Olen 45 ja mulla ei ole enää mitään mitä odottaa tai tavoitella, ja tyhjä olo

Jaa, saapa nähdä tuleeko itselle tuollainen olo. Täytin just 39 vuotta ja tuntuu, että elämä muuttuu vain paremmaksi koko ajan. Olen kasvattanut lapset teini-ikään, nuorinkin on 12 v. Olen saavuttanut vakituisen aseman kunnallisessa virassa ja asuntolaina on maksettu. Olen elänyt muiden hyväksi viimeiset 15 v ja nyt näyttää siltä, että alkaa olla mun vuoro elää omaa elämääni. Harrastan monipuolisesti ja matkustelen, mutta eniten nautin ihan siitä kiireettömästä arjesta, kun ihan koko ajan ei enää ole joku pyytämässä jotain tai kyselemässä että milloin tulet kotiin. Vanhemmiten olen myös  seestynyt enkä vedä enää hirveitä pultteja joka asiasta.

Jos jo 45-vuotiaana on hautaan valmis, koska ei näe mitään syytä elää, kannattaa käydä lääkärillä ja terapiassa puhumassa asioistaan, lukea terapeuttista kirjallisuutta, joka kannustaa muutoksiin ja eteenpäin, ja ylipäänsä ruveta miettimään, kuinka se oma elämä paranisi.

Sinne hautaan ei kannata kiirehtiä ja haikailla. Jos ei ole sielu pelastettu Jeesuksen verellä, on vielä suurempia ahdistuksia luvassa, kun sielu vilahtaa Jumalan valtaistuimen eteen.

Olisiko sinulla AP mennyt elämä "liian hyvin"? Olen 46-vuotias nainen, ja elämässä on ollut tosi usein vastoinkäymisiä. Olen nähnyt alkoholismia, olen pelännyt, asunnoissa on ollut vesivahinkoja, lasten kanssa on ollut haasteita ja mikään ei ole tavallaan itsestäänselvää. Ei ole toisin sanoen päässyt oikein tylsistymään, kun on aina vastassa jokin haaste joka pitää ratkaista. En ole löytänyt helposti edes työtä tai elämänuraa ja sen takia masennuin nuorena vakavasti. 

Silloin, kun asiat ovat hyvin, on suorastaan tylsää. Alkaa olla aikaa miettiä ja murehtia, ja siksipä kehitän nopeasti ilonaiheita pienistä asioista.

Ulkopuolisen korvaan kuulostaa, että olet a) väsynyt b) tylsistynyt c) kärsit premenopaussin aiheuttamasta estrogeenivajeesta, joka aiheuttaa kohdan a. Reseptinä olisi estrogeeni, reipashenkinen elämänmuutos sekä terapia ja depressiolääkitys. 

Itse olen 42, ja koin tuollaista tyhjyyden tunnetta muutama vuosi sitten. Tajusin, että kaikki on saavutettu: tutkinto taskussa, vakituinen ja varma työpaikka, puoliso, kaksi lasta kasvamassa, omakotitalo ja kesämökki maksettu. 

Sitten hoksasin, että nythän on hyvä aika, sillä voi vaan elää vailla huolta huomisesta. Lapset kun saa vielä isoiksi ja itsenäisiksi, niin sitten voi vaan ihmetellä, pitää hauskaa ja ottaa rennosti (niin rennosti kuin töiltä pystyy).

Vain typerykset ja rikolliset haluavat elää yli 40- vuotiaiksi. - Dostojevski - 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 42, ja koin tuollaista tyhjyyden tunnetta muutama vuosi sitten. Tajusin, että kaikki on saavutettu: tutkinto taskussa, vakituinen ja varma työpaikka, puoliso, kaksi lasta kasvamassa, omakotitalo ja kesämökki maksettu. 

Sitten hoksasin, että nythän on hyvä aika, sillä voi vaan elää vailla huolta huomisesta. Lapset kun saa vielä isoiksi ja itsenäisiksi, niin sitten voi vaan ihmetellä, pitää hauskaa ja ottaa rennosti (niin rennosti kuin töiltä pystyy).

Yksikään ihminen ei elä ilman huolta ( ahdistusta). Odotamme aina jotain tapahtuvaksi.

En ymmärrä tätä aloitusta, ja minä sentään olen 41-vuotiaana työkyvyttömyyseläkeläinen! Siis miten niin ei ole mitään mitä odottaa? Ei mitään mitä tavoitella? Kumpikohan tässä on masentunut loppujen lopuksi minä (traumaselviytyjä) vai ap. 

Ihminen voi aina aloittaa uuden harrastuksen, eikä sen ole pakko olla liikuntaa jos ei siitä tykkää. Voi miettiä, missä todella haluaisi asua ja miten ja sitten ehkä lähteä muuttamaan (kirjaimellisesti) omaa elämäänsä. Jos on joskus edes vähän halunnut matkustaa, alkaa sitten elää sitä kohti: eikä ole pakko raahata perhettä mukaan, voi mennä yksinkin. Silloin maksaa vain yhden ihmisen lentoliput, hotellin, syömiset ja tekemiset. Jos siis rahasta on tiukkaa. Jos puoliso sanoo, että et mene yksin niin silloin kannattaa miettiä että miten niin en mene? Kenen tarpeita siinä täytetään, että ei lähde mihinkään koska toinen niin sanoo? 

Ja muutenkin. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista koko ajan, ja on ihmeellistä jos ihminen ei näe mitään mitä odottaisi, mitä varten eläisi. Silloin tosiaan kannattaa yrittää päästä puhumaan jollekin. Ja koska me kaikki tiedetään terveydenhuollon tila tällä hetkellä, niin itse suosittelisin myös kirjallisuutta oman itsensä etsimisen tueksi. 

Ja bonuksena: sosiaalinen media. Poistin omat julkiset profiilini kaikkialta ja tein tilalle yhden anonyymin. Tämä anonyymi minä seuraa kaikkia sellaisia ihmisiä ympäri maailman, joiden sisällöstä tulee hyvä olo. Someaikakausi on luonut tällaisenkin ilmiön, että joku puhuu kameralle mukavia asioita, katsoo silmiin, kysyy mitä kuuluu. Kokemus on uskomattoman vaikuttava kun löytää ne henkilöt, joita haluaa katsella. Tätä ei kannata väheksyä! Mutta kommentit suosittelen jättämään lukematta, siellä on se puoli somea joka on pimeä kuin lehmän pylly. 

Tsemppiä marraskuuhun kaikille <3

Mulla oli ihan muutama vuosi sitten ihan sama fiilis. Olin aivan hukassa ja työkyvytön, enkä tiennyt mitä tehdä elämässä. Aloitin uudet opinnot ja nyt näen taas jotain positiivista tulevaisuudessa. En tiedä sitten kun lapset lentävät pesästä että miten tyhjät sitten on fiilikset. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tätä aloitusta, ja minä sentään olen 41-vuotiaana työkyvyttömyyseläkeläinen! Siis miten niin ei ole mitään mitä odottaa? Ei mitään mitä tavoitella? Kumpikohan tässä on masentunut loppujen lopuksi minä (traumaselviytyjä) vai ap. 

 

Ihminen voi aina aloittaa uuden harrastuksen, eikä sen ole pakko olla liikuntaa jos ei siitä tykkää. Voi miettiä, missä todella haluaisi asua ja miten ja sitten ehkä lähteä muuttamaan (kirjaimellisesti) omaa elämäänsä. Jos on joskus edes vähän halunnut matkustaa, alkaa sitten elää sitä kohti: eikä ole pakko raahata perhettä mukaan, voi mennä yksinkin. Silloin maksaa vain yhden ihmisen lentoliput, hotellin, syömiset ja tekemiset. Jos siis rahasta on tiukkaa. Jos puoliso sanoo, että et mene yksin niin silloin kannattaa miettiä että miten niin en mene? Kenen tarpeita siinä täytetään, että ei lähde mihinkään koska toinen niin sanoo? 

 

J

Suosittele instassa seurattavia?

Olisikin työ, johon kyllästyä. En ole koskaan löytänyt paikkaani työelämässä. 

Mun miesystävä 38 päätti yhtäkkiä alkaa väittelemään tohtoriksi. Aiemmin halusi vain tehdä töitä kolmannella sektorilla. Haaveilee tulevaisuudessa omasta yrityksestä, mutta tämä on sellainen haave hänellä, että yrittäjäksi 45-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tätä aloitusta, ja minä sentään olen 41-vuotiaana työkyvyttömyyseläkeläinen! Siis miten niin ei ole mitään mitä odottaa? Ei mitään mitä tavoitella? Kumpikohan tässä on masentunut loppujen lopuksi minä (traumaselviytyjä) vai ap. 

 

Ihminen voi aina aloittaa uuden harrastuksen, eikä sen ole pakko olla liikuntaa jos ei siitä tykkää. Voi miettiä, missä todella haluaisi asua ja miten ja sitten ehkä lähteä muuttamaan (kirjaimellisesti) omaa elämäänsä. Jos on joskus edes vähän halunnut matkustaa, alkaa sitten elää sitä kohti: eikä ole pakko raahata perhettä mukaan, voi mennä yksinkin. Silloin maksaa vain yhden ihmisen lentoliput, hotellin, syömiset ja tekemiset. Jos siis rahasta on tiukkaa. Jos puoliso sanoo, että et mene yksin niin silloin kannattaa miettiä että miten niin en mene? Kenen tarpeita siinä täytetään, että ei lähde mihinkään koska toinen niin sanoo? 

 

Masennus on katala vieras. Sen läsnäolon huomaa vasta jälkikäteen. Itse huomasin sen vasta sen jälkeen, kun siitä oli jo ehtinyt tulla se uusi normaali. Sekin vaati ammattilaisen apua. Toivottavasti et itse joudu kokemaan samaa, vaan onnistut säilyttämään elämänilosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi outoa, mutta nykyajalle kuvaavaa.

Tyhjyyden kokemus ja ahdistus.

Mutta miksi sidot sen ikään? Miten se seuraa siitä? Vaikuttaa nyt opitulta asenteelta tms.

Itse täytän kohta 45 ja elämä on ihan auki.

Todella paljon juttuja mitä odottaa, niin paljon tekemistä (tämä palsta ml.) ettei ehdikään!

Nöyryyttä ja kiitollisuutta peliin, elämä on lahja ja mitä muita kliseitä. =)

 

Ei ole mielestäni mitenkään sidottu nykyaikaan. Aina on ollut ihmisiä, jotka kokevat näin. Olisi todella mahtavaa, jos olisi jotain mitä odottaa... 

Kuinkahan paljon näistäkin jutuista liittyy siihen, ettei ole tunnetta tarpeellisuudesta? 

Ainakin itsellä kaikki on aika tyhjää kun kaikki on "koettu" eikä kukaan oikein kaipaa tai tarvitse. Ystävät ja kaverit ov

Mitä vielä pitäisi tehdä? Olen opiskellut 3 korkeakoulututkintoa, yksi maisterin tutkinto ulkomailta. Olen harrastanut vaikka mitä. Olen ollut naimisissa ja eronnut. Olen asunut ulkomailla, nytkin asun. 

On hyvä tilanne jos tuntee tyhjyyttä. Tyhjyyden tunnetta kokeva on päässyt kaiken koettavan taakse ja löytänyt sieltä tilan johon katoaa kaikki. 

Tyhjyydessä on hiljaisuus ja tyyneys. Tyhjyydessä ei ole pelkoa eikä surua eikä toiveita.

Tyhjyys on lepoa.

Onnellinen se joka maailman räminän, loppumattoman liikkeen ja kaiken tilan täyttävän materian keskellä löytää tyhjyyden sisimmästään. Kun sen kerran löytää, ei enää muualla haluaisi ollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku heti kertomaan kuinka ei vaan hänellä semmonen olo ole.

Eiköhän tässä ole vain tarkoitus ilmaista että kyllä elämässä tuossa iässä vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin.

Vierailija kirjoitti:

Noin käy tyhjille ihmisille.

Tämä on saanut reilusti negaa, mutta tylyssä kommentissa piilee totuus: kun henkistä pääomaa ei ole, ihminen  putoaa tyhjyyteen, kun kiinnostus ja motivaatio oman elämän ulkoisiin tavoitteisiin hiipuu.

Ihmisen kuuluu kehittyä ja kypsyä henkisesti

Tässä on keski-ikäisen tavoite. Kasva ihmisenä, henkisty, hengellisty!

Mä olen vasta 37-v. ja tunnen jo nyt noin kun Ap 😒 elämä on jo niin nähty....

Vierailija kirjoitti:

Olisiko sinulla AP mennyt elämä "liian hyvin"? Olen 46-vuotias nainen, ja elämässä on ollut tosi usein vastoinkäymisiä. Olen nähnyt alkoholismia, olen pelännyt, asunnoissa on ollut vesivahinkoja, lasten kanssa on ollut haasteita ja mikään ei ole tavallaan itsestäänselvää. Ei ole toisin sanoen päässyt oikein tylsistymään, kun on aina vastassa jokin haaste joka pitää ratkaista. En ole löytänyt helposti edes työtä tai elämänuraa ja sen takia masennuin nuorena vakavasti. 

Silloin, kun asiat ovat hyvin, on suorastaan tylsää. Alkaa olla aikaa miettiä ja murehtia, ja siksipä kehitän nopeasti ilonaiheita pienistä asioista.

Ulkopuolisen korvaan kuulostaa, että olet a) väsynyt b) tylsistynyt c) kärsit premenopaussin aiheuttamasta estrogeenivajeesta, joka aiheuttaa kohdan a. Reseptinä olisi estrogeeni, reipashenkinen elämänmuutos sekä terapia ja depressiolääkitys. 

Tässäpä medikalisaatio yuipussaan. Normaalia ikäkauteen kuuluvaa  muutosta (vv) kehotetaan lääkitsemään!

Oikea ohje on todeta asia (premenopaussi), hyväksyä ja sopeutua asiaan henkisesti. Terveellinen ravinto, vitamiinit, liikunta, hyvä riittävä uni, hyväksyvät sosiaaliset suhteet jne. on kaikki mitä tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku heti kertomaan kuinka ei vaan hänellä semmonen olo ole.

Koska kaikilla vaan ei ole sellaista oloa. Moni keksii koko ajan uusia asioita joista nauttia ja osaavat iloita siitä. Toiset vaan omasta tahdostaan jämähtävät paikalleen ja valittavat. 

Ei, vaan ihmiset eivät tunnista masennusta. Kun masennus asettuu taloksi, siinä ei niin vaan keksitä ja nautita välttämättä mistään. Kaikki eivät myöskään itse tajua olevansa masentuneita, ja valitus tms. ikään kuin kuuluu asiaan. Ei kukaan halua olla sellainen omasta tahdostaan, ja usein "jämähtäminen" aiheuttaa myös suurta häpeää ja syyllisyyttä. Myötätunto on ihan oikeasti tärkeä asia. 

Vähän samat ajatukset kuin aloittajalla. Ikää noin 40, mukava vakityö, mukava asunto ja hyvä, pitkäaikainen parisuhde. Kaikki muutenkin näennäisesti hyvin, mutta pohjimmiltaan kaikki on turhaa, yhdentekevää paskaa. Kaikki tavoittelemisen arvoinen on saavutettu, enkä millään pysty kuvittelemaan, mitä muuta elämä tästä eteenpäin voisi olla kuin hidasta kurjistumista. Voi kun saisi jostain uudet aivot.