"Yksinäisyys on mielelle raju kokemus. Se voi aiheuttaa ajatusvääristymiä, jotka muuttavat suhtautumista muihin ihmisiin."

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tää olis tosi mielenkiintoinen artikkeli lukea, harmi että on maksumuurin takana. Pienillä teoilla ihmiset saisi kyllä tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi jos otettaisiin mukaan porukkaan. Se ei oikeasti ole iso vaiva pyytää sitä aina yksin olevaa vaikka samaan kahvirinkiin jne mutta sille yksinäiselle se voi olla tosi iso juttu. Koskaan ei voi tietää millaisia muureja sillä yksinäisellä on lähestyä ensin muita.

Helsingissä toimii Facebookissa Porukka, jossa on ideana, että kuka tahansa voi liittyä seuraan ja mennään Porukalla erilaisiin rientoihin.

Onpas muuten kiva idea! Pitääpä katsoa, onko meidän paikkakunnalla jo tällaista vai pitäisikö itse peräti perustaa sellainen.

Liekö ryhmällä nimeä, vai etkö halua kertoa? Pääsekö siihen porukkaan vai ei.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

En tiedä onko ajatusvääristymä vai ei, mutta muiden perheellistyessä itselle tullut sellainen olo, että eipä niitä yksinäisen seura edes kiinnosta.

On tosiasia, että joillekin käy mainitsemallasi tavalla, mutta kuten itsekin osaat hieman epäillä asiaa, niin voi olla, että tunteesi on väärä.

Perheellinen voi puolestaan kokea, ettei sinua kiinnosta heidän seuransa.Siinä sitten molemmin puolin kyräilette ja mahdollisesti koette katkeruutta ystävyyden rikkoutuessa ihan turhaan. 

En mä halua ystäviä siitä laumasta, ei kiinnosta. Saavat ihan rauhassa keksiä miltä minun yksinäisyys tuntuu, että tulee ajatusvääristymiä ja muuta.

Vit*uilevat minulle ja yrittävät saada minut väkisin osallistumaan johonkin ämpärin jonottamiseen, tai kuuntelemaan käärijää ja menemään sen keikalle, koska kaikki muutkin tekee niin.

Niinpä niin, sit nää samaiset sanoo, että ne on outoja friikkejä, jotka ei tee niinkun muut tekee.

Minulla on lievästi autistinen puoliso ja lapsikin.

Koen usein yksinäisyyttä, koska tietynlainen tunneyhteys jää vajaaksi. Rakastan molempia kovasti ja meillä on ihana perhe, mutta samalla huomaan olevani usein väsynyt ja pettynytkin elämääni. 

En ole itsekään yksinkertaisin tyyppi, jouduin koulussa kiusatuksi erikoisuuteni takia. Koin aina ulkopuolisuutta ja tiesin jo pienenä, että oma paras kaverini ei kokenut minua vastavuoroisesti parhaaksi kaverikseen. Herkkänä tyttönä aloin välttelemään ihmisiä, ja yläasteella olin jo käytännössä yksin. 

Viime vuosina olen alkanut kärsimään torikammosta. 

Vierailija wrote:

Toimittajaspleinaaja koittaa leimata kaikki yksinäiset miehet potentiaalisiksi psykopaateiksi (lue persuiksi) ja samalla tietty kuitata kaiken mitä nuo sanoo vääränä ilman että noiden sanomisia tarvitsisi sen enempää kuunnella tai analysoida. 

Ehkä nykyaikaan ne suuremmat riskit ajatysvääristymille on mennä ideologisiin kupliin joissa ei kuule nykypäivänä vahingossakaan minkäänlaisia erimielisiä mielipiteitä joistain asioista. Eli keskimäärin jokainen lehden toimitus esim. 

Tuossa otsikossakin lukee mielelle, ei miehelle eli taisit lukea väärin. Vai mistä sä tuon kehittelit, että tässä olisi jotenkin eroa sukupuolten välillä?

Ajatusvääristymä kuulostaa siltä, et toinen sanoo et ei se oikeesti oo niin kuin koet/tunnet, se on kato vaan sun ajatusvääristymä. Reipastu ja ajattele eri tavalla niin taivas on auki. Ohittamisen huipentuma joka vaan lisää pahaa oloa.

Miehelle se ei ole "ajatusvääristymä". Samaan tapaan miehillä ei ole "kehodysmorfiaa". Jos et ole 190cm miesmalli pornotähden elimellä, on syytäkin olla epävarma ja huolissaan. 

Ajatusvääristymään on varaa niillä (naisilla ja miesmalleilla), jotka työntävät ihailijansa pois elämästä uskotellen itselleen, että eivät ne oikeasti ihaile. 

Terapiat perustuvat paljolti itsensä kusettamiseen ja epätodennäköisten selitysten omaksumiseen asioille, joille on yksinkertaisempi ja raadollisempi selitys. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Itsekin introverttinä ihmettelen vähän niitä muita introverttejä, jotka tulevat yksinäisyyttä käsittelevään ketjuun kertomaan, kuinka ihanaa yksinolo on.

Minulla on ollut elämässä sekä yksinäisempiä että sosiaalisempia ajanjaksoja, ja vaikka viihdyn hyvin yksin, tiedostan että pitkäaikainen yksinäisyys on oikeasti mielelle haitallista vaikka sitä ei välttämättä itse tunnistaisi. Oma suhtautumiseni muihin ihmisiin on sitä negatiivisempi, mitä vähemmän heidän kanssaan vietän aikaa. Tajuan hyvin, miksi moni yksinäinen katkeroituu ja suuttuu muihin ihmisiin, ja ymmärrän myös mikä johtaa joidenkin kohdalla radikalisoitumiseen.

Tämä. En edes ymmärrä, miten sotkea sotkea keskenään yksinäisyyden ja yksinolon. Ehkä tarvittaisiin erillinen termi, joka ei muistuta yksinoloa?

 

Aivan

Enemmän varmaan käytetään ”being alone”.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tää olis tosi mielenkiintoinen artikkeli lukea, harmi että on maksumuurin takana. Pienillä teoilla ihmiset saisi kyllä tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi jos otettaisiin mukaan porukkaan. Se ei oikeasti ole iso vaiva pyytää sitä aina yksin olevaa vaikka samaan kahvirinkiin jne mutta sille yksinäiselle se voi olla tosi iso juttu. Koskaan ei voi tietää millaisia muureja sillä yksinäisellä on lähestyä ensin muita.

Helsingissä toimii Facebookissa Porukka, jossa on ideana, että kuka tahansa voi liittyä seuraan ja mennään Porukalla erilaisiin rientoihin.

Onpas muuten kiva idea! Pitääpä katsoa, onko meidän paikkakunnalla jo tällaista vai pitäisikö itse peräti perustaa sellainen.

 

Liekö ryhmällä nimeä, vai etkö halua

Eikö tuo Porukka ollut sen jo olemassa olevan ryhmän nimi? 

Vierailija wrote:

Minkälaista ystävyyttä haluatte ja mitä ystävyys teidän mielestä on? Mikä on teille riittävää ystävyyttä ja kuinka usein/paljon ystävän pitäisi olla läsnä elämässänne? 

Hyväksyttekö sen, että ystävällä on muitakin ystäviä? Entä sen, että hänellä on muutakin elämää, perhe ja harrastuksia? Onko teille liian kova paikka, jos ystävä sanoo, että ei pystykään näkemään, koska hänen täytyy mennä nyt vaikka vanhan äitinsä luokse hoitamaan tämän asioita tai että ystävän puoliso ei voikaan kuskata lasta harrastukseen, joten ystävän pitää tehdä se ja teidän suunniteltu tapaaminen peruuntuu? 

 Minulla on perhe, iäkkäät vanhemmat, harrastuksia, työ ja muutakin ystäviä. En pysty välttämättä suunnittelemaan ajankäyttöäni kovin tarkasti ja siihen voi tulla muutoksia nopeastikin. Tätä eräs ystäväni ei ymmärtänyt ja hän lopetti yhteydenpidon. 

Toisaalta sinunkin pitää ymmärtää, että jos olet jatkuvasti perumassa menoja tietyn ihmisen kanssa, on täysin normaalia, ettei kyseistä käytöstä jaksa välttämättä katsella sellainenkaan ihminen, joka ei ole yksinäinen. Mahdollisesti sinä kohtelit häntä kertakäyttöisenä "tavataan jos viitsin" -hengessä. Esim. olisiko vaikka kerran ollut mahdotonta ottaa hänet mukaan viedessäsi lasta harrastukseen? Olisitte voineet siinäkin jutella. 

En sano, että keneltäkään vaaditaan tällaista joustamista, mutta jos sinä et koskaan joustanut hänen suuntaansa, ei hän tainnut olla sinulle muutenkaan tärkeä. 

Vierailija wrote:

Joo tajuan, mutta sullakin on mm.sosiaalinen identiteetti eri ryhmissä joka vaikuttaa sun käytökseen.

Ohessa pähkinänkuoressa:

https://mielenihmeet.fi/sosiaalipsykologia-mita-se-on-ja-miksi-se-on-ta…

 

 Tietenkin mulla on eri ryhmissä erilainen sosiaalinen identiteetti, joka vaikuttaa mun käytökseen. Ei tulisi mieleenkään puhua esimnerkiksi työporukassa mun  yksityisasioistani. Enkä myöskään ystävieni kanssa puhu työasioistani. Ja töissäkin on erilainen rooli silloin, onko paikalla vain työkavereita vai myös asiakkaita. Jos olen projektissa projektipäällikön ominaisuudessa, tietenkin roolini on erilainen kuin jos olisin vain yksi projektiryhmän jäsenistä.  Ja ihan jo pukeutumisenikin on erilaista riippuen siitä, ketä olen menossa tapaamaan tai minne olen menossa. Lähikauppaan voin mennä pieruverkkareissa, mutta en asiakastapaamiseen.

Kerroin hiljattain palstalla yhdessä iäkkäiden omaisten hoitoon liittyvässä ketjussa, että kun menen auttamaan yli ysikymppisiä vanhemnpiani, mä laitan "sairaanhoitajan hatun päähäni" enkä silloin ajattele vanhempiani vanhempinani vaan asiakkaina/potilaina. Kun menen heidän luokseen ihan vain kahville, silloin olen taas heidän tyttärensä enkä heidän hoitajansa. Omille aikuisille lapsilleni taas olen heidän äitinsä enkä heidän ystävänsä. Lähisuvussa suvun matriarkka elää jo ihan omassa muumimaailmassaan eikä isosiskoni ole kovin innokas ottamaan lähisuvun matriarkan roolia itselleen. Ehkä tämä rooli jossain vaiheessa tipahtaa mulle. Tai sitten teen sen radikaalin päätöksen, että annetaan sukuyhteisön hajota. 



Mikä mun roolini tai sosiaalinen identiteettini missäkin ryhmässä kulloinkin sattuu olemaan, ei vaikuta mitenkään siihen, kuka mä olen ja millaisena näen itseni. Osaan erotella itsestäni ...miten tämän nyt sanoisi ... henkisellä tasolla kaikki erilaiset roolit, joita mun täytyy eri tilanteissa esittää. 

Vierailija wrote:

No voi, minä kun olen just miettinyt, että sun kanssa olisi mukava olla vaikka FB-kaveri.

No hyvää jatkoa kuitenkin, kiva kun voin lukea ajatuksiasi täällä. :)

 

 Siihen 20:een on kyllä vielä 5 paikkaa vapaana :) Mä haluan pitää määrän maksimissaan 20, koska silloin ehdin ja jaksan seurata kaikkia Fb-kavereitani. Ymmärrän hyvin sen, miltä voi tuntua, jos kukaan Fb-kavereistakaan ei onnittele syntymäpäivänä. Tai koskaan laita tykkäyksiä tai kommentoi mitään. Mä koin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, että en ollut tarpeeksi aktiivinen ja osallistuva kaikkien yli 260 Fb-kaverini suhteen. Facebookin algoritmikin heittää omaan uutisvirtaan jollain omalla logiikallaan päivitykset. Olisi aina pitänyt käyttää aikaa käydä kurkkaamassa kaikkien parinsadan ihmisen seinät. Nyt ehdin oikein hyvin seurata kaikkia Fb-kavereitani. 

Vierailija wrote:

Aivan, niin kuin englannissa loneliness ja solitude. Google tarjoaa solitudelle suomennosta, eristyneisyys, se ei tässä kuulosta hyvältä, hmm.

Mielestäi englannin 'alone' on ihan vastaava suomen 'yksinäinen' -sanaan. 

I hate being alone (inhoan yksinäisyyttä)

I like being alone (viihdyn yksikseni, enkä koe olevani yksinäinen)

Voin ihan hyvin kuvitella, että 'alone' sanan käytöstä kiisteltäisiin englanninkielisellä palstalla, kun yhdelle se tarkoittaa kivaa introverttiyttä ja toiselle raastavaa yksinäisyyttä. Että ei se englannin kieli nyt välttämättä ole parempi siksi, että siellä on myös sanat loneliness ja solitude. 

Eikä Wikipediakaan miellä solitude-sanaa pelkästää positiiviseksi.

Solitude, also known as social withdrawal, is a state of seclusion or isolation, meaning lack of socialisation. Effects can be either positive or negative, depending on the situation. Short-term solitude is often valued as a time when one may work, think, or rest without disturbance. It may be desired for the sake of privacy. Undesirable long-term solitude may stem from soured relationships, loss of loved ones, deliberate choice, infectious disease, mental disorders, neurological disorders such as circadian rhythm sleep disorder, or circumstances of employment or situation.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tää olis tosi mielenkiintoinen artikkeli lukea, harmi että on maksumuurin takana. Pienillä teoilla ihmiset saisi kyllä tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi jos otettaisiin mukaan porukkaan. Se ei oikeasti ole iso vaiva pyytää sitä aina yksin olevaa vaikka samaan kahvirinkiin jne mutta sille yksinäiselle se voi olla tosi iso juttu. Koskaan ei voi tietää millaisia muureja sillä yksinäisellä on lähestyä ensin muita.

Helsingissä toimii Facebookissa Porukka, jossa on ideana, että kuka tahansa voi liittyä seuraan ja mennään Porukalla erilaisiin rientoihin.

Täytyypä käydä katsomassa.

Onpas muuten kiva idea! Pitääpä katsoa, onko meidän paikkakunnalla jo tällaista vai pitäisikö itse peräti perustaa sellainen.

 

 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Jouduin yhtenä päivänä noin viiteen eri kertaan kaltoinkohdelluksi täysin naurettavien pikkuasioiden kanssa. Tämä ei ole mikään ajatusvääristymä. 

Jopa ns. oikein esimerkillinen (ammatin puolesta) henkilö vittuili, koska saavuin paikalle hätääntymisen jäljiltä hieman ylikierroksella julkisen kulkuneuvon hajottua kesken matkan ja jouduttuani keksimään uuden kulkuneuvon ja reitin lennosta. Olin silti paikalla ajoissa enkä käyttäytynyt äänekkäästi tai häiriten. Valtaosa ihmisistä on vittumaisia heti kun siihen on pienikin tilaisuus. 

Mikä on hypoteesisi sille että moni muu ei koe näin? Onnistuvatko he välttämään vittumaiset tyypit tuurilla vai ovatko liian tyhmiä tajutakseen sitä asennetta? Minä olen törmännyt erittäin harvoin ihmisiin jotka tai joiden käytöksen luokittelisin vittumaiseksi. 

Et ilmeisesti asu Porissa.

Vierailija wrote:

Ajatusvääristymä kuulostaa siltä, et toinen sanoo et ei se oikeesti oo niin kuin koet/tunnet, se on kato vaan sun ajatusvääristymä. Reipastu ja ajattele eri tavalla niin taivas on auki. Ohittamisen huipentuma joka vaan lisää pahaa oloa.

Just näin. "mä tiedän paremmin kuin sinä itse, että miltä susta tuntuu, sulla on vaan ajatusvääristymä"

Aika törkeetä

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ja taas yleistetään. Ei moni introvertti kärsi yksinäisyydestä, vaan haluaa sitä. Kaikki eivät halua viipottaa menemään ihmislauman ympäröimänä. 

 

Heräsin tunti sitten. Keitin tummapaahtoista kahvia ja laitoin elektroteknot soimaan. En tunne edelleenkään mitään kärsimystä, vaikka olen ollut jo useamman vuoden yksin :D

 

Sitten kun vielä on huomannut minkälaista jengiä niissä laumoissa häärii, niin ei kiitos, myötähäpeä tulee jo kun tiedostaa sen lauman olemassaolon :D

Tästäkin viestistä näkee, miten kirjoittaja ajattelee muista ihmisistä, mahdollisesti kyse on jonkinlaisesta ajatusvääristymästä.

En siis väitä, totean vain sen mahdollisuuden.

 

Vierailija wrote:

Kerroin hiljattain palstalla yhdessä iäkkäiden omaisten hoitoon liittyvässä ketjussa, että kun menen auttamaan yli ysikymppisiä vanhemnpiani, mä laitan "sairaanhoitajan hatun päähäni" enkä silloin ajattele vanhempiani vanhempinani vaan asiakkaina/potilaina. Kun menen heidän luokseen ihan vain kahville, silloin olen taas heidän tyttärensä enkä heidän hoitajansa. 

Mikä mun roolini tai sosiaalinen identiteettini missäkin ryhmässä kulloinkin sattuu olemaan, ei vaikuta mitenkään siihen, kuka mä olen ja millaisena näen itseni. Osaan erotella itsestäni ...miten tämän nyt sanoisi ... henkisellä tasolla kaikki erilaiset roolit, joita mun täytyy eri tilanteissa esittää. 

Sinä osaat erotella identiteettisi, mutta osaavatko vanhempasi? Voi olla, että jossain vaiheessa he eivät ymmärrä, miksi kohtelet heitä kuin vierasta. 

Vierailija wrote:

Ei kai ne ykköskehän ihmiset välttämättä muodostu  miksikään ystäviksi tai ole jotakin pelastusrenkaita yksinäisyydeltä. Nehän on usein sukulaisia. Jos se ykköskehän ihminen on kovin erilainen esim. ajatusmaailmaltaan niin kyllä ystäväksi voi muodostua enemmin ihminen joka on asioista samanlaisia ajatuksia kuin että välillä olisi joku veriside. Itse miellän sukulaiset sukulaisiksi ja ystävät ystäviksi. Tosin jotkut voivat olla läheisiä ystäviä sukulaistensa kanssa.

Olen se, joka toi esiin tämän "ykköskehän". Itse tarkoitan itseni kohdalla parisuhdetta. Sellaista suhdetta, että ei tarvitse erikseen alkaa järkätä ja sopia seuraa viikonlopuiksi, juhlapyhiksi ja lomiksi. Että on jotain yhdessä odotettavaa läheisen ihmisen kanssa.

Lisäksi se, kenet laitat terveytdenhuollon tietoihin "läheiseksi". Tämä on minusta erittäin kuvaavaa ihmisen tilanteessa. Voi olla paljon ystäviä mutta ketään heistä ei haluaisi raskauttaa tällaisella "läheisyydellä". Enka itse olisi halunnut joutua toteamaan sitä, että jouduin kysymään suostumuksen tällaiseen "läheisyysmerkintään"..

Oma syntymäperhe, eli lapsuuuden ja nuoruuden ykköskehän ihmiset eivät usein vähennä yksinolon kokemusta vaan pahentavat sitä. Sukulaisista joihinkin voi muodostua aito yhteys. Mutta ei se sitä merkitse, että esimerkiksi tädin kanssa vietettäisiin vapaa-aikaa luontevasti yhdessä, vaikka suhde olisikin hyvä. Hänellä kun saattaa olla oma ykköskehänsä.

. 

Kommentoija 164: Kirjoitin jo 3 kertaa sulle vastauksen , mutta kaikki niistä meni odottamaan julkaisua. Koitan myöhemmin illalla uudelleen. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Jouduin yhtenä päivänä noin viiteen eri kertaan kaltoinkohdelluksi täysin naurettavien pikkuasioiden kanssa. Tämä ei ole mikään ajatusvääristymä. 

Jopa ns. oikein esimerkillinen (ammatin puolesta) henkilö vittuili, koska saavuin paikalle hätääntymisen jäljiltä hieman ylikierroksella julkisen kulkuneuvon hajottua kesken matkan ja jouduttuani keksimään uuden kulkuneuvon ja reitin lennosta. Olin silti paikalla ajoissa enkä käyttäytynyt äänekkäästi tai häiriten. Valtaosa ihmisistä on vittumaisia heti kun siihen on pienikin tilaisuus. 

Mikä on hypoteesisi sille että moni muu ei koe näin? Onnistuvatko he välttämään vittumaiset tyypit tuurilla vai ovatko liian tyhmiä tajutakseen sitä asennetta? Minä olen törmännyt erittäin harvoin ihmisiin jotka tai joiden käytöksen luokittelisin vittumaiseksi. 

Täsmää minuun, mutta en silti koe, että minulle vittuiltaisiin. Ehkä meidät erottaa se, että en katsele ihmisiä sillä suodattimella, että yrittävätkö loukata tai mikähän tässä on taka-ajatuksena.

Jotkut ihmiset ovat vähän kömpelöitä/ ajattelemattomia sanomisissaan, mutta eivät silti pahantahtoisia. Vain ihmisiä.