Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on kamalin tilanne mihin olet joutunut elämäsi aikana?
31.10.2023 |
Minulla se kun isä oli kadonnut eikä kukaan tiennyt missä hän oli. Onneksi löytyi kuitenkin ja kaikki oli hyvin.
Kommentit (126)
Viimeiset kaksi vuotta on ollut pelkkää kamalaa tilannetta. Toisen(17-vuotiaan) lapsen im-yritys ja siihen kaikkien hoitojen taistelu, koulu jäi kesken. Muutaman kk:den päästä toinen (aikuinen)lapsi jäi kiinni kannabiksesta, jätti hänkin opinnot kesken ja masennus iski myös häneen . Aikuisella lapsella myös tyttöystävä, joka sairastaa kaksisuuntaista ja jonka takia on ollut kaikkea sotkua noiden omien lasten sotkujen päälle. Elämäni kaatui parissa vuodessa, kaksi aiemmin tervettä nyt täysi-ikäistä lasta sairastui, enkä pysty juurikaan puuttumaan heidän elämäänsä. Tähän liittyy myös vahvoja syyllisyyden tunteita (mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä) ja häpeän tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoleminen keuhkosyöpään. Tai oikeastaan ne viimeiset päivät ennen kuolemaa. Ne olivat todella järkyttäviä saattohoidosta huolimatta. Isä poltti tupakkaa lapsesta asti, lähes 50 vuotta.
Kuunnella lapsena oven takana, kun isä pahoinpitelee äitiä. Kun löi nyrkillä pikkuveljeä. Kun potki koiraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea sanoa, paljon on tapahtunut tähän ikään kaikenlaista.
Opiaattien käytön lopettaminen seinään neljän vuoden päivittäisen käytön jälkeen oli aikamoinen kokemus kyllä.
Suljetulla osastolla kauan sitten sain todella törkeää kohtelua, sitä ei unohda. Raakaa kiusaamista psykiatrien taholta.
On niin paljon kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies jätti ja muutti pois yhteisestä kodista 5 viikkoa ennen vauvan syntymää loppuraskaudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lemmikin ( koiran) vieminen viimeiselle piikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Oma sairastuminen vakavasti juuri kun täytin 30. Tuntui että tässäkö tämä nyt oli, koko loppu elämä pelkkää kipua.
Siinä tajusi sen, miten surkeaa kivunhoito suomessa on ja että käytännössä avun saaminen vaatisi sellaista sinnikkyyttä taistella omista oikeuksistaan jota vakavasti sairastuneella ei ole tai vastaavasti suuria rahasummia, joilla apua saa käytännössä saman tien. Elämme täysin kahden kerroksen väkenä terveydenhuollon suhteen täällä hyvinvointi Suomessa. Täällä ennemmin annetaan ihmisten kärsiä ja joutua työkyvyttömiksi kroonisen kivun tai sairauden takia kuin että annetaan apua.
Täysin sama kokemus. Olisin säästynyt niin paljolta jos olisi ollut heti rahaa yksityiseen neurologiin. Sairastuin kun olin vielä opiskelija ja sen verran sinisilmäinen että luotin julkisella hoidettavan. On käsittämättömän helvetillistä kun olet useamman vuoden kovissa kivuissa ja leimataan luulosairaaksi, ja annetaan tietenkin kivun samalla kroonistua. Vastuuta tästä hoitamatta jättämisestä ja työkyvyttömyydestä ei joudu kukaan kohtaamastani lääkäreistä ottamaan. Olen niin nuori etten pääse eläkkeelle, pyörin absurdissa "työtön työkyvytön"- limbossa nyt kuudetta vuotta. Seuraavaa pupukurssille tai "kuntoutukseen" pakottamista odotellessa. Olen miettinyt sitäkin miten uskomaton määrä rahaa palaa tähän tehottomaan, itseään varten olemassaolevaan rattaistoon. Järjetöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime vuonna oltiin matkalla jossain syrjäseudulla ja netti ei toiminut yli 10 minuuttiin! Ajatelkaa jos someen olis tullu jotain tärkeää eikä mun netti toiminut!!!
Se, kun sanoinkuvaamattoman rakkaan mummon arku pistettiin hautaan. Rakas 1,5v koirani jouduttiin nukuttamaan ikiuneen, koska diabetes aiheutti niin paljon kärsimystä.
Sekopää ex piti panttivankina, tuleva henkirikoksen tekijä yrtti rskata ollessaan teini. Itse olin lapsi.
Kun lukee näitä, ei voi kuin ajatella miten epäoikeudenmukaista elämä on. Joillekin kasautuu aivan järkyttävä määrä murhetta ja toiset pääsevät hyvin vähällä
Elämässä tapahtunut vaikka mitä, muistan miten lukioaikana katselin joskus luokkatovereitani ja ajattelin, miten vähän he tietävät kärsimyksestä. Sen verran jokaista tunsin, että tiesin olevani huono-osaisin kaikista. Opettajat lälläsivät yhtä oppilasta erivapauksin ja kannustuksin, koska tällä oli sokeat vanhemmat ja joutui olemaan ns. vanhempiensa silminä. Kuitenkin hänellä oli hyvä ja lämminhenkinen, hyvin toimeentuleva koti.
Ajattelin usein, että entä minä, jonka kotona riehuu väkivaltainen alkoholisti-isä ja täysin toimintakyvytön äiti. Valvoin yökausia ja näin näytelmiä, jotka ei ole lapsille eikä nuorille tarkoitettu. Yksityiskohdat jätän kertomatta.
Pahin tapahtui ehkä sitten avioliitossani, kun tajusin mieheni olevan mielisairas. Tilanne kehittyi nopeasti aivan järkyttävään suuntaan. Apua en saanut mistään, joten minun oli vain lähdettävä lapsen kanssa, mies tappoi itsensä, kun ei meitä saanut hengiltä.
Olen löytänyt ihmisen kuolleena ja minulta on kuollut nuorena neljä ystävää. Aloin pitää jo itseäni kirottuna.
On näitä huolia riittänyt, mutta ehkä tuo miehen mielisairaus on kuitenkin ollut se pahin näin aikuisiällä. Siinä oli vaihe, jolloin tuntui siltä, että olin kuin mustien seinien sisällä, enkä päässyt ulos mistään. Jokainen yritys saada apua karahti kiville. Ja kun sitten oli pakko vain lähteä pois, sain syytökset niskaani, että jätin sairaan ihmisen ja olen syyllinen hänen kuolemaansa.
Alue: Aihe vapaa
Miten voi aikuisetkin olla vielä näin ilkeitä?