"Yksinäisyys on mielelle raju kokemus. Se voi aiheuttaa ajatusvääristymiä, jotka muuttavat suhtautumista muihin ihmisiin."

Vierailija wrote:

Mä en tiedä mikä vääristymä ihmisiä/palstalaisia nykyään vaivaa, kun tuntuu ettei enää osata lukea vaan joko luetaan sanat aivan väärin tai ainakin se luettu ymmärretään ja tulkitaan ihan väärin. Lisäksi ei näemmä enää edes ymmärretä että iso alkukirjain sanassa meinaa sitä, että kyse on nimestä..

Mä voin  myöntää, että luin itsekin ensin ketjun otsikon väärin. Luin - kuten joku muukin - "mieHelle" enkä "mieLelle". Vasta, kun avasin linkin ja luin artikkelin, tajusin, että ei siinä puhuttu miehistä vaan mielestä.

Koko ajatus ajatusvääristymistä on ainakin minusta hieman absurdi. Se, että joku on, tai joutuu olemaan yksin, tai on yksinäinen (jotka ovat muuten kaksi aivan eria asiaa), ei tarkoita sitä, että sitä kokemaan ja sietämään joutuneella olisi muka jotakin "ajatusvääristymiä". Kaikki asiat, teot ja päätökset, joita jotkut omien ikävien, negatiivisten, tai traumatisoivien kokemusten seurauksena tekevät, ovat aina seurausta jostakin. Eivätkä omat tunteet, ja tuntemukset valehtele koskaan. Kokemukset, elämässä koetut tapahtumat ja tunteet ovat täyttä totta ja todellisia.

Vierailija wrote:

Naisille se on ongelma. Miehet ovat tottuneet vuosikymmeniä sitten yksinäisyyteen kun jos mies ei ole kaikella tapaa täydellinen, mies ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä ja päätyy joka naisen haukkumisen ja arvostelun kohteeksi

Täh? Hirmuinen syyttely naisia kohtaan vaikka missään ei edes ole puhuttu miehistä tai väitetty, että kyseinen ongelma ilmenisi vain miehillä.

Ihan yhtälailla se etenkin vastentahtoinen yksinäisyys on haitallista ja ikävää kaikille ja vaikka olisi molemmat vehkeetkin. Lisäksi ne tietyt yksinäisyydestä johtuvat terveysongelmat tullee yksinäiselle siinäkin tapauksessa, että yksinäisyys olisi täysin oma valinta ja tahto. Se elimistö kun on silti samanlainen ja kestää ihan yhtälailla huonosti jatkuvaa stressihormonimyrskyä tai parasympaattisen hermoston jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

Toki etenkin se huono/vääränlainen seurakin aiheuttaa kaikenlaista ikävyyttä, mutta suo siellä vetelä täällä eli yksinäisyys sitten aiheuttaa terveysriskin toisella tapaa.

Omituinen väite. "Ihminen voi alkaa tulkita arkisia tilanteita jatkuvasti sellaisesta näkökulmasta, että muut haluavat itselle pahaa."

Yleensä ihminen on yksinäinen juuri siksi, että muut tahtovat tälle pahaa.

Sanoisin, että usein ihminen päätyy yksinäisyyteen juuri siksi, että häntä oikeasti on kohdeltu kaltoin. Miettikää koiria, joita on p*hoinpidelty ja laiminlyöty. Eivät lähesty ihmisiä ilolla, vaan perääntyvät piiloon. Vaatii todellista suhteen rakentamista saada traumatisoituneet aivot uskomaan, että toinen voi haluta hyvää. Ihan turha syyllistää eristäytymisestä sitä uhria itseään, kyllä se on kaikkien niiden kusipäiden syy, jotka häntä ovat satuttaneet. Jotkut ihmiset ovat joutuneet elämänsä alussa kohtaamaan sitä ihmiskunnan saastaa, joka esimerkiksi istuu tällä hetkellä pitkiä tuomioita vankilassa, tai joiden pitäisi siellä olla. Ei mikään ihme, että sellaisten ihmissuhteiden jälkeen ei oikein nappaa muiden seura. Kyllä se on niin, että hyvien ihmisten täytyy todistaa olevansa luottamuksen arvoisia ennen kuin traumatisoituneella, kiusatulla ihmisellä on motivaatiota lähteä turvallisesta kuplastaan ulos. Terapiakin on tärkeää.

Kokeillaas nyt näin. Numero 163 (aiemmin siis 164, mutta joku kommentti on näköjään poistettu) kirjoitti näin:



"Sinä osaat erotella identiteettisi, mutta osaavatko vanhempasi? Voi olla, että jossain vaiheessa he eivät ymmärrä, miksi kohtelet heitä kuin vierasta. "



Tähän nyt sitten se mun vastaus, jota jo neljättä kertaa yritin. Eli ei mun vanhempieni tarvitsekaan ymmärtää. Olen jo niin monet kerrat heille sanonut, että tarvitsisivat jo kotihoidon ja muita palveluita, mutta kun eivät jääräpäisesti halua. Haluavat, että minä entisenä sairaanhoitajana hoidan kaikki sote-alaan liittyvät hommat ja nyt jo pitkään it-alalla olleena kaikki heidän telkkari-, kännykkä- tietokone- ja muut digiasiansa. Ja tietenkin ilmaiseksi, ihan vaan hyvää hyvyyttäni ja mihin vuorokauden aikana tahansa. Mä kyllä juoksen klo 3 yöllä vanhemmilleni, kun isä soittaa ja kertoo, että muistisairas äitini ei suostu uskomaan, että äidin veli on kuollut jo aikoja sitten . On myös ihan hyvä, että isä soittaa mulle eikä 112:een. Poliisilla ja ensihoidolla kun on tässä maassa tärkeämpääkin tekemistä kuin mennä rauhoittelemaan riitelevää vanhuspariskuntaa. Mutta moniin asioihin voisivat ostaa palvelut ihan joltain yritykseltäkin. Rahasta heillä ei ole kyse. Onneksi nyt sentään kesällä alkoi siivouspalveluyritys kelpaamaan. 



Ymmärrän kyllä vanhempiani. Kivaahan se olis, jos oma tytär huolehtisi kaikesta. Tämän vesivahingon ja parin viikon päästä tulevan ikkunaremontin  ansiosta olen oppinut ymmärtämään vieläkin paremmin, koska onhan se aika hanurista, että kotonasi ramppaa jatkuvalla syötöllä vieraita ihmisiä. Mun koirakin alkaa olla jo ihan stressaantunut siitä, että meillä on koko ajan tuntemattomia ukkoja hääräämässä. Mutta jokainen kerta, kun mä käyn vanhempieni luona hoitamassa milloin minkäkin asian, on  pois niistä kerroista, kuin kävisin heidän luonaan ihan vain tyttären ominaisuudessa kahvilla. Jos vanmhempanmi haluavat, että olen heidän "handyman", niin sitten mä olen sitä ja lakkaan olemasta tytär. 

Vierailija wrote:

Minkälaista ystävyyttä haluatte ja mitä ystävyys teidän mielestä on? Mikä on teille riittävää ystävyyttä ja kuinka usein/paljon ystävän pitäisi olla läsnä elämässänne? 

Hyväksyttekö sen, että ystävällä on muitakin ystäviä? Entä sen, että hänellä on muutakin elämää, perhe ja harrastuksia? Onko teille liian kova paikka, jos ystävä sanoo, että ei pystykään näkemään, koska hänen täytyy mennä nyt vaikka vanhan äitinsä luokse hoitamaan tämän asioita tai että ystävän puoliso ei voikaan kuskata lasta harrastukseen, joten ystävän pitää tehdä se ja teidän suunniteltu tapaaminen peruuntuu? 

 Minulla on perhe, iäkkäät vanhemmat, harrastuksia, työ ja muutakin ystäviä. En pysty välttämättä suunnittelemaan ajankäyttöäni kovin tarkasti ja siihen voi tulla muutoksia nopeastikin. Tätä eräs ystäväni ei ymmärtänyt ja hän lopetti yhteydenpidon. Olin asiasta oikeastaan vain huojentunut, sil

Vaikea sanoa tuossa sun tapauksessa, mutta ei se mukavalta tunnu, jos jatkuvasti peruu tapaamisia eri syiden vuoksi. Ymmärrettävästi siinä tulee tunne, ettei ole kovin tärkeä tälle ihmiselle. 

Vierailija wrote:

mielestäni kyllä sosiaalinen media kuten tämä palsta vie sitä yksinisyyden tunnetta pois, MUTTA on tavallaan petollista kUVITELLA, että sinulla olisi ihmisiä ympärilläsi tän palstan takia. Kerrohan miltä se tuntuu järjestellä omia häitä, kun ei ole ketään jota kutsua häihin? Et voi vauva-palstailla häissäsi. Tai voit, mutta et saa sieltä kaasoa. Miltä se tuntuu kun kukaan ei järjestä sulle/kanssasi polttareita, et voi sitä saada Vauva-palstalta. Ja vaikka itse järjestäisikin polttarit itselleen, ei ole ketään jota kutsua.

Mietippä kun on syntympäiäväsi, ei ole yhtäkään ystävää joka tulisi syömään kakkua. Tai juhlisi kanssasi Uuden vuoden vaihtumista tms. Oma aktiivisuus ei enää hyödytä kun ei ole ketään jota kutsua.

Erikoista. En ole ikinä juhlinut uutta-vuotta, en kyllä juhannustakaan tai vappua. Synttäreitä ei ole vietetty sitten lapsuuden kun olin vielä alle kouluikäinen. Ei ole ketään ketä kutsua. Mutta ei siinä mitään miettimistä ole, paitsi se miten ihmiset pitää jotain asioita elämään kuuluvina asioina, vaikka osalle ne ei ole ehkä ikinä ollut osa elämää.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Minkälaista ystävyyttä haluatte ja mitä ystävyys teidän mielestä on? Mikä on teille riittävää ystävyyttä ja kuinka usein/paljon ystävän pitäisi olla läsnä elämässänne? 

Hyväksyttekö sen, että ystävällä on muitakin ystäviä? Entä sen, että hänellä on muutakin elämää, perhe ja harrastuksia? Onko teille liian kova paikka, jos ystävä sanoo, että ei pystykään näkemään, koska hänen täytyy mennä nyt vaikka vanhan äitinsä luokse hoitamaan tämän asioita tai että ystävän puoliso ei voikaan kuskata lasta harrastukseen, joten ystävän pitää tehdä se ja teidän suunniteltu tapaaminen peruuntuu? 

 Minulla on perhe, iäkkäät vanhemmat, harrastuksia, työ ja muutakin ystäviä. En pysty välttämättä suunnittelemaan ajankäyttöäni kovin tarkasti ja siihen voi tulla muutoksia nopeastikin. Tätä eräs ystäväni ei ymmärtänyt ja hän lopetti yhteydenpido

Mä olen periaatteessa samaa mieltä kanssasi, mutta mun ystävyyssuhteistani on kyllä katkennut monikin siihen, että toinen ei ole hyväksynyt mun muuttunutta elämäntilannettani. En koe menettäneeni mitään siinä, että nämä ihmissuhteet ovat katkenneet. Tuskin on kokenut se toinenkaan osapuoli. Jo pitkään olen ystävystynyt todella hitaasti (yhtä poikkeusta lukuunottamatta), koska mun pitää käyttää paljon aikaa toiseen tutustuakseni. Ja sen toisen muhuin, jotta hänkin voi sitten päättää, kelpaanko hänelle ystäväksi vai onko mulla liikaa muita menoja ja velvollisuuksia. Puhumattakaan mun sairauksistani, jotka vaikuttavat siihen, miten usein jaksan tavata ja millaisissa olosuhteissa. Nykyiset ystäväni ovat monessa suhteessa samanlaisia kuin minä. Eivät voi luvata, että kahden viikon päästä klo 10 pääsevät kivuiltaan edes sängystä ylös. 

Rakastan omaa rauhaa ja yksinoloa. Se vasta rasittaakin, jos on koko ajan muita ympärillä.

Vierailija wrote:

Rakastan omaa rauhaa ja yksinoloa. Se vasta rasittaakin, jos on koko ajan muita ympärillä.

Kuulostaa mukavalta. Mutta sittenpä et koekaan vastentahtoista ja kaiken ilon nielevää yksinäsyyttä.

Vierailija wrote:

Naisille se on ongelma. Miehet ovat tottuneet vuosikymmeniä sitten yksinäisyyteen kun jos mies ei ole kaikella tapaa täydellinen, mies ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä ja päätyy joka naisen haukkumisen ja arvostelun kohteeksi

Tämä ensimmäinen vastaus on heti esimerkki siitä mistä aloituksessa puhutaan. 

Ajatusvääristymä kuulostaa samanlaiselta moitteelta yksinjääneen muutokselle kuin etenkin pitkäaikaistyöttömien moittiminen/syyllistäminen syrjäytyneiksi.

He ovat yhteiskunnasta syrjäytettyjä, ei syrjäytyneitä.

Lisäksi niin yksinjääminen kuin työttömyyskin vaatii ihmiseltä ajatusmaailmansa muuttamista eli sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen. Ei yksinäinen ja/tai työtön voi enää suhtautua elämäänsä samalla tavoin kuin aiemmassa elämäntilanteessaan pystyi vaan ne omat ajatukset, toiveet ja haaveet/halut pitää suhteuttaa siihen uuteen tilanteeseen ja tietyllä tapaa sitä pitää muuttua ihan kuin toiseksi ihmiseksi.

Vierailija wrote:

Koko ajatus ajatusvääristymistä on ainakin minusta hieman absurdi. Se, että joku on, tai joutuu olemaan yksin, tai on yksinäinen (jotka ovat muuten kaksi aivan eria asiaa), ei tarkoita sitä, että sitä kokemaan ja sietämään joutuneella olisi muka jotakin "ajatusvääristymiä". Kaikki asiat, teot ja päätökset, joita jotkut omien ikävien, negatiivisten, tai traumatisoivien kokemusten seurauksena tekevät, ovat aina seurausta jostakin. Eivätkä omat tunteet, ja tuntemukset valehtele koskaan. Kokemukset, elämässä koetut tapahtumat ja tunteet ovat täyttä totta ja todellisia.

Ikävistä tapahtumisista kumpuavat todelliset tunteet eivät ole sama asia ajatusvääristymä.

Hieman vierastan tuota muotoilua ettei omat tunteet ja tuntemukset valehtele koskaan. Oikeastihan ne valehtelevat koko ajan. Siksi tunteita pitää oppia käsittelemään pelkkinä tunteina. Ne ovat totta ihmisen omassa viitekehyksessä mutta eivät kerro totuutta mistään muusta kuin siitä viitekehyksestä. 

Vierailija wrote:

Vaikea sanoa tuossa sun tapauksessa, mutta ei se mukavalta tunnu, jos jatkuvasti peruu tapaamisia eri syiden vuoksi. Ymmärrettävästi siinä tulee tunne, ettei ole kovin tärkeä tälle ihmiselle. 

 

Useimmille ihmisille taitaa oma perhe (eli puoliso, lapset ja omat iäkkäät apua tyarvitsevat vanhemmat) mennä ystävien edelle.  Ei ehkä haluttaisi näin, mutta koetaan, että näitä läheisimpiä kohtaan on enemmän valvollisuuksia kuin ystäviä kohtaan. Mä ymmärrän hyvin, jos ystävyyssuhde katkeaa siihen m, että ystävällä onkin se perhe ja ikääntyvät vanhemmat, jotka vievät aikaa. Mulla katosi noin 10 vuotta sitten osa ystävistäni ihan vain siksi, että sairastuin vakavasti enkä päässyt liikkumaan kuin rollaattorin kanssa. Mulla toipumisessa ja kuntoutumiszessa kesti noin vuosi ja sinä aikana aika moni ystävyyssuhde päättyi. Ymmärrän entisiä ystäviäni, koska mä enm vastannut enää heidän ystävilleen esittämiä odotuksia. 



Tästä sainkin aasinsillan siihen, että nykyisin tuntuu monet suomalaiset kaipaavan yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys voi kuulostaa kivalta, jos itse olet saamapuolella.Yhteisössäsi kuitenkin muutat omia sovittuja juttujasi, jos joku yhteisösi jäsen tarvitsee apua. Ihan siitäkin huolimatta, vaikka itse et tarvitsisi yhteisöltäsi yhtään mitään apua seuraavaan 30:een vuoteen.  Yhteisöllisyys on kuin kotivakuutus: maksat siitä koko ajan, vaikka et koskaan sitä tarvitsisi.



Mun mielestä jos ystävyys ei kestä sitä, että toisen elämään tulee kaikenlaista muuta, erilaisia velvollisuuksia ja muita ihmissuhteita, sellaisen ystävyyden ei ole tarkoituskaan kestää. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Minkälaista ystävyyttä haluatte ja mitä ystävyys teidän mielestä on? Mikä on teille riittävää ystävyyttä ja kuinka usein/paljon ystävän pitäisi olla läsnä elämässänne? 

Hyväksyttekö sen, että ystävällä on muitakin ystäviä? Entä sen, että hänellä on muutakin elämää, perhe ja harrastuksia? Onko teille liian kova paikka, jos ystävä sanoo, että ei pystykään näkemään, koska hänen täytyy mennä nyt vaikka vanhan äitinsä luokse hoitamaan tämän asioita tai että ystävän puoliso ei voikaan kuskata lasta harrastukseen, joten ystävän pitää tehdä se ja teidän suunniteltu tapaaminen peruuntuu? 

 Minulla on perhe, iäkkäät vanhemmat, harrastuksia, työ ja muutakin ystäviä. En pysty välttämättä suunnittelemaan ajankäyttöäni kovin tarkasti ja siihen voi tulla muutoksia nopeastikin. Tätä eräs ystäväni ei ymmärtänyt ja hän lopetti yhteydenpido

Lainaukset eivät onnistu millään, mutta muutama epäili, että olisin perunut tapaamisia yhtenään. En perunut, vaan joskus jonkun. Toinen olisi halunnut, että olisimme nähneet ainakin kerran viikossa, mutta se on usealle perheelliselle liian usein. 

Hän oli myös selkeästi mustasukkainen menemisistäni ja tekemisistäni, sekä jopa siitä, että asetin 80+ vuotiaat vanhempani etusijalle ennen häntä. Sain kuulla, että passaan liikaa vanhempiani ja myös, että olen liikaa työkavereiden kanssa. Tämä jälkimmäinen syytös huvitti ja samalla ärsytti, sillä kävin noin kerran kesässä kahvilla työpäivän jälkeen ja joskus osallistuin pikkujouluihin. 

Mutta ihan sama, en valitettavasti ole ikävöinyt hänen seuraansa ollenkaan ja tuntui, että elämääni tuli paljon lisää tunteja, kun hän katosi. Voi olla, että hänellä ei ole nyt ketään, mutta olen tehnyt osani. 

Vierailija wrote:

Koko ajatus ajatusvääristymistä on ainakin minusta hieman absurdi. Se, että joku on, tai joutuu olemaan yksin, tai on yksinäinen (jotka ovat muuten kaksi aivan eria asiaa), ei tarkoita sitä, että sitä kokemaan ja sietämään joutuneella olisi muka jotakin "ajatusvääristymiä". Kaikki asiat, teot ja päätökset, joita jotkut omien ikävien, negatiivisten, tai traumatisoivien kokemusten seurauksena tekevät, ovat aina seurausta jostakin. Eivätkä omat tunteet, ja tuntemukset valehtele koskaan. Kokemukset, elämässä koetut tapahtumat ja tunteet ovat täyttä totta ja todellisia.

En ole varsinaisesti erimieltä, mutta jos alkaa tulkita kaikkien ihmisten toimia omien huonojen kokemusten perusteella. Katkaisen tähän.

Olen päässyt väliaikaisesti työelämään mukaan. Ensimmäisenä kuukautena minulla ei ollut varaa lähteä lounaalle lähiseudun ravintoloihin. Vaikka järki sanoi, etteivät työkaverit hyljeksineet minua, tunsin silti itseni hyljeksityksi, koska olen ollut pitkään poissa työelämästä. Vasta ensimmäisen palkan saatuani oli varaa lähteä mukaan lounaille, ja tunsin sitä yhteenkuuluvuutta, mitä kaipasin.

Toivottavasti edes jollekin tämä selvensi "ajatusvääristymää."

Toisaalta tuo aloituksen teksti on monesti  virheellinen. Itse olen saanut kokea ihmisten pahuuden monta kertaa. On esim töissä käyttäydytty ikävästi, kun olin harjoittelussa siellä. Tämäkin on ehkä tilanne jossa moni ajattelisi, että aikuiset ihmiset eivät tuollaista enää tee. Sanoin olen monta kertaa todistanut, kun jotkut naapurit yms ihmiset ovat ilmeisesti luullen etten kuule puhuneet jotain pahaa minusta. Täysin niin, että olen voinut tulkita asian koskevan minua. Tässäkin tapauksessa moni tietysti väittäisi, että valehtelen. Ehkä monella ei ole kokemusta siitä kaikesta. Olen hyvin monesti saanut kokea ikävää käytöstä. Olen myös ollut kiusattu nuoruudessa. Silti en koskaan voi kieltää näitä ikäviä kokemuksia. Yritin itsekin ajatella muista hyvää, mutta hirveän usein se on liian hyvä ajatus ja jotain pahaa nousee esiin.

Nykyisin en oikein silti  enää uskalla toivoa mitään sen parempaa, kun usko ihmisiin on murentunut vuosien varrella. Näin tuo aloitus vähän irvailee minullekin ja tavallaan peittää ne ikävät kokemukseni ja kääntää katseen minuun, että minussa on vika ja muut eivät muka tarkoittaneet pahaa. Joskus se on vaan todellisuus, että kohtaa ikäviä ihmisiä eikä mitään yksinäisen kuvitelmaa. Itse olen varmaan liian kiltti ja  minua on helppoa kohdella huonosti. Näin moni on myös tehnyt sen. Omalla taustalla on nykyään hyvin vaikeaa tutustua ihmisiin. Vikaa tietysti minussakin, mutta mitään pahaa on ole tehnyt tai kenellekään ollut ilkeä tms, että saisin ansioni mukaan. Muuten voin olla huono tutustumaan tms. Jokainen voi miettiä omaa elämäänsä. Itse monesti mietin kuinka olisin mieluusti se ihminen jota kohdeltaisiin hyvin. Sellainen elämä on varmasti parempaa. En mielelläni miettisi ja jännittäisi taas kerran jossain tilanteessa, että miten minun käy ja onko asiallista kohtelua tai puhuuko joku taas pahaa. 

Mä sitten taas voisin haluta olla yksin, koska koko ajan joku valittaa jostain, arvostelee negatiivisesti ja neuvoo.

Yksin ollessa kukaan ei sano mitään negatiivista, voisin kutoa sukkia ja katsoa samalla telkkarista hyvää ohjelmaa ja juoda kahvia. Voisin lämmittää pakaste pizzan tai tehdä karjalanpaistia eikä kukaan arvostelisi valintaani.