Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
40 vuotiaalla, aina yksin asuneella sinkulla oli rutiinit joista ei joustanut parisuhteen alettua
27.10.2023 |
Yritin asua ikisinkuksi itseään kutsuvan henkilön kanssa mutta ei siitä mitään tullut. Hän ei muuttanut tottumuksiaan minun vuokseni vaikka itse muutin paljonkin.
Muutama esimerkki: hän osti auton kertomatta minulle, varasi matkan meille kysymättä mielipidettäni, kävi kaupassa ostelemassa itselleen mitä halusi ei mitään yhteiseen talouteen. Nämä niitä suurimpia asioita, puhumattakaan pienemmistä. Pesi vain omat pyykkinsä, teki ruuat itselleen, kävi Virossa tai Lapissa milloin tahtoi etc.etc.Hän ei ollut pröystäilevää tyyppiä mutta eli omaa elämäänsä ajattelematta minua ja minun mielipiteitä.
Ehkä joistakin se on ihan normaalia ja minä olen se valittaja mutta en vain jaksanut sitä. Meitä ei koskaan ollut. Oli vain minä ja hän.
Kommentit (177)
"Ex oli just tuollainen. Teki asiat just kuten halusi, eli itsenäistä elämäänsä, eikä ollut me -henkeä. Jotenkin kai lapsuudenkoti teki hänet tuollaiseksi? Tai katkeruus exiä kohtaan, jonka kosti minulle?"
Minä kirjoitin tuolla ylempänä kommentin, että ajattelen aina itseäni. Mitään me-henkeä minulla ei ole. Katkera en ole kellekään vaan erittäin onnellinen, kun voin elää omannäköistä elämää. Jollei puolisoni koe näin, hän on vapaa lähtemään.
Lapsuudenkotini oli oikein hyvä. Moderni senaikaiseksi (80-luku) kodiksi. Isänikin teki kotitöitä ja huolehti meistä lapsista.
Kyllä tämä on eniten persoonahomma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän taloudessa kumpikin huolehtii omista vaatteistaan. Palkka on omaa rahaa ja matkalle saa lähteä, jos siltä tuntuu.
En ikinä lähtisi parisuhteeseen, jos se tarkoittaisi sitä, että alkaisin huolehtia toisen likapyykeistä. Tienaamani palkka olisi yhtäkkiä kumppanini omaisuutta enkä saisi tehdä mitään ilman kumppanin lupaa.
Mulle opetettiin jo kotona lapsena, että omat jäljet tulee siivota. Jos haluan tietyn paidan kouluun ja se on likainen, pesen paidan itse.
Meillä on molemmat tuollaisia. Tapasimme, kun olin 44 ja mies 52. Pitkään ajateltiin jopa, ettei enää haluta asua yhdessäkään koskaan, mutta lopulta taloudellisista syistä päädyimme yhteisasumiseen. Mutta joo kyllä me aika pitkälle omalla tavalla kumpikin elämme, on omat rahat, ei tarvi kysellä tai selitellä toiselle rahankäyttöään tai menojaan jne. Meillä se toimii, koska molemmat tykkää että se on juuri näin.
Vierailija kirjoitti:
Meidän taloudessa kumpikin huolehtii omista vaatteistaan. Palkka on omaa rahaa ja matkalle saa lähteä, jos siltä tuntuu.
En ikinä lähtisi parisuhteeseen, jos se tarkoittaisi sitä, että alkaisin huolehtia toisen likapyykeistä. Tienaamani palkka olisi yhtäkkiä kumppanini omaisuutta enkä saisi tehdä mitään ilman kumppanin lupaa.
On meitä kyllä erilaisia. Mä en tuntisi oloani yhtään rakastetuksi jos puoliso ei suostuisi edes laittamaan pyykkejäni koneeseen omiensa kanssa. Molempien pienet tulot ovat aina menneet yhteiseen kekoon ja kumpikin tehnyt hommia osaamisensa mukaan omalla tontillaan. Mä hoidan meidän pyykit. Toki meilläkin matkalle saa lähteä, mutta miksipä sitä haluaisi lähteä ilman rakastettua, kumppania ja parasta kaveria, jos on mahdollista jakaa sekin ilo hänen kanssaan? Kai tässä on puolivahingossa kasvettu yhteen. Nuorina ei oltaisi pärjätty ilman voimakasta me-henkeä (molemmat sairastuivat vuorotellen) ja vuosien varrella siitä on tullut itsestäänselvyys. Kivempaa on kaksin. Näinkö niitä vanhoja paita ja peppu -pariskuntia syntyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän nyt 50/60, esim auton osto, Viron, Lapin, jne matkat ei kuulu toiselle ellei ole yhteisiä lapsia ja muutenkin omalla rahalla saa ostaa niitä omia asioita ilman lupaan, eikä siihen yhteiseen kotiinkaan voi ketään pakottaa ostamaan jotain jos itse koe sitä tarpeelliseksi.
Riippuu siitä, kertooko niistä puolisolle vai ei.
Jos vaan låhtee matkalle kertomatta, minne menee ja kauanko viipyy, se ei ole minusta oikein.
Sekään ei ole hyvä, jos yhtäkkiä vain ilmoittaa, että lähden nyt Viroon kolmeksi päiväksi, ja lähtee saman tien.
Puolisolle putäisi antaa aikaa tottua ajatukseen.
Samoin auton ostossa. Kannattaa siitäkin kertoa puolisolle niin ettei hän ihmettele, kenen auto on ilmestynyt meidän paikalle pihaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän taloudessa kumpikin huolehtii omista vaatteistaan. Palkka on omaa rahaa ja matkalle saa lähteä, jos siltä tuntuu.
En ikinä lähtisi parisuhteeseen, jos se tarkoittaisi sitä, että alkaisin huolehtia toisen likapyykeistä. Tienaamani palkka olisi yhtäkkiä kumppanini omaisuutta enkä saisi tehdä mitään ilman kumppanin lupaa.
On meitä kyllä erilaisia. Mä en tuntisi oloani yhtään rakastetuksi jos puoliso ei suostuisi edes laittamaan pyykkejäni koneeseen omiensa kanssa. Molempien pienet tulot ovat aina menneet yhteiseen kekoon ja kumpikin tehnyt hommia osaamisensa mukaan omalla tontillaan. Mä hoidan meidän pyykit. Toki meilläkin matkalle saa lähteä, mutta miksipä sitä haluaisi lähteä ilman rakastettua, kumppania ja parasta kaveria, jos on mahdollista jakaa sekin ilo hänen kanssaan? Kai tässä on puolivahingossa kasvettu yhteen. Nuorina ei oltaisi pärjätty ilman voimakasta me-henkeä (molemmat sairastuivat vuorotellen) ja vuosien varrella siitä on tullut itsestäänselvyys. Kivempaa on kaksin. Näinkö niitä vanhoja paita ja peppu -pariskuntia syntyy?
Minusta taas on virkistävää käydä jossain yksinkin. Mutta siitä aina sovitaan. Välillä kuljemme yhdessä, välillä matkustamme ilman puolisoa. Matkoista sovitaan ja puhutaan etukäteen. Yksin ollessa saa keskittyä itseensä, ajatuksiinsa ja omaan hyvään oloon. Mennä sinne minne tossu vie eikä tarvitse jatkuvasti huomioida toista ihmistä. Ja toisen on välillä kiva olla kotona ihan vain itsekseen ja elää oman rytminsä mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän taloudessa kumpikin huolehtii omista vaatteistaan. Palkka on omaa rahaa ja matkalle saa lähteä, jos siltä tuntuu.
En ikinä lähtisi parisuhteeseen, jos se tarkoittaisi sitä, että alkaisin huolehtia toisen likapyykeistä. Tienaamani palkka olisi yhtäkkiä kumppanini omaisuutta enkä saisi tehdä mitään ilman kumppanin lupaa.
On meitä kyllä erilaisia. Mä en tuntisi oloani yhtään rakastetuksi jos puoliso ei suostuisi edes laittamaan pyykkejäni koneeseen omiensa kanssa. Molempien pienet tulot ovat aina menneet yhteiseen kekoon ja kumpikin tehnyt hommia osaamisensa mukaan omalla tontillaan. Mä hoidan meidän pyykit. Toki meilläkin matkalle saa lähteä, mutta miksipä sitä haluaisi lähteä ilman rakastettua, kumppania ja parasta kaveria, jos on mahdollista jakaa sekin ilo hänen kanssaan? Kai tässä on puolivahingossa kasvettu yhteen. Nuorina ei oltaisi pärjätty ilman voimakasta me-henkeä (molemmat sairastuivat vuorotellen) ja vuosien varrella siitä on tullut itsestäänselvyys. Kivempaa on kaksin. Näinkö niitä vanhoja paita ja peppu -pariskuntia syntyy?
Minusta taas on virkistävää käydä jossain yksinkin. Mutta siitä aina sovitaan. Välillä kuljemme yhdessä, välillä matkustamme ilman puolisoa. Matkoista sovitaan ja puhutaan etukäteen. Yksin ollessa saa keskittyä itseensä, ajatuksiinsa ja omaan hyvään oloon. Mennä sinne minne tossu vie eikä tarvitse jatkuvasti huomioida toista ihmistä. Ja toisen on välillä kiva olla kotona ihan vain itsekseen ja elää oman rytminsä mukaan.
Totta. Meillä tuo oma tila toteutuu arjessa, kotona, sillä ollaan molemmat vuoro- ja keikkatyössä. Toisaalta, näin on jatkettu yli 20 v, oltiin reippaasti alle kolmekymppisiä tavatessa. Jos nyt jäisin yksin, jatkaisin yksin, en kokisi enää tarvetta lähteä parisuhteeseen kenenkään kanssa. Näin tiivistä ei jaksaisi alkaa rakennella enää alusta ja kovin itsenäinen taas ei tuntuisi omalta, olisin mieluummin ihan reilusti yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ylläolevat asiat on juuri niitä joiden vuoksi eroan kun lapset ovat kasvaneet itsenäisiksi. Vaimo jotenkin kuvittelee että meillä on yhteiset rahat jne. mutta eihän se pidä paikkaansa. Olisi lukenut silloin kun oli sen aika. Olisi ottanut edes itsestään vastuun. Nyt ruikuttaa kun pieni palkka ym. ym.
Sama täällä. Meillä myös puoliso yrittää jatkuvasti kontrolloida toisen omia, yhteisten vastuiden ulkopuolisia rahoja, keksii niille omin päin käyttöä ja sitten raivostuu kun homma ei käy.
Aika lailla vittuilulta tuntuu ihmiseltä joka ei edes omaa nettopuolikastaan hoida kodin ja perheen kuluista.
Aika omituisen kumppanin olet valinnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kyllä tunnistan itseni tuosta kumppanistasi, vaikka en ole vielä ihan 40-vuotias. Olen kuitenkin ollut yksin yli 10 vuotta ja varmaan jatkossakin, koska tiedostan, että mun elämässäni ei ole tilaa elämänkumppanille. Ei tee enää tässä iässä mieli tehdä kompromisseja lomamatkoista tai ajoneuvoista, jotka kuitenkin itse maksan ja joita itse käytän. En jaksa neuvotella omista asioistani jonkun toisen kanssa. Se tuntuu taantumiselta.
Miksi te omista rutiineistanne kynsin hampain kiinni pitävät edes lähdette mitään "suhdetta" kenenkään kanssa rakentamaan, jos ette ole yhtään valmiita mistään toisen vuoksi joustamaan? Eikö olisi helpompaa vaan olla sitten yksin, että kukaan ei kysele eikä kiinnostu mihin lähdette, mitä pyykkäätte ja mitä ostatte? Miksi teeskennellä, kun teistä ei selvästikään suhteeseen ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te omista rutiineistanne kynsin hampain kiinni pitävät edes lähdette mitään "suhdetta" kenenkään kanssa rakentamaan, jos ette ole yhtään valmiita mistään toisen vuoksi joustamaan? Eikö olisi helpompaa vaan olla sitten yksin, että kukaan ei kysele eikä kiinnostu mihin lähdette, mitä pyykkäätte ja mitä ostatte? Miksi teeskennellä, kun teistä ei selvästikään suhteeseen ole?
Itse ihmettelen sitä, että miksi kaikesta omasta pitäisi suhteen takia luopua? Mielestäni tuo on jotenkin omituista.
Siis ymmärrän tottakai, jos ei mistään pysty joustamaan, mutta esimerkiksi itselläni on sen verran tiukka ruokavalio, etten uskoisi jonkun muun haluavan sitä noudattaa. Myös minulla on itselleni toimiva pyykkäystapa. Tottakai jos toinen tahtoo siihen tulla mukaan (eli lajittelee pyykit oikeisiin koreihin valmiiksi) niin voinhan minä silloin ne pyykätä.
Myös miksi minun pitäisi kysyä jokaiseen ostokseen lupaa? Ruokaostoksissa luulisin, että helpoin tapa on, että kummatkin lisäilee S-marketin yhteiseen kauppalsitaan haluamansa tavarat ja ne sitten käy jompi kumpi tai yhdessä ostamassa.
Mua ainakin ahdistaa tuollainen, että pitäisi jatkuvasti kaikkeen ottaa se toinen mukaan. Miksi? Muuttuiko siitä toisesta yhtäkkiä lapsi, joka ei osaakkaan enää itsestään huolta pitää?
Oudolta tuntuu, miten monen mielestä täytyy valita joko 100% epäitsenäisen pariutumisen ja sinkkuuden väliltä. Ei sillä, että ap:n kumppani olisi kuulostanut kovin helpolta tyypiltä..
Itselläni on ikävä taipumus kontrollointiin, varmaan koska olen ns. nepsytapaus ja haluan että kodissani kaikki on juuri omien tarpeideni mukaan. Siksi en asu kumppanini kanssa yhdessä, koska rakastan häntä enkä halua pilata suhdettamme. Onneksi hän on asiasta samaa mieltä, ja kaipaa myös paljon omaa rauhaansa. Olemme olleet jo 7 vuotta yhdessä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kyllä 40 vuotiaalla on rutiinit joista on vaikea luopua edes kumppanin vuoksi. En minäkään joustaisi matkustellusta jos kumppani ei halua matkustella lähden yksin.
Mulle matkustelu on äärimmäisen tärkeää, mutta mä en ylipäätään menisi yhteen sellaisen miehen kanssa, joka ei ole kiinnostunut matkailusta ja eikä halua tehdä samankaltaisia matkoja kuin minä. Samaten esim. en joustaisi kodin siisteydestä vaan menisin yhteen ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka on yhtä siisti kuin minä.
"Miksi te omista rutiineistanne kynsin hampain kiinni pitävät edes lähdette mitään "suhdetta" kenenkään kanssa rakentamaan, jos ette ole yhtään valmiita mistään toisen vuoksi joustamaan? Eikö olisi helpompaa vaan olla sitten yksin, että kukaan ei kysele eikä kiinnostu mihin lähdette, mitä pyykkäätte ja mitä ostatte? Miksi teeskennellä, kun teistä ei selvästikään suhteeseen ole?"
No miten sen nyt tässä sanoisi. Tykkään makkarihommista ja vakituisen kumppanin kanssa ne on mukavampia. Eiköhän mies sen vuoksi minua katselekin.
Olen 40 v. sinkku (nainen). En tiedä olisinko koskaan ollut valmis joustaan ihan mahdottomista asioista puolison takia - vaikka nuorena olin ihastunut niin parisuhteen esteeksi tuli esim toisen osapuolen päihdekäyttö ja erilaiset päivärytmit ja paskainen tapa olla. Riittävän omantyylisten kans joustoa on ollut kun on tiennyt että suurin osa elämän osa-alueista kohtaa - siisteyskäsitys, toisen huomioiminen, raha-asiat. Kyllä toinen on saanut tehdä omia hankintoja tai lähteä reppureissaan maapallon toiselle puolelle ja olen lähtenyt itsekin 2 kk:ksi. Itselle vaan parisuhteen perusolemukseen kuuluu omien kuulumisten ja ajatusten ja suunnitelmien jakaminen joten vaikka kuinka hankkisin auton omilla rahoillani tai lähtisin sinne matkalle niin niistä tulisi juteltua kuitenkin. Jotain muuta ei kiinnostaisi pätkän vertaa ja sellainen puoliso ei sovi itselle. Kokisin tosi ikävänä jos puoliso ei höpöttelisi kanssani henkilökohtaisista aikeistaan tai haaveistaan.
Alue: Aihe vapaa
Olen itse tuollainen melko itsenäinen nainen. Ajattelisin, että meitä on kahdenlaisia ihmisiä ja kannattanee jo suhteen alussa puhua siitä, miten näkee parisuhteen. Toiset arvostaa kohtaamisia, toiset yhteen liimautumista. Itse en voisi liimautujan kanssa seurustella, vaikka tykkäänkin tehdä usein toiselle kivoja juttuja ja hemmotella. Olisi kurjaa jos mikään ei riittäisi ja toinen haluaisi viedä multa itsenäisyyden. Toiset ihmiset vain on takertuvaisempia, ei osata tehdä luonnostasn paljon mitään yksin tai ei uskalleta elää täyttä yksin elämää. Minusta myös omilla rahoillaan jokainen teköön mitä haluaa. Pyykinpesut ym hoidetaan toki yhdessä/vuorotellen, mielestäni nuo taloustyöt on eri aihe sitten.