Mikä on kamalin tilanne mihin olet joutunut elämäsi aikana?

Vierailija wrote:

Elämässä tapahtunut vaikka mitä, muistan miten lukioaikana katselin joskus luokkatovereitani ja ajattelin, miten vähän he tietävät kärsimyksestä.  Sen verran jokaista tunsin, että tiesin olevani huono-osaisin kaikista.  Opettajat lälläsivät yhtä oppilasta erivapauksin ja kannustuksin, koska tällä oli sokeat vanhemmat ja joutui olemaan ns. vanhempiensa silminä.  Kuitenkin hänellä oli hyvä ja lämminhenkinen, hyvin toimeentuleva koti.

Ajattelin usein, että entä minä, jonka kotona riehuu väkivaltainen alkoholisti-isä ja täysin toimintakyvytön äiti.  Valvoin yökausia ja näin näytelmiä, jotka ei ole lapsille eikä nuorille tarkoitettu.  Yksityiskohdat jätän kertomatta.

Pahin tapahtui ehkä sitten avioliitossani, kun tajusin mieheni olevan mielisairas.  Tilanne kehittyi nopeasti aivan järkyttävään suuntaan.  Apua en saanut mistään, joten minun oli vain lähdettävä lapsen kanssa, mies tappoi i

Toisaalta kannattaa muistaa, että sinä et välttämättä tiedä muiden vastoinkäymisistä. Ei kaikki vastoinkäymiset näy ulospäin.

Vierailija wrote:

Elämässä tapahtunut vaikka mitä, muistan miten lukioaikana katselin joskus luokkatovereitani ja ajattelin, miten vähän he tietävät kärsimyksestä.  Sen verran jokaista tunsin, että tiesin olevani huono-osaisin kaikista.  Opettajat lälläsivät yhtä oppilasta erivapauksin ja kannustuksin, koska tällä oli sokeat vanhemmat ja joutui olemaan ns. vanhempiensa silminä.  Kuitenkin hänellä oli hyvä ja lämminhenkinen, hyvin toimeentuleva koti.

Ajattelin usein, että entä minä, jonka kotona riehuu väkivaltainen alkoholisti-isä ja täysin toimintakyvytön äiti.  Valvoin yökausia ja näin näytelmiä, jotka ei ole lapsille eikä nuorille tarkoitettu.  Yksityiskohdat jätän kertomatta.

Pahin tapahtui ehkä sitten avioliitossani, kun tajusin mieheni olevan mielisairas.  Tilanne kehittyi nopeasti aivan järkyttävään suuntaan.  Apua en saanut mistään, joten minun oli vain lähdettävä lapsen kanssa, mies tappoi i

Minä olen kokenut myös sen, että joidenkin vaikeudet nähdään, he saavat tukea ja sympatiaa. Usein ei ymmärretä, että häpeä alistaa ihmisiä elämään todella ahdistavissa tilanteissa. Mielen sairaudet, alkoholi- ja huumeongelmat lähipiirissä, väkivalta jne ovat asioita, joista ei huudella ympärille samalla tavalla kuin fyysisistä sairauksista (esim.syöpä). On valtava joukko ihmisiä, jotka jäävät täysin ilman tukea vaikka ovat tilanteeseensa syyttömiä. He vain sinnittelevät päivä kerrallaan, kun eivät muutakaan voi.

Lapsen kuolema. Ihan heittämällä pahin. Seuraavaksi varmaan joukkosurman keskelle joutuminen. Kova kakkossija.

Kiusattavaksi ja sabotoitavaksi peruskoulussa

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Elämässä tapahtunut vaikka mitä, muistan miten lukioaikana katselin joskus luokkatovereitani ja ajattelin, miten vähän he tietävät kärsimyksestä.  Sen verran jokaista tunsin, että tiesin olevani huono-osaisin kaikista.  Opettajat lälläsivät yhtä oppilasta erivapauksin ja kannustuksin, koska tällä oli sokeat vanhemmat ja joutui olemaan ns. vanhempiensa silminä.  Kuitenkin hänellä oli hyvä ja lämminhenkinen, hyvin toimeentuleva koti.

Ajattelin usein, että entä minä, jonka kotona riehuu väkivaltainen alkoholisti-isä ja täysin toimintakyvytön äiti.  Valvoin yökausia ja näin näytelmiä, jotka ei ole lapsille eikä nuorille tarkoitettu.  Yksityiskohdat jätän kertomatta.

Pahin tapahtui ehkä sitten avioliitossani, kun tajusin mieheni olevan mielisairas.  Tilanne kehittyi nopeasti aivan järkyttävään suuntaan.  Apua en saanut mistään, joten minun oli

Niin tuokin on totta. Meidän perhe vaikutti ulospäin varmasti ihan hyvältä ja normaalilta, ja itse vedin varmaan ihan onnistuneesti roolini. Kotona oli kuitenkin henkisesti väkivaltainen, epävakaa äiti ja vaativa, kylmä isä. Muitakin traumoja valitettavasti kohtasin. Lukion sain purkkiin, muutettua kauaksi kotoa ja sitten romahdinkin.

-eri

Vastasin puhelimeen lauantai aamuna ja serkkuni halusi tulla käymään. Hän tuli kertomaan isäni äkillisestä poismenosta ja sen tiedon jouduin ilmoittamaan sisarelleni (myös muille sukulaisille).

Serkkuni ilmoitti asian syystä että naisystävänsä oli samassa tapahtumassa, jossa isäni menehtyi. Poliisista minuun ei oltu yhteydessä vaikka oikeasti heidän olisi kuulunut asia ilmoittaa. Soitinkin sitten heille päin ja haukuin pystyyn. Mutta, parempi serkku ovella kuin poliisi.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Elämässä tapahtunut vaikka mitä, muistan miten lukioaikana katselin joskus luokkatovereitani ja ajattelin, miten vähän he tietävät kärsimyksestä.  Sen verran jokaista tunsin, että tiesin olevani huono-osaisin kaikista.  Opettajat lälläsivät yhtä oppilasta erivapauksin ja kannustuksin, koska tällä oli sokeat vanhemmat ja joutui olemaan ns. vanhempiensa silminä.  Kuitenkin hänellä oli hyvä ja lämminhenkinen, hyvin toimeentuleva koti.

Ajattelin usein, että entä minä, jonka kotona riehuu väkivaltainen alkoholisti-isä ja täysin toimintakyvytön äiti.  Valvoin yökausia ja näin näytelmiä, jotka ei ole lapsille eikä nuorille tarkoitettu.  Yksityiskohdat jätän kertomatta.

Pahin tapahtui ehkä sitten avioliitossani, kun tajusin mieheni olevan mielisairas.  Tilanne kehittyi nopeasti aivan järkyttävään suuntaan.  Apua en saanut mistään, joten minun oli

KYLLÄ. Ja lapsihan yleensä pyrkii pitämään kulisseja yllä ja suojelemaan vanhempiaan koska _ei voi luottaa kehenkään_ ja huonokin koti on kierosti ainoa tuttu= turvallinen. Ei voi ottaa riskiä että kertoisi jollekin mikä on homman nimi koska se häpeä, pelko rangaistuksesta jos avautuu jollekin, pelko siitä että asiat muuttuvat vain pahemmaksi, eikä lapsella/nuorella välttämättä ole edes sanoja miten kuvata koko elämän kestänyttä kaltoinkohtelua koska se on hänen normaalinsa, ei muusta edes tiedä.

Siskon kuoleman jälkeinen isän henkinen romahdus. En ikinä unohda sitä kun isä itki kuin pikkulapsi ettei halua tulla siskon hautajaisiin eikä halua enää elää. Turvautui isosiskoonsa joka on hänen lisäkseen ainoa olemassa oleva heidän lapsuudenperheestään.

Niin paljon tuskaa ja kärsimystä. Ja lässynlää mutta virtuaalihalaus teille kaikille.

Mitäs se sosiaalitoimi auttaa? Pahentaa vaan tilannetta, jää merkintä sinnekin ja siitä ei pääse koskaan eroon.

Varmaan se kun menetin molemmat parhaat ystäväni viikon sisään: sunnuntaina toinen menehtyi 23-vuotiaana, ja seuraavana lauantaina toinen teki itsemurhan 26-vuotiaana. Hetkeksi putosin pimeyteen, nyt 10 vuotta myöhemmin voin hyvin, vaikkakin suru on edelleen läsnä.

------------------------

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ehkä se, kun isäni juoksi raivopäisenä mun ja äidin perässä pitkin kyliä, tai se, kun äitini yritti puukottaa isää, tai se, kun jouduin tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon, tai se, kun olin hirvikolarissa, tai se, kun mieheni sai aivoverenvuodon, tai se, kun äitini kuoli syöpään huudettuaan tuskissaan viikkokausia, tai se, kun vein itsetuhoisen lapseni osastolle. En osaa valita.

Kunnon weetee-meininkiä...

Entäs sitten? Vanhempani olivat työelämässä, mutta jäi sitä aikaa ryypätä silti. Minäkin olin työssä niin kauan, kunnes sairastuin, samoin mieheni. Lapset opiskelevat. Toinen lukiossa ja toinen yliopistossa. Voin taputtaa itseäni isosti selkään, että olemme nyt tässä pisteessä kaikesta huolimatta. Molemmat lapset ovat autismikirjolla vieläpä.

--‐-------------------

Tilanteita ollut useita mutta ehkä yksi pahimmista on se että lähdin 6 vuotiaana kerrostalon pihalle leikkikentälle. Avasin rappukäytävän oven, ehdin ottaa ehkä 5-10 askelta ja nurkan takaa tulee noin 12+v pitkätukkainen farkkuliivissä ja nahkatakissaan oleva nuorimies, kysyy "haluaks turpaas?" käy saman tien päälle ja ottaa toisella kädellä jalkojen välistä ja toisella rinnuksista kiinni ja heittää korkealta ilmasta allekirjoittaneen pää edellä nurmikolle. Todellinen ihme etten ole nykypäivänä neliraajahalvaantunut. Olin tätä sankaria about napaan saakka.

Tekijä jäi tuntemattomaksi. Mielelläni tapaisin nykypäivänä kyseisen sankarin uudestaan jos olisi mahdollista.

---------------------

Vierailija wrote:

Tämä hetki.

Lapseni on vasta jäänyt kiinni mahdollisesta rikoksesta. Kotietsintä oli, kuulustelut.. nyt odotellaan mitä seuraavaksi ja milloin.

Lapsi katuu, kärsii, voi pahoin. Mä en tiedä kuinka auttaa. Mistä edes hakea apua..

Huumeita?  Jos ala-ikäinen, niin menee sossuille, varaudu siihen että sieltä tulee soitto tai käynti.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ehkä se, kun isäni juoksi raivopäisenä mun ja äidin perässä pitkin kyliä, tai se, kun äitini yritti puukottaa isää, tai se, kun jouduin tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon, tai se, kun olin hirvikolarissa, tai se, kun mieheni sai aivoverenvuodon, tai se, kun äitini kuoli syöpään huudettuaan tuskissaan viikkokausia, tai se, kun vein itsetuhoisen lapseni osastolle. En osaa valita.

Kunnon weetee-meininkiä...

Ja minä sanon että höpöhöpö. Noin arroganttia mielitautisuutta on ainoastaan meillä yläluokkaisilla. Minä aina sanon miniällenikin, että on valittava onnellisuus. Muuten elämä on pelkkää rahanruinuuta. 

---‐---------------

Kun olin koulukiusattuna monta vuotta ja sama paska se vaan jatkuu työelämässä.