo vanha ja sairas, mutta muisti leikkaa. Meillä on tapana n. 1x viikossa puhua 1-2h maratonpuhelu. Ikävä on niitä aikoja, kun mummo oli paremmassa kunnossa. Ihanalta tuntuu kuitenkin se, että vaikka hänen oma toimintakykynsä on laskenut, hän elää onnellista elämää meidän nuorien kautta, kyselee aina minulta esimerkiksi nykyajan ilmiöistä, on kiinnostunut maailman menosta. Myös henkilökohtaisista asioista puhumme erittäin avoimesti, mummo on ikäänkuin yksi minun ystävistäni.

Toivottavasti saamme vielä näitä yhteisiä puhelinvuosia, kun välimatka rajaa tapaamiset muutamaan kertaan vuodessa.

Tsemppiä ap mummosi tukemiseen elämänmuutoksen äärellä<<<<Moni hoitaa sukunsa sisko,tädit ,mummot vaarit juuri puheluina.Ymärtämättä he kaipaavat oikeata ihmistä edes hetkeksi siihen palvelutalo osastolle tai kotinsa. Voi

No 400km ei ole ihan semmoinen piipahdus

Muistan niin lämmöllä tätiäni, jonka kanssa oltiin läheisiä. Viimeisinä aikoina joskus sanoin hänelle: Mun tulee sua niin ikävä sitten kun sua ei enää ole. Viimeisellä sairaalareissulla täti piti tiukasti kädestäni kiinni ja sanoi: Pitäkää toisistanne huolta. Siinä testamentti. Oli yli 90 kuollessaan.

Haikea on olo, vaikka ovat asuneet kotonaan. Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen kerta nähdä. Isän kanssa se jo olikin. Sanoimme eteisessä heipat ja toivotin hyviä vointeja. Isä hymyili.  Seuraavana päivänä soi puhelin ja äiti kertoi, että isä on juuri kuollut.

Onneksi ehdimme tehdä viimeisinä isäni elinvuosina paljon asioita yhdessä. Tämä oli minulta tietoinen päätös, kun ymmärsin, että yhteinen aika alkoi olla vähissä. Ehdimme keskustella myös kuolemasta.  Meillä oli myös hauskaa yhdessä. Teimme yhdessä viimesiä kertoja monia asioita tietämättä varmasti, että olivatko ne viimeisiä. Äiti tarvitsi lepoa, joten autoin isästä huolehtimisessa.

Ei vanhuksia pidä säilöä! Heidän kanssaan on hyvä olla yhdessä!

Oma mummo laittoi aina juhlapyhät. Nykyään hän elää vanhainkodissa. Mummo saa käyttää taksia tietyn määrän kuussa. kutsun välillä meille kotiin ja passaan mummua, kuten hän aikanaan. <3

Ajan kulu on haikeaa

Oma mummo on jo yli 90 v. Vaikka hän on muistisairas, niin muistaa vielä meidät sukulaiset ja häneltä voi kysyä vanhoja asioita, hän tykkää jutella niistä ajoista. Olen ottanut niistä tarinoista irti kaiken. Nyt on se hetki, kun vielä voi kysyä joistakin asioista  

Muistakaa rakkaitanne

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erikoiselta. Tuollaiset reaktiot voivat olla hyvin kuluttavia. Kannattaa mennä puhumaan noista tunnetiloista ammattilaisen kanssa ja harkita mielialalääkitystä.

Ap kertoo ihan normaalista luopumiseen liittyvää surusta. Tuttua kaikille, jotka ovat kohdanneet isovanhempiensa tai vanhempiensa sairauden ja elämästä luopumisen. Se on vaikea katsottavaa. Mutta kyllä siitä selviää ilman lääkitystä. :) Täytyy vain kestää.

Mutta ehkä sinulle on jäänyt empatiaelementti asentamatta, ja siksi pidät ihan luonnollisia inhimillisiä tunteita "erikoisina". Itse kun olen 67 v, niin aika paljon ikätovereiden kanssa kohdataan tätä arkipäivän tragiikkaa ja puhutaan siitä keskenämme.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erikoiselta. Tuollaiset reaktiot voivat olla hyvin kuluttavia. Kannattaa mennä puhumaan noista tunnetiloista ammattilaisen kanssa ja harkita mielialalääkitystä.

        Ihan normaalia reagointia, kun näkee läheisen kuihtuvan pikkuhiljaa pois.  Ainahan se ikävä jää, ja väkisinkin muistelee niitä aikoja, kun äiti ja mummo olivat vielä terveitä ja nuorempia.

Ei noihin tunnetiloihun mitään mielialalääkityksiä tarvita.

Jos EI reagoisi mitenkään, se olisi kylmää ja tunteetonta, jopa psykopaattista, ettei tunteita ole.

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa niitä mummojanne kylään kotiinne. Ottakaa se mummu joskus mukaan sieltä. Tehkää sille mummulle ruokaa vuorostanne, käykää kahvilassa jos kunto sallii. Pääasia että saa viettää aikaa edes joskus oman perheenjäsenen kanssa päästen ulos ja  pois laitosmaisista olosuhteista vieraitten keskeltä. Mummut muistelee vierailuja kauan. Samalla periytyy lapsillenne hieno esimerkki kuinka ikääntyneitä kohdellaan, sillä sama on edessänne teilläkin jos elinpäiviä riittää.

Tämä ei aina ole hyvä idea. Muistisairaat voivat mennä ymmälleen ympäristönvaihdoksesta, ja vaikka eivät olisi muistisairaitakaan, palvelutaloon paluu on entistä raskaampaa. Appiukkoni raahattiin vanhainkodista kotiin saunomaan, ja hän oli sen jälkeen ihan sekaisin eikä enää tiennyt, missä on.

Niin että käynnit ja virikkeet ja leivoskahvit vanhuksen luona.

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa niitä mummojanne kylään kotiinne. Ottakaa se mummu joskus mukaan sieltä. Tehkää sille mummulle ruokaa vuorostanne, käykää kahvilassa jos kunto sallii. Pääasia että saa viettää aikaa edes joskus oman perheenjäsenen kanssa päästen ulos ja  pois laitosmaisista olosuhteista vieraitten keskeltä. Mummut muistelee vierailuja kauan. Samalla periytyy lapsillenne hieno esimerkki kuinka ikääntyneitä kohdellaan, sillä sama on edessänne teilläkin jos elinpäiviä riittää.

Muistisairaalle nuo ns. kotilomat voi valitettavasti olla vain ahdistava kokemus jotka sotkee paikkaorientaatiota entisestään. Hyvää hyvyyttämme ja muistisairauksia vielä ymmärtämättä otettiin mummo jouluksi kotiin hoivakodista, jossa hän oli aina hyvällä tuulella kun vierailtiin. Kotona olo olikin mummolla pelkkää paniikkia, teki koko ajan lähtöä pois ja yöllä oli ihan sekavana ja valvoi sekä huuteli koko yön. Ihan ehdottomasti kannattaa perehtyä siihen miten muistisairas asioita kokee, eikä lähteä tekemään muutoksia vain terveen näkökulmasta. 

Olen katunut sitä, että yhdessä kohtaa en muka löytänyt aikaa sille, että menen tapaamaan mummoani. Nyt kun jäin työttömäksi, niin olen ottanut joka viikkoiseksi rutiiniksi käydä katsomassa mummoa. Oivalsin myös, että mummon muutto vanhainkotiin oli itselleni henkisesti raskasta, siksi välttelin sinne menoa. Nyt koitan nauttia näistä hetkistä. Pian on joulu. Muistakaa rakkaimpianne.