Aina tämä haikea olo kun lähtee vanhainkotivierailulta pois

Haluan vielä jakaa lauseen, jonka sain yhdeltä palvelutalon hoitajalta, kun itkin ja kerroin, miten paljon pelkään menettää rakkaan läheiseni. Hän sanoi, että näiden vuosien aikana on oppinut yhden tärkeän oivalluksen. "Ihminen kuolee vain yhtenä päivänä". Eli se suru, mitä pelkää monena päivänä, kuukausina ja jopa vuosina... mutta vaan yhtenä päivänä se kuolema tulee kohdalle. Jotenkin lohdullista. Eletään NYT tässä hetkessä.



Eläkää te vielä rakkaiden ikäihmisten kanssa, joilla sellaisia on jäljellä. Minunkin aikana oli aikoinaan <3 

Mummu hoiti aina lapsena minua paljon, opetti hyödyllisiä taitoja. Hän leipoi paljon ja teki hyvää ruokaa. Nyt mummu asuu palvelutalossa ja koen, että on minun vuoroni huolehtia. Koitan käydä usein hänen luonaan. Viime kerralla mummo kyseli, että mitähän me tehtäisiin yhdessä joskus. Hän tykkäsi käydä teatterissa, mutta sanoi, että sinne hän ei enää lähde. Niin kovasti tahtoisin mummun jonnekin viedä ja tehdä yhdessä jotain mukavaa. Tänään olen leiponut herkkuja joita mummu on opettanut ja vien huomenna hänelle tarjolle. :) Muistakaa läheisiänne. Nyt kun alkaa pian joulun aikakin. Valoa pimeyteen.<3

Oma mummo lähti reilu vuosi sitten kotoaan. On ollut outoa käydä vanhainkodissa... Se tuttu ja turvallinen mummola vaihtunut pieneen yksiöön, uuteen ja vieraaseen. käyn silti. Usein kun lähden, purskahdan auto ratissa itkuun. Jotenkin sitä herkistyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa niitä mummojanne kylään kotiinne. Ottakaa se mummu joskus mukaan sieltä. Tehkää sille mummulle ruokaa vuorostanne, käykää kahvilassa jos kunto sallii. Pääasia että saa viettää aikaa edes joskus oman perheenjäsenen kanssa päästen ulos ja  pois laitosmaisista olosuhteista vieraitten keskeltä. Mummut muistelee vierailuja kauan. Samalla periytyy lapsillenne hieno esimerkki kuinka ikääntyneitä kohdellaan, sillä sama on edessänne teilläkin jos elinpäiviä riittää.

Muistisairaalle nuo ns. kotilomat voi valitettavasti olla vain ahdistava kokemus jotka sotkee paikkaorientaatiota entisestään. Hyvää hyvyyttämme ja muistisairauksia vielä ymmärtämättä otettiin mummo jouluksi kotiin hoivakodista, jossa hän oli aina hyvällä tuulella kun vierailtiin. Kotona olo olikin mummolla pelkkää paniikkia, teki koko ajan lähtöä pois ja yöllä oli ihan sekavana ja valvoi sekä

On dementikkoja, joille kotireissuja ei voi missään nimessä suositella ja on dementikkoja, joille ne tekee hyvää. Monelle ne aiheuttaa sekavuutta palatessa, mutta useimmiten ei ongelmaksi asti. Kannattaa jutella hoitajien kanssa ennenkuin lähdette toteuttamaan suunnitelmia.

Minäkin aina ajattelin, että mummo on kotonaan aina. Kuvittelin, ettei vanhainkoti koskaan kutsu häntä. Kuitenkin hän kaatui kotonaan ja siitä alkoi pitkä matka pois kotoa. Kotiin ei enää ole paluuta. Haikeaa. Mutta nautin vielä, kun on oma mummo. 

Oma dementikkomummoni menee aina sekaisin kun käy muualla. Hän kyllä tykkää olla kylässä, mutta menee aivan sekaisin siitä.

Oma mummoni on jo vanha. Vanhainkodissa asustelee. Huomaan, että minulle on tullut ahdistus siitä, että aikaa on enää vähän. Minä koitan käydä paljon katsomassa, mutta välillä tuntuu, ettei mielessäni pyöri muu kuin se, että taas pitäisi mennä häntä katsomaan. 

Onnekkaita te olette, joilla on vielä isovanhemmat. Mä olen heistä tuntenut vain yhden, joka hänkin menehtyi ollessani 9, joten muistikuvia mummoloista ei ole. Mulla on isä vanhainkodissa, ollut nyt reilut puoli vuotta, täysin sänkyynhoidettava ja vain vasen käsi toimii. Surutyötähän se haikeus on, sitä tehdään jo etukäteen.

Eräässä palvelukodissa oli asukkaana kovana automiehenä tunnettu herra. Vaikka muistisairaus vaivasi, kävi lapsenlapsi lähes joka viikko hakemassa papan "tankkaamaan". Ajelivat vähän, kävivät tankkaamassa auton ja joskus kahvilla. Vanha herra oli kovin onnellinen näistä reissuista. Pienillä jutuilla voi olla iso merkitys.

Eletään hetkessä. 

Menee vähän aiheen vierestä, mutta olisipa vielä isovanhemmat. Tai edes vanhemmat. Kaikki on kuolleet.

Olen lyhytikäistä sukua ja toiselta puolen geenit tuppaa muistisairautta ja toiselta rintasyöpää. Terveitä 7-kymppisiä ei omassa suvussa juuri ole. Itse nyt nelikymppisenä tajuan, että olen jo seuraavana jonossa.